Korona-aika lisäsi suomalaisten kiinnostusta luonnossa liikkumiseen, mutta marjastuksen suosiota se ei kuitenkaan räjäyttänyt. (KUVA: Pixabay
Sunnuntain kohokohtani oli metsäretki perheeni kanssa. Upea valo, erisävyiset vihreät ja kaikki ne muut sävyt puolukasta herkkutatinruskeaan. Sienikori käsipuolessa, oma astia puolukoille ja toinen vielä ihmeen hyvin kesästä säilyneille mustikoille. Metsä antoi parastaan. Tuli oikein valinnan vaikeus: keskitynkö sieniin vai marjoihin? Punaisiin vai sinisiin? Tärkeintä oli kuitenkin metsä, oleminen siellä.
Helsinkiläisenä metsään meno säännöllisen epäsäännöllisesti
on minulle elinehto jaksamiselle. Metsä rauhoittaa, virkistää ja palauttaa
hymyn huulille. Sinne unohtuvat kaupunkikiireet. On tilaa hengittää. Melusaaste
ei rasita korvia ja värit eivät välky – paitsi joskus auringonkimmellyksestä. Metsästä
jää aina jotain käteen: Kauniita maisemia, mielenkiintoisia lajihavaintoja,
luonnonantimia, hajuja, makuja ja muistoja.
Luonnonvarakeskuksen, Luken mukaan Suomen metsissä
kasvavista mustikoista ja puolukoista poimitaan hyvinä marjavuosina 13 prosenttia.
Tämä tarkoittaa, että joka vuosi lähes 90 prosenttia syötävistä marjoista
mätänee metsiin. Marjoja, nykyisin ilmaistuna superfoodia, syödään kuitenkin mielellään.
Marjat ostetaan vaan toreilta ja marketeista. Yli 90 prosenttia myyntimarjoista
on ulkomaalaisten poimijoiden keräämiä. Kun korona ei kurita, on suurin osa
poimijoista marjayritysten palkkaamia thaimaalaisia.
Luken mukaan luonnonsienet sentään kerätään edelleen pääosin
suomalaisilla sormilla. Oma näppituntumani ja sosiaalisen median täyttämät kuvat
sieniretkien sadoista myötäilevät samaa. Jostain syystä sienien noukinta on
trendikästä, marjanpoiminta on mummopuuhaa.
Itse olen ollut aina henkinen mummo marjanpoiminnan suhteen.
Onnistuneen kesälomani määritelmä on mitattu mukavilla marjareissuilla ja sen
jälkeisellä virkistävällä uinnilla. Marjastuksesta ja sienestyksestä olen
pitänyt aina, myös teinivuosina, jolloin tanssijalkakin vipatti ahkerasti.
Loppupelissä tarjoilla ollut mökkireissu veti aina voitot diskoista ja
tanssilavoista. Olen ihmetellyt usein, että miksi muut ikäiseni eivät yleensä ole
yhtä innostuneita marjastajia. Syy siihen on löytynyt usein vanhemmista.
Metsäilyn makuun ei ole päästy kunnolla koskaan, koska sinne ei ole juuri menty
tai sitten pöpelikköön on jämähdetty liian pitkäksi aikaan suorittamaan.
Omat vanhempani eivät ole koskaan pakottaneet meitä lapsiaan
suorituskeskeiseen saalistamiseen. Retken antimet on mitattu enemminkin kauniilla
näkymillä, ilahduttavina lajihavaintoina ja kuntoa kasvattavina kävelyinä. Metsässä
on oltu niin kauan, kun on haluttu ja jaksettu, ei ämpärimitalla.
Oma korini on ollut aina puoliksi täynnä eikä puoliksi
tyhjä.
Puhutaanko hiukan koronasta? No, kerron kuitenkin. Väki viipottaa vielä
aika kuuliaisesti maskit kasvoillaan kaduilla ja kaupoilla. Tilanne näyttää
päällisin puolin hyvältä, mutta tosiasiassa samaa maskia on pidetty kasvoilla
koko päivän ja eilisenkin tekniikalla taskunpohjalta takaisin naamalle.
Käsidesi antaa anteeksi kaljan kittaamisen isommallakin porukalla. Hurjimmat
kauppa-asioivat paljain naamoin. Väsyminen on inhimillistä. Tahdomme elää.
Onhan tätä jo kärsitty, vedotaan.
Kelataanpa aikaa reilun vuoden päähän, kevääseen 2020.
Kaupoista hävisivät wc-paperit ja makaronit. Ihmisten tekemä hamstraaminen oli
käsittämätöntä. Ruokaostosten teosta tuli taidetta, avantgarden ja
performanssin yhdistelmää. Tilanteesta selviäminen vaati luovuutta ja lennosta
soveltamista muuttuvien ja puuttuvien raaka-aineiden vuoksi. Muita ihmisiä
väisteltiin, tai ainakin heidän kohtaamisestaan podettiin huonompaa omaatuntoa
kuin nyt. Omaa arvoa kodinhengettärenä mitattiin sillä, kuinka harvoin pystyit
käymään ruokaostoksilla. Jotkut perheelliset suunnittelivat koko perheen
murkinat jopa pariksi viikoksi. Kaksi kertaa viikossa ruokakauppailevat
tunsivat salaista häpeää kykenemättömyydestään pitkäjänteiseen
suunnittelutyöhön. Kun näitä muistelee, tuntuvat nykyiset koronatavat aika
lällärikamalta.
Korona-asiat ovat herkkä keskusteluaihe. Kaksi rokotetta
käsi ojossa reippaasti ottaneen ei ehkä kannata sohaista muurahaispesään ja
julistaa oikeita mielipiteitään totaalikieltäytyjälle. Siitä tulee vain paha
mieli kummallekin. Toki lipsautuksia tulee välillä: ”Ai sulla ei ole ketään
niin rakasta, jota et haluaisi tappaa”, kerrotaan eräänkin sanoneen
rokotevastaiselle.
Yhteiskunta ohjaa meitä koko ajan tiettyyn suuntaan. Se
suunta on nyt sähköisempi, tehokkaampi ja sosiaalisempi. Radiojuontajat eivät
saa olla poteroissaan, kirjailijoiden pitää osata puhuakin. Perinteisten
postikorttien lähettäjien ei tarvitse vaivautua – ei ne kortit kuitenkaan enää
merkkipäiviksi tule perille. Koronapassittomilla tulee elämä olemaan
selittämistä.
Se, että alistuu normeille, ei ole pelkuruutta. Tai ehkä se
onkin juuri sitä. Juuri se järkevä teko, helpomman elämän tae, joka säästää
selittelyltä. Onneksi täällä Suomessa saa ilmaista vapaasti asioita, naisetkin.
Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Pienikin mielenilmaus voi olla tärkeää
henkiselle hyvinvoinnille. Aina voi vähän kikkailla. Maskini takana on punatut
huulet. Pieni piriste, jota maskit ja rajoitteet eivät säätele.
Elämme yhteiskunnassa, jossa suorittamalla pärjää. Suorittajat ovat usein ihailtuja, tehokkaita työkavereita. Suorittajalla on täydellinen koti suoraan sisustuskuvastosta, suorittaja urheilee, harrastaa, hoitaa kodin ja perheen, sekä omat ja usein muidenkin työt tunnollisesti. Suorittaja pärjää opinnoissa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
Miksi suorittaja suorittaa?
Syitä on varmasti monia; ulkoapäin tulevat odotukset, henkilön itsensä asettamat vaatimukset, sosiaalisen median asettama kuva täydellisyydestä. Ainaisella suorittamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Pihlajalinnan psykologi Anna Lemmetyinen toteaa Anna-lehden artikkelissa ainaisen suorittamisen johtavan helposti väsymiseen ja uupumiseen. “On ihan hyvä, jos ihminen saa asioita aikaiseksi ja nauttii tekemisestä. Jos ihminen kuitenkin jatkuvasti ajattelee, että täytyy saada aikaan vielä enemmän tai tehdä koko ajan paremmin, voi ongelmia alkaa ilmetä.”
Ainaisesta suorittamisesta voi opetella eroon, mutta helppoa se ei ole. Suorittaja nähdään ahkerana ja aikaansaavana, ehkä jopa ihailtuna henkilönä, kunnes tapahtuu romahdus. “Ihmisen uupuessa usein ei riitä, että henkilö lepää. On löydettävä uusia toimintatapoja ja toisinaan haettava apua myös ulkopuolisilta”, Lemmetyinen toteaa.
Itse suorittajana havahduin vasta, kun tilanne oli päässyt liian pitkälle. Olen aina ollut tunnollinen, suorittanut opinnot, työn ja elämääkin sen mukaan, kuten muut ovat odottaneet minun tekevän. Paloin loppuun, oli pakko herätä ja tarkastella, miten voisin toimia toisin?
Ei ole helppoa opetella eroon toimintatavoista, jotka ovat vuosia hallinneet elämää. Itselläni kaikki lähti arjen pienistä teoista, aloin tietoisesti rikkomaan muodostamiani rutiineja, minun ei tarvitse lukea kirjaa illalla, jos en halua, pyykit voivat olla kuivumassa, vaikka tulisi vieraita kylään ja tärkeimpänä oli pakko opetella sanomaan “ei”.
Mielestäni yhteiskuntamme asettaa meille kohtuuttomia paineita. Työntekijöiden kuormitus etenkin Sote-alalla on valtavaa ja viime vuosina meno on mennyt vain hurjemmaksi. Ahkeria ja tunnollisia ihaillaan. Olen usein kuullut lauseen “Hei, voitko tehdä tämänkin, kun sinulta se käy niin helposti”. Kun sama kaava toistuu päivästä toiseen, edessä on vääjäämättä uupuminen. Työuupumusta hoidetaan lepäämällä, eikä se kahden viikon sairausloma mitään auta. Suorittaja kyllä suorittaa senkin ohjeiden mukaan ja tekee niin kuin lääkäri on määrännyt.
Suorittaminen ja uupuminen ovat koronatilanteen myötä vain korostuneet. Olisi aika suuremmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle, uupumus ja sen syyt pitää oppia tunnistamaan ja niitä on opittava hoitamaan oikein. Työyhteisöjen esihenkilöt hukkuvat itsekin työtaakan alle, eivät heidän resurssit ja osaaminen riitä yksittäisten työntekijöiden auttamiselle. Työtaakkaa helpotetaan ja työn keventämisestä puhutaan, mutta kaikki unohtuu kahdessa viikossa. On tavoitteet, joihin on päästävä, työt on tehtävä. Suorittajan on itse jaksettava hakea apua, itse opeteltava eroon liian kuormittavista toimintamalleista, itse opeteltava sanomaan ei.
Tänä vuonna HJK Cup -kutsuturnauksen suora lähetys toteutetaan Talin jalkapallohallista. Striimauksen ja selostamisen toteuttaa Laajasalon opiston urheilutoimittajakoulutuksen opiskelijat.
Alta löytyvistä videoruuduista pääset seuraamaan kummatkin pelipäivät. HJK Cup jatkuu vielä viikonloppuna, ilman videointia.
”Moni kierto- ja jakamistalouden palvelu on ottanut kolhua koronaepidemian aikana. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen myymälöissä myynti on vähentynyt, mutta sitten taas vastaavasti verkkokauppa on lisääntynyt”, kertoo Helsingin kaupungin ympäristöpalvelujen ympäristötarkastaja Leona Silberstein. (Kuva: Tuija Tervo)
Pääkaupunkiseudun palvelukarttaan on lisätty uusi Kiertotalouden palvelut -kokonaisuus. Uudistuksen päämääränä on helpottaa palvelujen löytämistä ja edistää kiertotaloutta asukkaiden arjessa.
Kiertotalouden ajatuksena on käyttää resursseja tehokkaasti. Luonnonvaroja käytetään säästeliäästi sekä tuotteet ja materiaalit säilytetään kierrossa mahdollisimman pitkään. Lisäksi tuotannosta ja kulutuksesta syntyvän hukan ja jätteen määrää pyritään minimoimaan. Kiertotaloudessa kuluttaminen perustuu myös jakamiseen. Ydinajatuksena on tavaroiden, tilojen ja palvelujen tehokkaampi hyödyntäminen siirtymällä omistajuudesta käyttöoikeuksiin, vuokraamiseen, lainaamiseen ja yhteiskäyttöön.
Pääkaupunkiseudun palvelukartan Kiertotalouden palvelut -kokonaisuuden tavoitteena on auttaa asukkaita ja kierto- ja jakamistalouden palveluita löytämään toisensa. Palvelukokonaisuuteen on koottu sekä yritysten tarjoamia että Helsingin kaupungin omia palveluja. Kartalle merkityt toimijat ja yritykset toteuttavat toiminnassaan kierto- ja jakamistaloutta ja edistävät kestäviä elämäntapoja.
Osoitteesta palvelukartta.hel.fi hakusanalla ”kiertotalous” löytyy muun muassa kirpputoreja, käytetyn tavaran ja vaatteiden sekä uusiomateriaaleista valmistettujen tuotteiden liikkeitä, kirjastojen välineiden ja laitteiden lainauspalvelut, hävikkiruoan myyjiä, vuokrauspalveluja, yhteiskäyttötiloja sekä yhteiskäyttöisiä kulkuneuvoja.
Pääkaupunkiseudun palvelukartta löytyy internetistä osoitteesta palvelukartta.hel.fi. Helsingissä toimivia kierto- ja jakamistalouspalveluja voi kartasta etsiä hakusanalla ”kiertotalous”.
Ilmoittaminen kiertotalouspalveluista helpottuu
Palvelukarttaa kehitetään jatkossakin. Kesäkuuhun mennessä valmistuu sähköinen Kaupunki alustana -ilmoittautumislomake, jonka kautta helsinkiläinen kiertotalouden toimija voi itse ilmoittaa kierto- ja jakamistalouspalvelunsa Palvelukartalle.
”Palveluun otetaan mukaan lisää toimijoita jatkuvasti. Kesäkuusta alkaen mukaan tuleminen helpottuu, kun toimijat pääsevät itse rekisteröitymään ja lisäämään omia toimintojaan,” kertoo Helsingin kaupungin ympäristöpalvelujen ympäristötarkastaja Leona Silberstein.
Tilojen yhteiskäyttöä tehostetaan
Palvelukartan Kiertotalouden palvelut -kokonaisuuden kehittämisen lisäksi Helsingin kaupunki tavoittelee omien tilojensa yhteiskäytön lisäämistä. Tavoitteena on myös helpottaa kaupungin tilojen varaamista.
”Meillä on esimerkiksi varaamopalvelu, jonka kautta voi varata esimerkiksi kirjastojen tiloja. Mutta muilla toimialoilla saattaa olla omia varausjärjestelmiä. Tavoitteena on yhtenäistää ne kaikki yhteen samaan varaamopalveluun, jolloin tilojen varaaminen helpottuu asukkaille”, Silberstein kertoo.
”Tavoitteenamme myös on, että jatkossa kun rakennetaan uusia palvelurakennuksia tai korjataan olemassa olevia, niin niille laaditaan yhtenäiset suunnitteluohjeet, joissa huomioidaan yhteiskäyttötilojen mahdollisuus. Näin saamme vielä enemmän tiloja yhteiskäytön piiriin”, jatkaa Silberstein.
Useat Helsingin kaupungin kierrätystuotteita myyvät myymälät ovat olleet kiinni talven yli korona-tartuntariskin vuoksi. Niin myös Uusix-verstaiden myymälät Kyläsaaressa. Nyt myymälät ovat jälleen avoinna.
Uusix on yksi Helsingin kaupungin yksiköistä, jonka toiminnassa kiertotalous on keskeisessä roolissa. Kiertotalouden ajatuksena on käyttää luonnonvaroja säästeliäästi, hyödyntää tuotteita ja materiaaleja mahdollisimman pitkään sekä vähentää jätteen määrää.
Uusixin verstailla tehdään uusia tuotteita pois heitettävistä tavaroista ja kierrätysmateriaaleista. Uudet tuotteet myydään sen omissa myymälöissä. Uusix on Helsingin kaupungin Sosiaali- ja terveystoimen yksikkö, joka tarjoaa kuntouttavaa työtoimintaa työttömille helsinkiläisille.
”Meidän hittituotteitamme ovat tyynyliinat, jotka on painettu Helsinki-kuoseilla. Tosi suosittuja ovat esimerkiksi Urho-jäänmurtaja-, ratikka- ja fillari-kuosit. Kysyttyjä tavaroita ovat myös PC-kierrätyksen tietokoneet sekä polkupyörät ja niiden varaosat”, kertoo Uusix-verstaiden myynnin työnjohtaja Satu Hellström.
Helsingin kaupungin tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Tavoitteeseen päästäkseen kaupunki tuottaa muun muassa kiertotalouspalveluja ja edistää kiertotaloutta.
”Kiertotalous on mainittu Helsingin kaupungin strategiassa. Tavoitteena on, että kaupunki osallistuu kiertotalouden kokeiluihin ja pilotteihin yhdessä yritysten ja kaupunkilaisten kanssa. Meillähän on kunnianhimoinen tavoite hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä. Koemme että kiertotalous on tärkeä työkalu hiilineutraaliuden tavoittamisessa,” kertoo Helsingin kaupungin ympäristöpalvelujen ympäristötarkastaja Leona Silberstein.
Katso minkälaisia kiertotalouspalveluja on Helsingin kaupungilla.
1700-luvulta asti toiminnassa pysyneen Suomenlinnan kuivatelakan altaat täytetään. Maanantaina 10.5. kello 12.00 aloitetaan täyttämään ulkoallasta. Tiistaina 11.5. avataan sisäaltaan venttiilit. Portit avataan noin klo 13 ja silloin vesi alkaa täyttää allasta ja alukset saavat ensikosketuksen veteen. Kun allas on täyttynyt, ensimmäiset alukset lähtevät seilaamaan merelle. Osa jää vielä altaisiin varusteluja varten.
Voit seurata ulostelakointia striimistä sekä kuivatelakan näköalatasanteelta Suomenlinnan Susisaaressa. Lähetys alkaa maanantaina klo 10.00 ja jatkuu aina tiistain vesillelaskuun asti, kunnes laivat ovat lipuneet merelle. Lähetyksen toteuttavat Laajasalon Opiston mediakoulutuksen opiskelijat. Maanantaina klo 16.00 voit nähdä lähetyksessä myös informatiivisia videoinserttejä telakan toiminnasta sekä Suomenlinnasta yleisesti.
Saksalainen elokuva Nosferatu vuodelta 1922 on yksi varhaisimpia kauhuelokuvien klassikkoja. Sen pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.
Viidesosa suomalaisista katsoo usein kauhuelokuvia. Ihmisiä vetää kauhun pariin pelon tunteesta nauttiminen. Parhaimmissa elokuvissa pelon ilmapiiriä rakennetaan taitavasti leikittelemällä aivojen toiminnalla.
Kauhuelokuvat ovat kiehtoneet ihmisiä jo yli sadan vuoden ajan. Suomalaisista kauhuelokuvia katsoo Kantar Sifonin kyselytutkimuksen mukaan usein tai erittäin usein 20 prosenttia. 52 prosenttia katsoi niitä joskus. Tutkimus julkistettiin lokakuussa 2020.
Neurotieteen ja psykologian näkökulmasta on ainakin neljä syytä, miksi ihmiset nauttivat kauhuelokuvien katsomisesta ja pelon tunteesta. Ensinnäkin osa ihmisistä etsii aistikokemuksia ja on hyvin elämyshakuisia. Toiseksi pelko on voimakas tunne, joka eroaa arjen tasaisuudesta, mikä saattaa tuntua jopa hyvältä. Kolmanneksi elokuvan katselu yhdessä muiden kanssa täyttää ihmisen sosiaalisuuden tarpeita. Lisäksi ihmisiä kiinnostaa luonnostaan kaikki epätavallinen.
Turun yliopiston nuorempi aivotutkija Kerttu Seppälä hyödyntää kauhuelokuvia pelon tunteen tutkimisessa. (KUVA: Kerttu Seppälä)
Aivotutkija: Pelko voi tuntua fyysisesti mukavalta
Pelon tunnetta tutkiva Turun yliopiston nuorempi aivotutkija Kerttu Seppälä kertoo, että kauhuelokuvat ovat keino nähdä ja kokea, mitä arjessa ei voi muuten kokea.
”Kauhuelokuva on hetkellinen matka jännittävään ja kauhistuttavaan. Sellaiseen tilanteeseen, mitä ei reaalimaailmassa voisi koskaan kokea. Tämä matka saattaa tuntua tosi hyvältä. Aivotursomme yhdistää jännityksen ja pelontunteen, ja se saattaa tuntua kiihtymyksenä. Pelko kutittelee vatsanpohjassa, jännittää ja innostaa, ja se saattaa tuntua fyysisestikin mukavalta. Jos elokuvan jakaa ystävien kanssa, siitä tulee vieläkin nautittavampaa,” Seppälä kertoo.
Pelko tuntuu hyvältä. Tämän vahvistavat myös kauhuelokuvien fanit Turkka Kylliäinen ja Jarkko Rissanen.
”Silloin, kun kulutan kauhuelokuvan, katson sen pelkäämisen tarpeeseen. Haluan jännittyä. Haluan päästä tarinaan sisään, ja haluan säikähdellä ja jännittää yhdessä elokuvan kerronnan kanssa. Kauhuelokuvan valitsen ehkä juuri siitä syystä, että lapsena päätin, että jännittäminen ja pelkääminen elokuvissa on kivaa,” kertoo Rissanen.
”Katson kauhuleffoja saadakseni pelkosäväreitä. Tykkään elokuvista, missä on sellainen piinaava tunnelma, joka kouraisee vatsan pohjasta, eikä välttämättä uskalla edes katsoa, mitä tapahtuu,” myöntää Kylliäinen.
Hyvä kauhuelokuva leikittelee aivojen toiminnalla
Kerttu Seppälä oli tutkijana mukana vuosi sitten Turun yliopistossa valmistuneessa valtakunnallisessa PET-keskuksessa tehdyssä tutkimuksessa, jossa tutkittiin pelon aiheuttamia reaktioita aivoissa. Tutkimuksessa tutkittavat henkilöt katsoivat kauhuelokuvia samalla, kun heidän aivojensa hermoverkkojen toimintaa mitattiin toiminnallisella magneettikuvauksella. Tutkimustulosten mukaan taitavasti tehdyt kauhuelokuvat leikkivät taitavasti aivojen toiminnalla.
”Ihmisen aivoissa on kaksi pääjärjestelmää, jotka aktivoituvat, kun ihminen katsoo kauhuelokuvia. Ne vuorottelevat kauhuelokuvan katsomisen aikana. Toinen järjestelmä säätelee niin sanotusti järjellä pelon tunnetta ja toinen järjestelmä ohjaa meitä automaattisesti taistele tai pakene -tilaan, silloin kun pelko on hyvin voimakas eikä järjen ääni enää kuulu. Laadukas kauhuelokuva osaa hyödyntää näitä molempia mekanismeja vuorotellen,” kertoo Seppälä.
Hyvin tehdyissä kauhuelokuvissa pelon tunnetta luodaan visuaalisuuden lisäksi äänimaailmalla ja säikäyttämisellä.
Ennakoimaton säikäytys ylläpitää pelkoa
Hyvin rakennetuissa kauhuelokuvissa osataan hyödyntää säikäyttämistä. Jos pelkoa ja jännitystä kasvatetaan oikein, katsoja virittyy vaaraan ja aavistaa, että kohta tapahtuu jotakin ikävää. Kun jännitys tämän jälkeen puretaan esimerkiksi voimakkaalla äänellä tai äkillisellä liikkeellä, katsoja kokee säikähdyksen voimakkaana. Mutta koska ihminen oppii toistuvista asioista, se menetelmä menettää tehonsa, jos jokainen pelkoa kasvattanut kohta elokuvassa päättyy säikäytykseen. Kauhuelokuvan pitää tarjota aivoille ennakoimatonta ja laadukasta pureskeltavaa, että pelottavuus säilyisi.
Yleensä laadukasta pelkoa kauhuelokuviin saadaan aiheilla, jotka ovat reaalimaailmassakin pelottavia. Kun luontaisia pelkoja höystetään epätavallisella tai yliluonnollisella asialla, elokuvasta tulee aivoille tarpeeksi pelottava ja hyvin koukuttava, koska uudesta asiasta halutaan tietää lisää.
Hyvä kauhuelokuva vaatii visuaalisuuden lisäksi laadukkaan äänimaailman. Äänet ja musiikki ovat keskeisiä elementtejä pelon tunteen luomisessa.
”Ihmiset prosessoivat ääniä täysin automaattisesti ja aivot erottelevat pelkoa ilmaisevat tai niistä varottavat äänet hyvin nopeasti. Erityisesti korkeat äänet ovat sellaisia, että ne virittävät havainnoimaan tarkemmin ympäristöä ja valmistelevat kohtaamaan vaaraa. Tätä hyödynnetään myös kauhuelokuvissa,” Seppälä kertoo.
Kauhuleffojen kiehtova karmeus
Kuuntele ”Kauhuleffojen kiehtova karmeus” -äänidokumentti. Dokumentti tarkastelee kauhuelokuvia fanien sekä psykologian ja neurotieteen näkökulmasta. Siinä pohditaan, miksi kauhuelokuvia katsotaan, mikä niissä kiehtoo ja mikä merkitys äänellä on kauhuelokuvissa. Dokumentissa haastateltavana ovat kauhuleffafanit Turkka Kylliäinen ja Jarkko Rissanen sekä Turun yliopiston nuorempi aivotutkija Kerttu Seppälä.