Syysmyräkän sateiden myötä sieniä tunkee joka tuutista. Jos ajatus metsään menosta ja niskaa nakertavista hirvikärpäsistä ahdistaa, niin asian voi varmistaa sosiaalisesta mediasta. Männynherkkutatteja, kuusenleppärouskuja, härmämalikoita ja hallavahakkaita on nyt helppo löytää niin Nuuksion kangasmetsistä ja korpikuusikoista kuin somevaikuttajien kuvavirrasta.

Vielä vähän aikaa sitten maalaisjunttien puuhasteluna pidetty sienestys on koronan ja kotoilun myötä muuttunut trendikkääksi kaupunkilaisharrastukseksi. Asenneilmaston muutos on merkittävä. Somen saa täyttää suppilovahverosaaliilla, eikä päivityksen kylkeen tarvitse kirjoittaa ironista saatetekstiä kirvoittaakseen kommenttikentän täyteen ylistäviä emojeja. Jos saaliin osaa vielä jalostaa omassa keittiössä makuhermoja hiveleväksi Instagram-sinfoniaksi, niin ollaan jo tuhansien tykkäysten ja kalliiden yhteistyösopimusten tiellä.

Sienivimma voi viedä kilpailuhenkisimmät lajitoverit harhateille. Sipoonkorven parkkipaikat on täytetty arki-iltaisinkin niin tarkoin, että puolet pysäköidyistä autoista on pitänyt jättää sakkopaikoille tai paikallisten asukkaiden pihateille. Lajitovereiden harhauttamiseksi ja parhaiden omien sienimaastojen suojelemiseksi keksitään mitä kummallisimpia kommervenkkejä. Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin myös sienestyksen voi napsauttaa pahasti ylikierroksille. Leppoisa liikkuminen lähiluonnossa ja kantarellien keräily kermakastiketta varten voi muuttua suorittamiseksi, josta tattirisoton sijaan tuloksena on burnout ja ahdistus.

Tyypillisesti sienestyksestä jää viivan alle monenlaista hyötyä. Sienimetsä tuntuu herättelevän sellaisia metsästäjä-keräilijän geenejä, jotka arkisessa aherruksessa saavat vain harvoin vallan mutta joiden aktivointi tuottaa merkillisen suurta mielihyvää. Tattien ja tuhkeloiden etsimistä parempaa tapaa arjen murheiden unohtamiseen on vaikea keksiä, eikä samalla saatavaa kelpo hyötyliikuntaa sovi vähätellä. Kansantalouden kannalta metsämaastossa vietetyt terapiatunnit ovat sitä korvaamattomampia, mitä suurempi joukko oivaltaa sienestyksen ihanuuden.

Kuplautuneen identiteettitaistelun keskellä on kerrassaan hellyttävää havaita seikkoja, jotka yhdistävät suomalaisia tasapuolisesti taustasta riippumatta. Jos sienestysboomi auttaa punavuorelaista tietotyöläistä ja viitasaarelaista sahuria nousemaan poteroistaan ja edes hieman ymmärtämään toisiaan, niin kansalaisia pitäisi kannustaa kaikin mahdollisin keinoin keräämään korit täyteen valmuskoita ja vinokkaita. Luonnossa kuljeskelu ja vegaanisen lähiruoan syöminen ei liene haitaksi kenellekään.

Suomalainen korkeakoulujärjestelmä ei nykypäivänä selviä sille asetetuista haasteista. Ammattikorkeakoulussa aloittaneista 57% ja yliopistoista 66% valmistuvat puolen vuoden sisällä tavoiteajastaan. Ammattikorkeakouluissa tavoite aika on neljä- ja yliopistoissa viisi vuotta. Miten on mahdollista, että korkeakouluissa aloittaneista lähemmäs 40% lopettaa ennen opiskeluiden loppuun päättämistä? Onko nykyinen opintoputki ja oppivelvollisuuden nosto susi lampaan vaatteissa vai kaivattu muutos, jolla saadaan lisää korkeakoulutettuja tähän maahan?

Olen seurannut vierestä korkeakouluopiskelijan elämää, ja teema, joka toistuu omaan korvaan usein, on motivaation puute. Opiskelijat, jotka ovat jo nuoria aikuisia, eivätkä ole tehneet päivääkään palkkatöitä, ovat helposti asemassa, jossa he eivät pysty ymmärtämään heidän opiskelunsa tärkeyttä. Monta keskustelua aiheesta käyneenä uskon ennen opiskeluja tehtyjen töiden lisäävän motivaatiota, ja pelkään, minkälainen tulevaisuus meitä odottaa, jos painotetaan opintoputkea, ja ammattikouluista valmistuneiden sekä välivuotta pitäneiden korkeakouluun haku hankaloituu, verrattuna suoraan lukioista korkeakouluihin siirtyviin opiskelijoihin.

Voisiko vika olla myös järjestelmässä, joka kouluttaa?

Burnoutin määrät lisääntyvät opiskelijapiireissä, keskustelua aiheesta ei kuitenkaan juuri käydä. Uskon burnouttien lisääntymisen liittyvän nimenomaan muutokseen opiskeluissa, jonka opiskelijat kokevat siirtyessään peruskoulusta korkeakouluihin. Vaikkakin opiskelu on monelta osin samanlaista peruskoulusta aina yliopistoon tai ammattikorkeakouluun, on eräs asia, johon ei valmistella opiskelijoita mitenkään, nimittäin itsenäinen opiskelu. Opettajat eivät korkeakouluissa pidä opiskelijoita kädestä kiinni ja raahaa laiskempia opiskelijoita läpi kurssien vaikka väkipakolla. Opiskelut ovat korkeakouluissa hyvin paljon yksilöstä kiinni, eikä peruskoulussa anneta valmiuksia suoriutua korkeakoulujen vaativasta itsenäisestä opiskelusta. Vertaisin korkeakoulujen opintoja ruotsinlaivalta tippumiseen, jotkut osaavat uida ja selviävät aikaisempien oppien takia, jotkut keksivät pakkotilanteessa, miten selvitä ja osa hukkuu, koska eivät ole saanet eväitä, joilla selvitä.

Ratkaisua näin laajaan asiaan on melkein mahdoton vain pikaisesti improvisoida, mutta miksi ei yritetä kuitenkin? Nykyisen opintoputken sijaan joko kansalaisvelvollisuuden tai töiden avulla katkaistaan vuodeksi opintoputki ja katsotaan, miten motivaatio saattaa opiskelut nopeasti päätökseen muuttuu? Työssä opittu motivaatio voisi olla ratkaisu näinkin vaikeaan asiaan.

Toivon oppivelvollisuuden ikärajan noston ja koulutusputken tuovan tarvittavaa muutosta ongelmaan, mutta valitettavasti uskon ongelmien joko pyörivän paikallaan ilman suurempaa muutosta tai jopa pahenevan muutosten myötä.

Lähteet: https://www.stat.fi/til/opku/2020/opku_2020_2021-03-12_tie_001_fi.html

Suunnitelmallisuus ja ammattitaito olivat vain tiellä, kun oli aika taltioida elämää sensuroimattomana suurelle yleisölle. Yleensä taustalla kyti niin syrjäytyneisyyttä, yksinäisyyttä kuin päihdeongelmaakin, jotka toimivat osaltaan moottoreina tuolloin varsin harvinaiselle harrastustoiminnalle, nimittäin videovloggaamiselle. Nuoriso tuntee toiminnan paremmin nimellä tubettaminen. Tätä tukevan videopalvelu YouTuben yleistettyä Suomessa oli tekijöillä vihdoin käytössään kanava, johon purkaa piilossa kytevää luovuuttaan ja tarvetta tulla nähdyksi. Jälki oli karmeaa ja armottoman realistista. Videoiden kauneus piilee niiden kyvyssä tuoda ilmi, miltä näyttää, kun arki ja viikonloput ovat samaa harmaata massaa. Ainoan ilonpilkahduksen suo hyvin rakennettu annos läheisestä kebabravintolasta, jossa on muistettu lajitella ranskalaiset lihan päälle niin, että rapeus säilyy mahdollisimman pitkään kuljetuksen aikana. Tätä pidettiin, ja pidetään yhä, aitona Suomi-tubena. Täydellisen vastakohdan ovat rakentaneet nykyiset vaikuttajat, jotka ansaitsevat elantonsa videotuotannoillaan. Miten tilanne kehittyi tähän pisteeseen, ja lähtivätkö sielut myyntiin liiankin halvalla?  

Kaupalliset yhteistyöt sekä vaikuttajamarkkinointi olivat täysin tuntemattomia termejä aina 2010-luvun alkupuoliskolle saakka, jolloin toiminnan katsottiin olevan riittävän suosittua katsojaluvuilla mitattuna, että mainostilan ostaminen tekijöiden videoilta katsottiin kannattavaksi Suomessa. Tätä agendaa lähti kehittämään maahamme tuotu ensimmäinen tubettajien yhteinen verkosto, Splay Suomi. Mutta miksi järjestäytyminen katsottiin tarpeelliseksi, ja mitkä epäonnistumiset johtivat tähän mullistavaan liikkeeseen? Seuraavat esimerkit sattuvat, ja aiheuttavat yhä kansallisen häpeän tunnetta niin tekijöissä kuin katsojissakin. Mutta jotta voit ymmärtää nykyaikaa, on tunnettava historia.

Kolme suurta yritystä, joista kaksi olivat maailmanlaajuisia toimijoita, aloittivat kaupallisuuden kasvattamisen suomalaisessa YouTube-maailmassa. Tupla, Pepsi-max sekä Coca-Cola olivat mainonnan tilaajia. Nimimerkit kuten Eeddspeaks, Mmiisas sekä MrTuomo, olivat ensimmäisten koekaniineiden joukossa ottamassa korvauksia vastaan yritysten tuotteiden esiintuomisesta. Kukaan ei tiennyt, kuinka selvästi tai hienovaraisesti aiheita olisi pitänyt lähestyä, ja nykyisen kaltaisesta kaupallisten yhteistöiden säännöstöstä ei ollut vielä tietoakaan. MrTuomo julkaisi kanavalleen videon, jonka otsikko houkutteli lämmöllään: kolme asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi arjessani. Ensimmäisenä mainittiin perhe, toisena tulivat ystävät ja harrastukset. Kolmanneksi oli kivunnut hetki, jolloin pääsee työpäivän jälkeen vihdoin korkkaamaan jääkylmän Coca-Cola-tölkin kaikessa rauhassa. Ei merkintöjä kaupallisesta yhteistyöstä. Videon oli tarkoitus näyttää täysin tavalliselta sekä vilpittömältä, tavoitteessa epäonnistuttiin ja pahasti. Tästä tyylistä ovat irtisanoutuneet niin tekijä sekä yleisö, ja nykyään nämä entisaikojen helmet ovat joko poistettu tai piilotettu.

Toista on nykyään. Suomalaiset kanavat ja videoiden tekijät YouTubessa ovat nousseet äärimmäisen suosituiksi, ja heitä pidetäänkin nykyajan rokkitähtinä. Fanitus on edennyt täysin järjettömille tasoille, joka puolestaan on normalisoinut mainostamisen verkkokalvoillamme. Lähes jokaisessa videossa on kaupallinen kärki, koska tubettamisesta on syntynyt vakavasti otettava ammatti ja keino hankkia elanto.

Nykyisten katselukertojen kuninkaiden, esimerkiksi Lakon sekä Roni Bäckin, pankkitilit täyttävät nuoren yleisön herkkä mieli sekä myöntyväiset vanhemmat. Mainostivat he sitten pelejä taikka epäterveellisiä valmisruokia, on lasten saatava ne osaksi elämäänsä kasvojen menettämisen pelossa. Lakkonugetteja taikka Ronihampurilaisia on saatava säännöllisesti, koska pienen lapsen mieli ei osaa eritellä mainontaa oikeasta todellisuudesta. Missä siis menee hyvän maun rajat, ja onko nykytekijöillä liian venyvä moraali?

Eteenpäin on tultu. Tubettamisesta on tullut kannattavaa liiketaloutta Suomessa, ja kaupallinen yhteistyökulttuuri saatiin pisteeseen, johon se aloittaessa kenties haluttiinkin. Mutta milloin suoritus katsotaan yliastutuksi? Voiko punainen lippu edes nousta ilmaan kertoen, että markkinoinnissa on liian härskit keinot käytössä? Ottaako vapaa markkinatalous meistä lopullisen niskaotteen?

Se selviää taas ensi videossa, kiitos kun katsoit.

Koulukiusaaminen ei ole uusi asia, päinvastoin. Se on ollut iät ja ajat yhteiskunnan musteläikkä kouluissa. Se on aiheuttanut ja aiheuttaa nykypäivänä niin monelle nuorelle vaikeuksia hänen kasvaessaan ja monien aikuisiän henkiset ja jopa fyysiset ongelmat saattavat olla kouluaikojen kiusaamisen seurauksia. 

Miksi kiusaamista sitten tapahtuu? Jos kiusatuksi joutunut on erilainen millään tavalla, oli se sitten erikoinen tyylitaju, perheen taloudellinen tilanne, kiusaajan haluama vallan tunne, nimi, josta saa väännettyä jotain ilkeää… Vain mielikuvitus on rajana, varsinkin kun kyse on ala- ja ylä-asteen tapauksista. Kiusaajallakin voi olla jokin yllämainituista syistä takana, jonka takia hän päättää tehdä sitä, mitä tekee. Ja jos kiusattu kertoo jollekin asiasta, tilanne saattaa vain pahentua entisestään ja koulunkäynnistä tulee vielä enemmän helvettiä. Tämän takia moni kiusattu hiljenee ja surullisesti sanottuna yrittää vain selviytyä.

Vaikka kokonaisuutena kiusaaminen on ongelma ja siitä pitäisi päästä kokonaan eroon, niin päällimmäisenä minulle tulee mieleen:

“Miksi kiusattu joutuu myös vastuuseen?”

Jos kiusaaja aloittaa tappelun kiusatun kanssa ja kiusattu puolustautuu, miksi molemmat joutuvat jälki-istuntoon? Jos kiusaaja jenginsä kanssa menee tarpeeksi pitkälle toimissaan, kiusattu monesti joutuu vaihtamaan koulua. Miksi? Näitä ja monia muita kysymyksiä käyn läpi monesti pääni sisällä. Minua kiusattiin koko ala- ja ylä-asteeni ajan, eikä sitä voi kuvailla muulla tavalla kuin “haukkumalla haukuttiin ja hakkaamalla hakattiin.” Tänäkin päivänä huomaan jokapäiväisessä elämässäni kokemusteni vaikutuksia käytöksessäni ja ajattelutavoissani. Puolustin itseäni kerran ala-asteella tappelussa kolmea muuta poikaa vastaan ja mitä tapahtui? Sain isoimmat torumiset ja muiden kanssa jälki-istuntoa yhtä kauan.

Omasta mielestäni, jos tilanne vaatii esimerkiksi jomman kumman siirtämistä toiseen kouluun, sen pitäisi olla kiusaaja. Jos taas opettaja pysäyttää tappelun ja puhuttelussa tulee ilmi, että kiusaaja on tehnyt ilkeyksiään ja aloitti tappelun, niin jälki-istunto pitäisi antaa vain kiusaajalle. Me emme saa opettaa kiusaajalle sitä, että teoilla ei ole seurauksia. Jos kiusaaja jatkaa työelämässä samalla tavalla, hänet saatetaan jossain vaiheessa irtisanoa tehtävistään, jonka jälkeen hän saattaa miettiä ja nostaa haloon siitä, että miksi näin tehtiin. Jos kiusaajille opetettaisiin heti pienestä pitäen, että jos on huono olla mitenkään, on hyvä puhua jollekin ja jos ei opi olemaan kunnolla, vaikka toinen on erilainen, niin sillä on seurauksensa. Meidän täytyy yrittää kitkeä kiusaaminen irti välittömästi, jos nuori kertoo olevansa kiusattu tai jos kiusaaja jää verekseltään kiinni toimistaan.

Tehdään yhdessä maailmasta vähän parempi paikka. Opetetaan varsinkin tuleville sukupolville, että on sanottava, jos kohtaa kiusaamista, vaikka ei olisikaan itse kiusaamisen kohde ja kiusattuja on puolustettava eikä vierestä katsominen ole oikein.

Sunnuntain kohokohtani oli metsäretki perheeni kanssa. Upea valo, erisävyiset vihreät ja kaikki ne muut sävyt puolukasta herkkutatinruskeaan. Sienikori käsipuolessa, oma astia puolukoille ja toinen vielä ihmeen hyvin kesästä säilyneille mustikoille. Metsä antoi parastaan. Tuli oikein valinnan vaikeus: keskitynkö sieniin vai marjoihin? Punaisiin vai sinisiin? Tärkeintä oli kuitenkin metsä, oleminen siellä.

Helsinkiläisenä metsään meno säännöllisen epäsäännöllisesti on minulle elinehto jaksamiselle. Metsä rauhoittaa, virkistää ja palauttaa hymyn huulille. Sinne unohtuvat kaupunkikiireet. On tilaa hengittää. Melusaaste ei rasita korvia ja värit eivät välky – paitsi joskus auringonkimmellyksestä. Metsästä jää aina jotain käteen: Kauniita maisemia, mielenkiintoisia lajihavaintoja, luonnonantimia, hajuja, makuja ja muistoja.

Luonnonvarakeskuksen, Luken mukaan Suomen metsissä kasvavista mustikoista ja puolukoista poimitaan hyvinä marjavuosina 13 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että joka vuosi lähes 90 prosenttia syötävistä marjoista mätänee metsiin. Marjoja, nykyisin ilmaistuna superfoodia, syödään kuitenkin mielellään. Marjat ostetaan vaan toreilta ja marketeista. Yli 90 prosenttia myyntimarjoista on ulkomaalaisten poimijoiden keräämiä. Kun korona ei kurita, on suurin osa poimijoista marjayritysten palkkaamia thaimaalaisia.

Luken mukaan luonnonsienet sentään kerätään edelleen pääosin suomalaisilla sormilla. Oma näppituntumani ja sosiaalisen median täyttämät kuvat sieniretkien sadoista myötäilevät samaa. Jostain syystä sienien noukinta on trendikästä, marjanpoiminta on mummopuuhaa.

Itse olen ollut aina henkinen mummo marjanpoiminnan suhteen. Onnistuneen kesälomani määritelmä on mitattu mukavilla marjareissuilla ja sen jälkeisellä virkistävällä uinnilla. Marjastuksesta ja sienestyksestä olen pitänyt aina, myös teinivuosina, jolloin tanssijalkakin vipatti ahkerasti. Loppupelissä tarjoilla ollut mökkireissu veti aina voitot diskoista ja tanssilavoista. Olen ihmetellyt usein, että miksi muut ikäiseni eivät yleensä ole yhtä innostuneita marjastajia. Syy siihen on löytynyt usein vanhemmista. Metsäilyn makuun ei ole päästy kunnolla koskaan, koska sinne ei ole juuri menty tai sitten pöpelikköön on jämähdetty liian pitkäksi aikaan suorittamaan.

Omat vanhempani eivät ole koskaan pakottaneet meitä lapsiaan suorituskeskeiseen saalistamiseen. Retken antimet on mitattu enemminkin kauniilla näkymillä, ilahduttavina lajihavaintoina ja kuntoa kasvattavina kävelyinä. Metsässä on oltu niin kauan, kun on haluttu ja jaksettu, ei ämpärimitalla.

Oma korini on ollut aina puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä.

Puhutaanko hiukan koronasta?  No, kerron kuitenkin. Väki viipottaa vielä aika kuuliaisesti maskit kasvoillaan kaduilla ja kaupoilla. Tilanne näyttää päällisin puolin hyvältä, mutta tosiasiassa samaa maskia on pidetty kasvoilla koko päivän ja eilisenkin tekniikalla taskunpohjalta takaisin naamalle. Käsidesi antaa anteeksi kaljan kittaamisen isommallakin porukalla. Hurjimmat kauppa-asioivat paljain naamoin. Väsyminen on inhimillistä. Tahdomme elää. Onhan tätä jo kärsitty, vedotaan.

Kelataanpa aikaa reilun vuoden päähän, kevääseen 2020. Kaupoista hävisivät wc-paperit ja makaronit. Ihmisten tekemä hamstraaminen oli käsittämätöntä. Ruokaostosten teosta tuli taidetta, avantgarden ja performanssin yhdistelmää. Tilanteesta selviäminen vaati luovuutta ja lennosta soveltamista muuttuvien ja puuttuvien raaka-aineiden vuoksi. Muita ihmisiä väisteltiin, tai ainakin heidän kohtaamisestaan podettiin huonompaa omaatuntoa kuin nyt. Omaa arvoa kodinhengettärenä mitattiin sillä, kuinka harvoin pystyit käymään ruokaostoksilla. Jotkut perheelliset suunnittelivat koko perheen murkinat jopa pariksi viikoksi. Kaksi kertaa viikossa ruokakauppailevat tunsivat salaista häpeää kykenemättömyydestään pitkäjänteiseen suunnittelutyöhön. Kun näitä muistelee, tuntuvat nykyiset koronatavat aika lällärikamalta.

Korona-asiat ovat herkkä keskusteluaihe. Kaksi rokotetta käsi ojossa reippaasti ottaneen ei ehkä kannata sohaista muurahaispesään ja julistaa oikeita mielipiteitään totaalikieltäytyjälle. Siitä tulee vain paha mieli kummallekin. Toki lipsautuksia tulee välillä: ”Ai sulla ei ole ketään niin rakasta, jota et haluaisi tappaa”, kerrotaan eräänkin sanoneen rokotevastaiselle.

Yhteiskunta ohjaa meitä koko ajan tiettyyn suuntaan. Se suunta on nyt sähköisempi, tehokkaampi ja sosiaalisempi. Radiojuontajat eivät saa olla poteroissaan, kirjailijoiden pitää osata puhuakin. Perinteisten postikorttien lähettäjien ei tarvitse vaivautua – ei ne kortit kuitenkaan enää merkkipäiviksi tule perille. Koronapassittomilla tulee elämä olemaan selittämistä.

Se, että alistuu normeille, ei ole pelkuruutta. Tai ehkä se onkin juuri sitä. Juuri se järkevä teko, helpomman elämän tae, joka säästää selittelyltä. Onneksi täällä Suomessa saa ilmaista vapaasti asioita, naisetkin. Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Pienikin mielenilmaus voi olla tärkeää henkiselle hyvinvoinnille. Aina voi vähän kikkailla. Maskini takana on punatut huulet. Pieni piriste, jota maskit ja rajoitteet eivät säätele.