Puhutaanko hiukan koronasta?  No, kerron kuitenkin. Väki viipottaa vielä aika kuuliaisesti maskit kasvoillaan kaduilla ja kaupoilla. Tilanne näyttää päällisin puolin hyvältä, mutta tosiasiassa samaa maskia on pidetty kasvoilla koko päivän ja eilisenkin tekniikalla taskunpohjalta takaisin naamalle. Käsidesi antaa anteeksi kaljan kittaamisen isommallakin porukalla. Hurjimmat kauppa-asioivat paljain naamoin. Väsyminen on inhimillistä. Tahdomme elää. Onhan tätä jo kärsitty, vedotaan.

Kelataanpa aikaa reilun vuoden päähän, kevääseen 2020. Kaupoista hävisivät wc-paperit ja makaronit. Ihmisten tekemä hamstraaminen oli käsittämätöntä. Ruokaostosten teosta tuli taidetta, avantgarden ja performanssin yhdistelmää. Tilanteesta selviäminen vaati luovuutta ja lennosta soveltamista muuttuvien ja puuttuvien raaka-aineiden vuoksi. Muita ihmisiä väisteltiin, tai ainakin heidän kohtaamisestaan podettiin huonompaa omaatuntoa kuin nyt. Omaa arvoa kodinhengettärenä mitattiin sillä, kuinka harvoin pystyit käymään ruokaostoksilla. Jotkut perheelliset suunnittelivat koko perheen murkinat jopa pariksi viikoksi. Kaksi kertaa viikossa ruokakauppailevat tunsivat salaista häpeää kykenemättömyydestään pitkäjänteiseen suunnittelutyöhön. Kun näitä muistelee, tuntuvat nykyiset koronatavat aika lällärikamalta.

Korona-asiat ovat herkkä keskusteluaihe. Kaksi rokotetta käsi ojossa reippaasti ottaneen ei ehkä kannata sohaista muurahaispesään ja julistaa oikeita mielipiteitään totaalikieltäytyjälle. Siitä tulee vain paha mieli kummallekin. Toki lipsautuksia tulee välillä: ”Ai sulla ei ole ketään niin rakasta, jota et haluaisi tappaa”, kerrotaan eräänkin sanoneen rokotevastaiselle.

Yhteiskunta ohjaa meitä koko ajan tiettyyn suuntaan. Se suunta on nyt sähköisempi, tehokkaampi ja sosiaalisempi. Radiojuontajat eivät saa olla poteroissaan, kirjailijoiden pitää osata puhuakin. Perinteisten postikorttien lähettäjien ei tarvitse vaivautua – ei ne kortit kuitenkaan enää merkkipäiviksi tule perille. Koronapassittomilla tulee elämä olemaan selittämistä.

Se, että alistuu normeille, ei ole pelkuruutta. Tai ehkä se onkin juuri sitä. Juuri se järkevä teko, helpomman elämän tae, joka säästää selittelyltä. Onneksi täällä Suomessa saa ilmaista vapaasti asioita, naisetkin. Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Pienikin mielenilmaus voi olla tärkeää henkiselle hyvinvoinnille. Aina voi vähän kikkailla. Maskini takana on punatut huulet. Pieni piriste, jota maskit ja rajoitteet eivät säätele.