K-Supermarket Martsari on vuonna 2021 pk-seudun 4. vähiten hävikkiä tuottava kauppa. Miten ruokahävikkiä vältetään ja mitkä olisivat kuluttajan parhaat toimet siihen?
Toimitus, kuvaus ja editointi: Teemu Sandblom
Artikkelikuva: Eve Länsiluoto
Haastattelussa K-Supermarket Martsarin kauppias Eve Länsiluoto sekä Minna
Rajoitusten päättymistä kommentoi Helsingin Kaupunginteatterin johtaja Kari Arffman.
Toimitus, kuvaus ja editointi: Jere Hultin
Kuvausassistentti: Ella Takala
Helsinkiläinen Nadja Sarell ahmi jo lapsena kirjoja ja ihasteli niiden kuvia. Tie kuvittajaksi ei kuitenkaan ollut suoraviivainen; musiikkiluokkien kasvatti ehti ensin opiskella itsensä tanssijaksi.
– Kävin musiikkiin ja tanssiin painottuneen Sibelius-lukion. Meillä ei ollut koulussa lainkaan kuvista. Se oli lakkautettu määrärahojen puutteessa. Lukioaikana en piirtänyt yhtään, ja sen jälkeen opiskelin Teatterikorkeakoulussa tanssijaksi, Nadja Sarell, 46, muistelee.
Kipinä kirjojen ja kuvataiteen pariin oli kuitenkin kylvetty jo lapsuudessa. Kustantamossa työskennellyt äiti piti huolta kirjapaljoudesta ja yhdessä lukemisesta. Omiin kirjoihin piirtämisestä ja kirjoittamisesta ei saanut sapiskaa. Sarell kävi ala- ja yläasteella kuvataidekoulussa.
Työväenopiston kursseilta oppiin Walesiin
Sarell keskeytti viimeisenä vuonna tanssijaopinnot toviksi, kun huomasi kustantamon kuvakirjakilpailun.
– Otin kolme kuukautta vapaata, piirsin vaan kotona ja kirjoitin ehdotukseni. Se oli kömpelö, mutta sen tekeminen oli ihanaa.
– Valmistuin, opetin tanssia ja tein muitakin töitä. Samalla harjoittelin koko ajan piirtämään. Kävin Työväenopistossa muun muassa hiilipiirustuksessa ja elävän mallin kursseilla.
Vuonna 2001 Sarell lensi kutsumuksensa perässä Walesiin, North Wales School of Art and Design -yliopistoon opiskelemaan lastenkirjankuvittajaksi, ja palasi sieltä vuonna 2004 Suomeen kanditutkinto taskussaan.
– Opiskelu oli siellä tosi käytännönläheistä, vaikka kyseessä olikin yliopistotutkinto.
Suomessa luotetaan kuvittajan ratkaisuihin
Nyt Sarell kuvittaa lastenkirjoja ja oppimateriaaleja. Hän
suunnittelee myös kortteja ja lahjatavaroiden kuoseja, vaikka kirjat ovatkin
keskiössä.
– Olen freelancer. Teen töitä samanaikaisesti usealla asiakkaalle Suomessa, Yhdysvalloissa
ja Englannissa. Australialaisille olen myynyt kuosin kestovaippoihin.
Mitä kaikkea muuta kuvittajan työ on kuin piirtämistä?
– Hoidan sosiaalista mediaa, päivitän portfoliota, markkinoin, laskutan, kirjoitan apurahahakemuksia ja teen hallinnollisia töitä.
– Suomalainen tapa tehdä kirjoja on hyvin erilainen. Täällä on vain yksi toimittaja, joka vastaa kaikesta. Luotetaan, että kuvittaja osaa hommansa ja tekee itse ratkaisuja. Ulkomaiset yhteistyökumppanit panostavat enemmän kirjan visuaaliseen ilmeeseen. Kuvituksista keskustellaan vuorovaikutteisesti.
Vapaapäiviään ei tarvitse selitellä
Yksityisyrittäjien sairaus- ja eläketurvakysymykset ovat ikuinen kysymys.
Palkkiot ovat pieniä ja välillä tekijä jää tyhjän päälle. Onneksi kirjastoon
tilataan aina vakiokirjamäärät. Kopiosto tilittää kuvittajillekin
lainauspalkkiota, jos tietty lainamäärä ylittyy.
Toisinaan töissä on ruuhkaa. Lokakuussa Sarellin työllistää kolmen eri oppimateriaalia
Suomeen, Englantiin ja Yhdysvaltoihin.
– Parasta työssäni on vapaus oman ja työajan suhteen – ei tarvitse selittää kenellekään vapaapäiviään. Työni on vaihtelevaa. Siihen sisältyy niin monta asiaa, ettei siihen leipiinny.
Rollaattoriburleskia vanhainkodissa
Mitä Sarell sitten teksi, jos ei olisi kuvittajan ammatissa?
– Haluisin olla fysioterapeutti. Toisten kuntoutus kiinnostaisi, kun oma
kroppani ei kestä enää tanssia.
– Jos jonkun määrärahan saisi, olisi ihanaa olla kiertävä täti päiväkodissa. Olisi sellainen odotettu hahmo, joka ehtisi olla lasten kanssa ja kuunnella heidän juttujaan. Voisin myös lukea ja jutella kirjoista.
Villeissä kuvitelmissa tanssijan opinnoistakin olisi vielä
hyötyä:
– Haaveenani olisi vetää varttuneena rollaattoriburleskia palvelutalossa.
Nadja Sarellin kuvitustöitä sivuilla www.nadjasarell.com, ja samalla nimellä myös Instagramissa.
Kaisa Kaila on 33-vuotias espoolainen sairaanhoitaja, joka työskentelee Naistenklinikan leikkaus- ja anestesiaosastolla.
Kaisa Kaila työskenteli lukion jälkeen laitoshuoltajana kierrellen useamman eri sairaalan osastoja. Sairaalamaailman tultua tutuksi hän kiinnostui sairaanhoitajan työstä huomattuaan sen monipuolisuuden. Myös kotoa kuultu myönteinen kuva sairaanhoitajan ammatista vaikutti osaltaan uravalintaan.
“Äiti on myös koulutukseltaan sairaanhoitaja ja hän on aina puhunut positiivisesti työstään leikkausosastolla”, Kaila kertoo.
Haave nimenomaan leikkausosastolla työskentelystä vahvistui opintojen aikana, ensin tuli suorittaa kuitenkin muita harjoitteluja, ennen kuin leikkaussalin ovet aukesivat.
Kaila ei luopunut haaveistaan ja valmistuttuaan sairaanhoitajaksi keväällä 2011, hän työllistyikin Kätilöopistolle. Kätilöopiston suljettua ovensa hän siirtyi Naistenklinikan leikkaus- ja anestesiaosastolle.
Kaila pitää suuressa arvossa tiimityötä, sekä kokee työskentelyn moniammatillisessa työyhteisössä mielekkäänä.
“Parasta meidän työpaikalla on ehdottomasti hyvä henki ja ihan paras työporukka”, Kaila mainitsee.
“Työ on tosi monipuolista: välillä hektistä ja kiireistä, mutta vastapainona myös tasaista ja rauhallista”, hän jatkaa.
Raskaimpana ja kuormittavimpana Kaila kokee kiireen ja ulkopuolelta tulevan paineen ja tavoitteet.
“Esimerkiksi syntyvyys on yllättäen noussut radikaalisti, joka on vaikuttanut kiireeseen myös leikkaussalissa. Henkilöstömäärä ei ole kasvanut samaa ja tarvittavaa tahtia, koska hetken päästä tilanne saattaa olla taas toinen”, Kaila mainitsee.
Tulevaisuuden näkymät alalla Kaila näkee positiivisessa valossa. Koronan myötä on opittu paljon ja esimerkiksi valmiudet eristystä vaativan potilaan hoitoon ovat huomattavasti aiempaa paremmat.
Kaila suosittelee alaa ihmiselle, joka pystyy toimimaan paineen alla tehokkaasti, mutta rauhallisesti.
“Pitää osata toimia tiimissä ja ilman huumorintajua ei tässä hommassa pärjää.Täytyy olla aikaansaava tyyppi” Kaila kertoo.
Nuppu Oinas tekee Tiktokissa videoita sadoille tuhansille seuraajilleen. Millaista kommentointia hän saa osakseen ja kuinka Nupun mielestä korona-aika on muuttanut lasten ja nuorten kommentointia Tiktokissa?
Kuuntele koko haastattelu:
Perjantai-iltapäivän ruuhka lähes kuhisee kurkkupukuisia barettipäitä: intti-ihmiset astuvat busseihin ja juniin, askeleet suuntavat viikonloppuvapaille. Armeijavaatteet vaihtuvat omiin. Tyttöystävät kaapataan harjoituksissa ryvettyneisiin kainaloihin ja suunnataan kohti baaria. Jos jaksetaan, sillä onhan se viikko nyt ollut taas niin valivali.
Voi veljet, mitä ämmämäistä ruikuttamista, ajattelen. Naisen kestokynnys on nopeasti ylitetty vartissa. Tyttöystävät saavat kuulla raskaasta viikosta. On aamuheräämisiä, rakot tuottavia marsseja, huonoja säitä ja hankalasti kannettavien painavien tavaroiden raahaamisia. En ole varma, mikä oli loppujen lopuksi raskainta, kaminan savuttaminen vai kuitenkin se odottaminen ja auktoriteettien kuuntelu. Henkisen halvennuksen saavat mielessäni myös ne, jotka valitsevat vain puolivuotisen palveluksen.
Mietin, että olisin itse paljon reippaampi. Kyllä vanha partiolainen osaa, on sitä rinkkaa tullut kannettua ympäri metsien ja mäkien. Nukuttu teltassa. Rämmitty rännässä. Toimittu ryhmässä ja yksin. Kaikkihan on vain asenteesta kiinni.
Myös vahva isänmaallisuuteni nostaa päätän, kuinka ukkini selvisi sodassa hienosti. Ja ne monet muut tuhannet maata ansiokkaasti ja uhrautuvasti palvelleet. Aika sankareita ja velikultia.
Mutta mitä minä tässä jeesustelemaan, naisena kuitenkin sain tehdä toisenlaisen valinnan. En kokeillut, miten armeijan tavarat taipuisivat reilun puolentoista metrin varteeni ja kolmevitosen jalkaani. Kuinka kanttini lopulta kestäisi tositoimissa. Keskityin opiskeluihini. Jatkoin hektistä arkea ja normaalia viikkoharrastustoimintaa.
Suomessa naisten ei tarvitse käydä armeijaa. Onhan se nyt aika epätasa-arvoista, myönnetään. Naiset porskuttavat koulusta opiskeluihin ja työelämään ilman keskeytystä ennen, jälkeen tai välissä. Mutta tämä maailmahan on epätasa-arvoista muutenkin. Luulen, että miehet pitävät kuitenkin mieluummin inttivuotensa kuin ottavat kuukautiset, synnyttävät, kärsivät enemmän seksuaalista häirintää ja saavat työstään 80-prosenttista palkkaa kuten naiskollegansa.
Kun lapsia omaavat naiset kohtaavat, kääntyvät keskustelut jossain vaiheessa synnytysmuisteloihin. Tähän maailmaan äijät eivät pääse.
Miehet, keskustelkaa rauhassa inttimuistoistanne.
Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää kolmiportaista tukea laajennettavaksi varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatuslakiin laaditulla muutoksella pyritään siihen, että esi- ja perusopetuksessa jo käytössä oleva tuen malli laajenisi koskemaan kaikkia varhaiskasvatusikäisiä lapsia. Kolmiportaisen tuen mallissa tukimuodot on jaettu kolmeen tasoon: yleiseen, tehostettuun ja erityiseen tukeen. Mitä enemmän tukea lapsi tarvitsee, sitä yksilöllisempää, jatkuvampaa ja monipuolisempaa tukea tulisi hänen saada.
Hieno ajatus, mutta mistä osaava ja riittävä henkilöstö?
Varhaiskasvatus painii tällä hetkellä mittavan henkilöstöpulan aiheuttamassa kuopassa, eikä sitä korjata enää muutaman satasen palkankorotuksella. Vakituinen henkilöstö on vedetty jaksamisen äärirajoille ja yhä useampi pohtii alan vaihtoa. Pitkittyneet sairauspoissaolot ja sijaisten heikko saatavuus ovat omiaan lisäämään jo valmiiksi kuormittuneen henkilöstön uupumusta.
Ulkopuolelta lyödään jatkuvasti lisää painetta. On tavoitteita ja hienoja suunnitelmia asioista, jotka näyttävät paperilla ja suunnitelmissa kauniilta ja toimivalta. Yksi oleellinen seikka tuntuu päättäjiltä kuitenkin unohtuvan – ei ole tekijöitä.
Varhaiskasvatuslakia uudistettiin vuonna 2018. Lakiuudistuksen jälkeen opintonsa aloittaneet sosionomit eivät voi enää saada varhaiskasvatuksen opettajan pätevyyttä. Suljettiin kokonaan yksi väylä, minkä kautta varhaiskasvatukseen on saatu laadukkaan koulutuksen omaavaa henkilöstöä. Samaan aikaan yliopiston kasvatustieteiden kandiohjelman aloituspaikkoja lisättiin. Ajateltiin, että tämä riittäisi paikkaamaan sosionomien jättämän vajeen. Terveisiä päättäjille, ei onnistunut.
Miksi ihminen, joka kouluttautuu yliopistolla maisteriksi asti, lähtisi tekemään työtä, jonka vaatimukset ovat täysin kohtuuttomia, teet työtä suurimmaksi osaksi yksin, koska sijaisia tai päteviä kollegoita ei ole ja korvaukseksi saat 2600 euroa kuukaudessa. Parempaakin on maisterille tarjolla.
Koska kutsumus?
Lopettakaa jo ne puheet kutsumusammateista, se kutsumus kun ei kiinnosta yhtäkään pankkia siinä vaiheessa, kun haet asuntolainaa. Tai yrität elää omaa elämää, joskus olisi ihan kivaa käydä lomamatkallakin, mutta kun on kutsumusammatti niin eihän silloin tarvitse.
Pelonsekaisin tuntein seuraan keskustelua siitä, mitä seuraavaksi keksitään vaatia varhaiskasvatuksen henkilöstöltä. Kolmiportaisen tuen aloittaminen jo varhaiskasvatuksessa on onnistuessaan lapsen kannalta hieno asia. Valitettavasti se on samalla jälleen kerran yksi asia lisää, joka kuormittaa ja lisää henkilöstön työtaakkaa ja kiirettä. Pelottaa, että kaiken paperin pyörittämisen ja suunnitelmien laatimisen keskellä unohdetaan se kaikkein tärkein, lapsi, jonka tulisi olla kaiken toiminnan lähtökohta ja keskiö.
Jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään, joka ikinen päivä. Kiireisessä varhaiskasvatuksen arjessa tulisi muistaa, että ei ole olemassa hankalia lapsia, on vaan väsyneitä aikuisia. Tsemppiä kaikille ammattilaisille, kiireisen arjen keskelle.
Helsingin Merihaassa sijaitseva Raivoomo on kesällä 2021 perustettu hajottamishuone, jossa ainoa idea on purkaa patoutumia sisältä ja rikkoa kaikki huoneessa olevat tavarat pesäpallomailalla. Raivoomon slogan heidän omilla kotisivuillaan onkin “hauskaa höyryjen päästelyä” ja sitä se tosiaan on.
Idea löytyi ulkomailta
Raivoomon on perustanut Janne Raninen. Raninen kertoo haastateltaessa, että idea on lähtenyt toteutukseen tarpeesta saada helsinkiläisille paikka, jossa purkaa tunteet hajottamisen muodossa. Aiemmin Raninen on törmännyt samanlaisiin raivohuoneisiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta Helsingistä sellainen puuttui. Raninen kertoo myös hurjasta nuoruudestaan, johon olisi varmasti sopinut tämän kaltainen hajottamishuone.
“Lähes 75 prosenttia raivoomon asiakkaista on 25-45-vuotiaita naisia”, toteaa Raninen. Raivoomossa on saatavilla kolme erilaista huonetta:
solorage, duorage/erohuone sekä triplarage. Erohuoneeseen voi ottaa mukaan ex-kumppanin vanhoja tavaroita, mikäli sellaisia löytyy. Muuten tavarat tulevat Raivoomon puolesta. Pääsimme ystäväni kanssa kokeilemaan triplaragea, johon mahtuu nimensä mukaan jopa kolme ihmistä tuhoamaan tavaroita. Hinta Raivoomokäynnille on 35€ per henkilö sisältäen huoneen tavaroineen, suojavarusteet, videotallenteen sekä jälkilimut.
Erohuone (kuva: Sonja Saarinen)
Solorage (Kuva: Sonja Saarinen)
Rockista fiilistä raivoamiseen
Raivoomolle oli melko vaikea löytää, sillä se sijaitsi parkkihallissa keskellä asutusaluetta. Suojavarusteiden pukemisen ja ohjeiden lukemisen jälkeen pääsimme huoneeseen. Asiakas saa itse valita led-valaistuksen värin sekä musiikin, joka soi huoneessa tuhoamisen ajan. Rock ja hevi alkoi soida kaiuttimista, mikä sopi oikein mainiosti teemaan.
Mistä kaikki rikottava tavara tulee Raivoomolle?
“Ostamme tavaraa kierrätyskeskuksista sekä saamme jonkin verran lahjoituksena. Tänään töihin tullessa ovella odotti rullakollinen lahjoituksena tullutta tavaraa”, kertoo Janne Raninen.
Huoneessa oli meille aseteltuna tietokoneen näyttö, pari vanhaa digiboxia, itku- ja palohälyttimet, vanha lankapuhelin, lasipulloja sekä valaisin. Aikaa hajoittamiselle on noin 25 minuuttia.
“Tää on tosi jännittävää”, kuiskii mukana ollut Aino Leskinen.
Videokamerat kuvaavat koko ajan turvallisuuden vuoksi. Videonauhat saa myös kotiin muistoksi. Kun musiikki lähtee soimaan, on lupa aloittaa.
Tartun pesäpallomailaan ja alan lyödä vanhaa digiboksia. Koko laite on rautaa ja metallia, joten joutuu käyttämään paljon voimaa, jotta saa edes jonkinlaisen lommon aikaiseksi. Aluksi jopa hieman pelottaa hakata pesäpallomailalla, mutta äkkiä huomaa menneensä jonkinlaiseen kuplaan ja vain hakkaavan kaikkea rikki.
Parhaimpia hakattavia on ehdottomasti lasipullot ja palohälytin. Pullot eivät mene rikki heitettäessä seinään, mutta pesäpallomailaa käyttämällä leviävät lasinsirut ympäri huonetta. Onneksi suojavarusteina on hanskat, kuulosuojaimet ja suojalasit.
“Paras synttärilahja ikinä” huudahtaa Leskinen muutaman minuutin tuhoamisen jälkeen. Raivoomossa pystyy purkamaan kaikki tunteet ja olemaan hetken ajattelematta yhtikäs mitään.
Ennen tuhoa tavarat ovat aseteltu nätisti esille. Kuvassa Triplarage-huone
Raivoamisen jälkeen työntekijät siivoavat huoneet täysin. (Kuva: Sonja Saarinen)
Koronaraivoa purkamassa raivohuoneessa
Janne Raninen kertoo, että korona on vaikuttanut vain positiivisesti Raivoomon perustamiseen.
“Ihmisillä on koronaraivoa, turhautumista ja stressiä, jota täytyy päästä purkamaan. Raivoomo on siihen täydellinen paikka”.
Raivoomo on myös korona-aikana turvallinen aktiviteetti, sillä huoneisiin mennään vain oman seurueen kanssa, paikat putsataan asiakkaiden jälkeen ja muita ihmisiä ei ainakaan meidän käynnin aikana näkynyt. Raivoomoon otetaankin sisälle maksimissaan vain 10 henkilöä kerrallaan.
Seinistä huomaa, että huoneet ovat kovassa käytössä (Kuva: Sonja Saarinen)
Raivoomossa on monenlaisia tavaroita rikottavana (Kuva: Sonja Saarinen)
Koukuttava ajanviete
Yhdestä asiasta Raninen on varma. Kukaan ei lähde Raivoomosta pahalla päällä, sillä kokemus on hauska ja stressiä lieventävä.
“Raivoomiseen voi jäädä tietenkin myös koukkuun. Eräs nainen kävi täällä muutama viikko sitten itsekseen, osti sitten ystävän kanssa lahjakortin yhteiselle raivokäynnille ja ystävä toi myös omia ystäviään purkamaan tunteita”, kertoo Raninen.
https://raivoomo.fi/ / puh. 041 700 99 48
Laajasalon kiistellyn ratikkavarikon rakentaminen siirtyy todennäköisesti 15 vuodella 2030-luvun loppuun. Kaupunkikanavan tapaamista asukkaista monet iloitsevat lykkäyksestä, sillä paikallisten rakastama puisto säilyy nyt ennallaan.
Helsinki rakentaa uusi raitiolinjoja enemmän kuin sataan vuoteen. Ratikoiden kunnosta ja liikennöinnistä vastaava HKL on isojen päätösten äärellä, sillä raitiokiskoihin, vaunuihin ja varikoihin uppoaa paljon rahaa. HKL:n johtokunta käsittelee varikoiden rakentamista 23. syyskuuta.
Laajasalon ratikkavarikon rakentaminen siirtyy mahdollisesti 15 vuodella 2030-luvun lopulle. Laajasalon asukkaat ovat muutokseen enimmäkseen tyytyväisiä, kun Kaupunkikanava kysyi heiltä asiaa.
Lasten leikkipaikka säilyy
Laajasalolaiset ystävykset Liisa Salonen ja Pirjo Kinnunen kävelevät pitkin Laajasalontien ylittävää väliaikaista puusiltaa. Salonen kertoo asuneensa saarella lähes 50 vuotta. Mitä he ajattelevat varikon lykkääntymisestä?
“Hyvä vaikka ei tulisi lainkaan, ja hyvä että rakentaminen siirtyy. Lapset leikkii ja palloilee siellä. Uimaranta on lähellä. Seudulla ylipäätään liikutaan paljon”, Salonen kuvailee.
“Omatkin lapset olivat siellä aikoinaan paljon leikkimässä”.
Naiset lisäävät vielä, että Laajasalontien iso remontti ja saaren kiivas rakentaminen puhuttaa asukkaita paljon. Paikallisten somekanavissa keskustelu käy kiivaana.
Katuremontti rassaa bussin käyttäjiä
Mitä tuumii saaren nuorempi polvi? Kauppakasseja kantava, ripeästi harppova Joonas ehtii pysähtyä ja kertoa oman mielipiteensä.
“Minusta varikon olisi voinut rakentaa jo nyt. Eikö tämä mene kikkailuksi, jos rahat käytetään johonkin muuhun”, sanoo Joonas. Hän arvelee muuttaneensa pois siinä vaiheessa, kun ratikka kulkee Hakaniemestä Laajasaloon vuonna 2027.
“Laajasalontien liikennejärjestelyt olisi pitänyt miettiä paremmin remontin aikana. Olisi ollut järkevää säilyttää bussiyhteydet samoina, ei kaikilla ole autoa”, Joonas kritisoi, ja jatkaa matkaa sillan yli.
70-luvun alkuperäinen lähiö huokuu nostalgiaa
Laajasalon koulujen luona tapaan iloisen kolmikon. Esikoululaisen Aatoksen
päivä on päättynyt ja äiti Annette Peder on tullut koululle vastaan.
Pikkusisarus nukkuu vaunujen uumenissa sikeitä päiväunia.
Annette Peder kertoo olevansa paluumuuttaja. Yliskylässä vietetyn lapsuuden jälkeen veri veti takaisin tuttuihin maisemiin, kun oma perhe kasvoi ja kotiin kaivattiin lisää tilaa.
“En toivo varikkoa alueelle lainkaan. Merkittävä kulttuuriympäristö ja luontoalue on jäämässä sen alle”, Peder kommentoi.
Peder ei pidä ajatuksesta, että kaupunki suunnittelee varikon yhteyteen urbaania rakentamista. Varikon päälle on tarkoitus tehdä kerrostaloja. Pienen lasten äitinä hän on huolissaan myös koulujen sijainnistä. Tällä hetkellä koulurakennus rajautuu puistoon. Tulevaisuudessa koulun naapurina olisi varikko ja kerrostaloja.
“Yliskylän alkuperäinen tunnelma on hieno”, hän sanoo.
Kuumina kesäkuukausina perhe suuntasi leikkimään uimarannan kupeessa olevaan vanhaan leikkipuistoon, missä leikki sujui puiden varjossa suojassa auringon paahteelta.
Mitä Aatos tuumii raitiovaunuista?
Aatos nojautuu syvemmälle skuuttinsa varaan ja mykistyy katsomaan vierasta kyselijää hiljaa. Äiti sanoo, ettei Aatos ole vielä matkustanut raitiovaunulla.
Annette Peder on tyytyväinen raitiovaunun nykyiseen päätepysäkin paikkaan Laajasalontiellä. Yliskylästä sinne kävelee muutamassa minuutissa ja alkuperäinen miljöö säilyy ennalleen.
Ratikkavarikoiden rakentamista käsittelee HKL:n johtokunta 23.9. Lopullisen päätöksen asiassa tekee Helsingin kaupunginhallitus ensi marraskuussa.
Helsingin uusien ratikkavarikoiden ehdotetut valmistumisvuodet
2022 Raide-Jokerin varikko Roihupellossa.
2023 Ruskeasuo
2027 Koskela
2030-luvun loppu Laajasalo ja Töölön varikon jatkokäyttö.
Astun sisään Helsingin kaupunginmuseoon. Keskustassa sijaitseva museo on sisältä erittäin rauhallinen, vaikka ulkona onkin kamala hälske. Kysyn infosta, mistä Aikakone-näyttely löytyy. Astun katutasossa olevaan näyttelyhuoneeseen ja tunnen olevani vanhan ajan Helsingissä.
Aikakone 2.0 on näyttely, joka vie aikamatkaajan tästä päivästä 1900-luvun Helsinkiin. Näyttely antaa mahdollisuuden kurkistaa elämään menneisyydessä ja sen vanhoihin puutaloihin ja tunnelmaan.
Saan olla näyttelyssä aivan yksin ja uppoutua kunnolla aikakoneen vietäväksi. Näyttelyhuoneen seinillä on maamme ensimmäisen ammatti museokuvaaja Signe Branderin panoraamakuvia vanhan ajan Helsingistä. Kuvien lisäksi taustalla kuuluu 1900-luvun autojen, junien, erilaisten työmaiden ja luonnon ääniä. Kuvat vaihtuvatja samalla mielikuvat päässäni Helsingin menneisyydestä muuttuvat.
“Mielestäni lopputulos on todella onnistunut ja myös asiakkaat ovat pitäneet uudenlaisesta näyttelystä,” kertoo Helsingin Kaupunginmuseon infotyöntekijä Anna Taeva.
Aikakone-näyttelyssä on hyödynnetty nykypäivän teknologiaa, kuten seinäheijastuksia, animointia ja 3D-virtuaaliteknologiaa. Aikamatkaelämyksen voi kokea sekä tilassa että virtuaalitodellisuuslasien avulla. Tulevaisuudessa museoissa tullaan varmasti hyödyntämään sekä käyttämään erilaisia virtuaaliteknologioita.
Helsingin kaupunginmuseon tutkija Eero Salmio pitää näyttelyä onnistuneena, mutta kertoo, että aina voi olla jotain parannettavaa. Vaikka virtuaalitodellisuus on museoissa uusi juttu, on kuitenkin Salmio odottamassa seuraavaa askelta.
“Virtuaalilasit olivat pari vuotta sitten uutta museoissa ja vetivät ihmisiä puoleensa kiinnostavuudellaan. Nyt ne alkavat olla jo normi, ja pitäisi ottaa uutta kehityssteppiä eteenpäin,” Salmio lausuu.
Aikakone 2.0-näyttelyn tavoitteena oli tehdä huone, jossa kokeillaan uusia virtuaalitodellisuuslaitteita, esimerkiksi interaktiivinen seinä, missä aika vaihtuu, kun sitä lähestyy.
Aikakoneen suunnittelussa kaupunkilaiset ovat olleet mukana erilaisten kyselyjen, keskustelujen ja haastattelujen kautta.
“Kyseltiin helsinkiläisiltä ja museon asiantuntijoilta, mille aikakaudelle he haluaisivat aikakoneen avulla matkustaa ja Signe Branderin aika nousi sieltä esiin,” kertoo Aikakoneen yksi tuottajista, Aki Pohjankyrö
Mielestäni näyttely oli erittäin mielenkiintoinen. Helsinki on suuri ja ihmeellinen kaupunki ja sen näkeminen vanhanaikaisena oli erittäin mieleenpainuva kokemus. On hienoa, että myös yleisö on osallistettu näyttelyn suunnitteluun sen pohjalta, mitä he haluaisivat nähdä.
