Reportteritonttu seikkailee

Tonttulan väki linnoittautuneena katselemaan reportteritontun Youtube-liveä. (KUVA: PIXABAY)

Korvatunturi uinuu vielä syysuntaan, joulukalenterit saapuvat hiljalleen ruokakauppoihin, ja lokakuun pimeä koettelee kansaa. Lelupajalla Joulupukki ja tonttujoukko elävät työntäyteistä arkea piilossa julkisuudelta, onhan talven h-hetkeen reippaasti yli kaksi kuukautta aikaa.

Vaan eipä tiedä kuuraparta, että yksi tontuistaan onkin karannut etelään. Reipas ja omatoiminen reportteritonttu Sebastian on ottanut nimittäin puuterilumimaisemista omaa lomaa, ja lähtenyt tutustumaan Helsingin kirkkaisiin valoihin. 

Sebastianilla on ihka oma Youtube-kanava, jossa hän kertoilee erilaisia mukavia tarinoita tonttulan väelle. Tarinatonttuna hän on aivan omaa luokkaansa. Sebastian osaa rakennella aivan mielettömiä kertomuksia, jotka uppoavat tonttulan väkeen kuin veitsi voihin. Hänen kertomuksena ovat itse asiassa niin hyviä, että Sebastianille on annettu kirjoituksistaan useamman kerran tunnustusta ihan valtiotasolta asti. Viimeisimmän mukavan tunnustuksen Sebastian sai 4.10.2021, kun Oulun käräjäoikeuden joulupajalta annettiin hänelle ihana pehmeä paketti.

Nyt kuitenkin takaisin reportteritontumme seikkailuun Helsingin kaduille. Talsiessaan pääkaupunkimme ehkä kuuluisimmalla kadulla, Mannerheimintiellä Sebastian huomaa, että siellä on käynnissä jonkinlainen mielenosoitus. Iso joukko nuoria on katkaissut liikenteen. Tonttumme kentällä ei jää toimettomaksi. Sebastian päättää tuottaa satapäiselle joukolle iloista joulumieltä etuajassa. Hän alkaa kiertää nuorten joukossa Youtube-livelähetyksen säestämänä. Kierrellessään tonttu kuvailee nuoria välillä oikein läheltä ihan sieraimia myöten, välillä hän astelee hieman kauemmas ja kertoilee jonkun oikein mukavan sadun livelähetystä seuraavalle tonttulan väelle. 

Hyvän aikaa toimintaa raportoituaan Sebastian ymmärtää, että nuoret ovat katkaisseet liikenteen ilmastohuolen vuoksi. Hänet valtaa känkkäränkkä ja paha mieli. Sebastian-tontusta alkaa tuntua siltä, että tällainen ilmastoasiasta vouhkaaminen on ihan sellaista oikein ääritoimintaa, joka ei ole millään tavalla hyvä juttu. Sebastian päättää, että hän kertoo nuorille omia tarinoitaan ja yrittää saada heidät ymmärtämään, että tällainen huolehtiminen ei ole ollenkaan hyvä asia. Helsingin nuoret eivät kuitenkaan kovin paljoa pidä Sebastian-tontun tarinoista, vaan väittävät jopa, että hän on kameroineen päällekäyvä ja epämukava kiihkotonttu. 

Kaikesta tästä järkyttyneenä Sebastian palaa Korvatunturille ja kertoo järkyttävistä kokemuksistaan vielä lisää tonttulan uskolliselle väelle. Väki on pöyristynyt kuulemastaan, ja reportteritonttu saa vuolasta kiitosta tärkeästä työstään Helsingin pimeillä kaduilla. Lopuksi hurmioitunut tonttulan väki puhkeaa iloiseen yhteislauluun.

“Ei itkeä saa, ei meluta saa, Sebu voi tulla kameran kaa…”

Maatiainen-yhdistys vaalii alkuperäisiä viljelykasveja ja kotieläinrotuja

Maatiainen
Maija Manninen Maatiaisen toimistossa.

Maatiainen-yhdistyksen päämäärä on säilyttää vanhat koriste- ja viljelykasvit, säilyttää perinteiset kotieläirodut ja vaalia perinnemaisemia. Yhdistyksellä on Töölössä tunnelmallinen toimisto, jossa Kaupunkiradio Intro kävi kysymässä yhdistyksen toiminnanjohtajan Maija Mannisen syksytunnelmia.

Kuuntele koko haastattelu tästä:

Keinot ruokahävikin minimointiin voivat olla moninaisia

K-Supermarket Martsari on vuonna 2021 pk-seudun 4. vähiten hävikkiä tuottava kauppa. Miten ruokahävikkiä vältetään ja mitkä olisivat kuluttajan parhaat toimet siihen?

Toimitus, kuvaus ja editointi: Teemu Sandblom

Artikkelikuva: Eve Länsiluoto

Haastattelussa K-Supermarket Martsarin kauppias Eve Länsiluoto sekä Minna

Yleisörajoitusten päättyminen otetaan Helsingin teattereissa ilolla vastaan

Rajoitusten päättymistä kommentoi Helsingin Kaupunginteatterin johtaja Kari Arffman.

Toimitus, kuvaus ja editointi: Jere Hultin

Kuvausassistentti: Ella Takala

Lastenkirjankuvittaja Nadja Sarell iloitsee: ”Parasta työssäni on vapaus oman ja työajan suhteen”

Nadja Sarell haaveilee, että saisi vielä joskus tehdä kokonaan oman kuvakirjan, kuvittamisen lisäksi myös kirjoittaa sen.
(Kuva: Marju Hulttinen)

Helsinkiläinen Nadja Sarell ahmi jo lapsena kirjoja ja ihasteli niiden kuvia. Tie kuvittajaksi ei kuitenkaan ollut suoraviivainen; musiikkiluokkien kasvatti ehti ensin opiskella itsensä tanssijaksi.

– Kävin musiikkiin ja tanssiin painottuneen Sibelius-lukion. Meillä ei ollut koulussa lainkaan kuvista. Se oli lakkautettu määrärahojen puutteessa. Lukioaikana en piirtänyt yhtään, ja sen jälkeen opiskelin Teatterikorkeakoulussa tanssijaksi, Nadja Sarell, 46, muistelee.

Kipinä kirjojen ja kuvataiteen pariin oli kuitenkin kylvetty jo lapsuudessa. Kustantamossa työskennellyt äiti piti huolta kirjapaljoudesta ja yhdessä lukemisesta. Omiin kirjoihin piirtämisestä ja kirjoittamisesta ei saanut sapiskaa. Sarell kävi ala- ja yläasteella kuvataidekoulussa.

Työväenopiston kursseilta oppiin Walesiin

Sarell keskeytti viimeisenä vuonna tanssijaopinnot toviksi, kun huomasi kustantamon kuvakirjakilpailun.
– Otin kolme kuukautta vapaata, piirsin vaan kotona ja kirjoitin ehdotukseni. Se oli kömpelö, mutta sen tekeminen oli ihanaa.
– Valmistuin, opetin tanssia ja tein muitakin töitä. Samalla harjoittelin koko ajan piirtämään. Kävin Työväenopistossa muun muassa hiilipiirustuksessa ja elävän mallin kursseilla.

Vuonna 2001 Sarell lensi kutsumuksensa perässä Walesiin, North Wales School of Art and Design -yliopistoon opiskelemaan lastenkirjankuvittajaksi, ja palasi sieltä vuonna 2004 Suomeen kanditutkinto taskussaan.

–  Opiskelu oli siellä tosi käytännönläheistä, vaikka kyseessä olikin yliopistotutkinto.

Suomessa luotetaan kuvittajan ratkaisuihin

Nyt Sarell kuvittaa lastenkirjoja ja oppimateriaaleja. Hän suunnittelee myös kortteja ja lahjatavaroiden kuoseja, vaikka kirjat ovatkin keskiössä.
– Olen freelancer. Teen töitä samanaikaisesti usealla asiakkaalle Suomessa, Yhdysvalloissa ja Englannissa. Australialaisille olen myynyt kuosin kestovaippoihin.

Mitä kaikkea muuta kuvittajan työ on kuin piirtämistä?

 –  Hoidan sosiaalista mediaa, päivitän portfoliota, markkinoin, laskutan, kirjoitan apurahahakemuksia ja teen hallinnollisia töitä.

–  Suomalainen tapa tehdä kirjoja on hyvin erilainen. Täällä on vain yksi toimittaja, joka vastaa kaikesta. Luotetaan, että kuvittaja osaa hommansa ja tekee itse ratkaisuja. Ulkomaiset yhteistyökumppanit panostavat enemmän kirjan visuaaliseen ilmeeseen. Kuvituksista keskustellaan vuorovaikutteisesti.

– Olen hakenut kuvitusagentin, jotta voisin työllistyä myös Suomen ulkopuolelta. Agentuurini toimii pääasiassa Jenkeissä, Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa, kertoo lastenkirjankuvittaja Nadja Sarell. (Kuva: Marju Hulttinen)

Vapaapäiviään ei tarvitse selitellä
Yksityisyrittäjien sairaus- ja eläketurvakysymykset ovat ikuinen kysymys. Palkkiot ovat pieniä ja välillä tekijä jää tyhjän päälle. Onneksi kirjastoon tilataan aina vakiokirjamäärät. Kopiosto tilittää kuvittajillekin lainauspalkkiota, jos tietty lainamäärä ylittyy.
Toisinaan töissä on ruuhkaa. Lokakuussa Sarellin työllistää kolmen eri oppimateriaalia Suomeen, Englantiin ja Yhdysvaltoihin.

– Parasta työssäni on vapaus oman ja työajan suhteen – ei tarvitse selittää kenellekään vapaapäiviään. Työni on vaihtelevaa. Siihen sisältyy niin monta asiaa, ettei siihen leipiinny.

Rollaattoriburleskia vanhainkodissa
Mitä Sarell sitten teksi, jos ei olisi kuvittajan ammatissa?
– Haluisin olla fysioterapeutti. Toisten kuntoutus kiinnostaisi, kun oma kroppani ei kestä enää tanssia.

– Jos jonkun määrärahan saisi, olisi ihanaa olla kiertävä täti päiväkodissa. Olisi sellainen odotettu hahmo, joka ehtisi olla lasten kanssa ja kuunnella heidän juttujaan. Voisin myös lukea ja jutella kirjoista.

Villeissä kuvitelmissa tanssijan opinnoistakin olisi vielä hyötyä:
– Haaveenani olisi vetää varttuneena rollaattoriburleskia palvelutalossa.

Nadja Sarellin kuvitustöitä sivuilla www.nadjasarell.com, ja samalla nimellä myös Instagramissa.

Sairaanhoitaja Kaisa Kaila: “Äidin jalanjäljissä leikkaussaliin”

Kuva: Hanna Simola

Kaisa Kaila on 33-vuotias espoolainen sairaanhoitaja, joka työskentelee Naistenklinikan leikkaus- ja anestesiaosastolla.

Kaisa Kaila työskenteli lukion jälkeen laitoshuoltajana kierrellen useamman eri sairaalan osastoja. Sairaalamaailman tultua tutuksi hän kiinnostui sairaanhoitajan työstä huomattuaan sen monipuolisuuden. Myös kotoa kuultu myönteinen kuva sairaanhoitajan ammatista vaikutti osaltaan uravalintaan.

“Äiti on myös koulutukseltaan sairaanhoitaja ja hän on aina puhunut positiivisesti työstään leikkausosastolla”, Kaila kertoo.

Haave nimenomaan leikkausosastolla työskentelystä vahvistui opintojen aikana, ensin tuli suorittaa kuitenkin muita harjoitteluja, ennen kuin leikkaussalin ovet aukesivat.

Kaila ei luopunut haaveistaan ja valmistuttuaan sairaanhoitajaksi keväällä 2011, hän työllistyikin Kätilöopistolle. Kätilöopiston suljettua ovensa hän siirtyi Naistenklinikan leikkaus- ja anestesiaosastolle.

Kuva: Kaisa Kaila
Naistenklinikan leikkaussalissa hoidetaan naistentauteihin liittyviä leikauksia, sekä suunniteltuja ja kiireellisiä keisarinleikkauksia.

Kaila pitää suuressa arvossa tiimityötä, sekä kokee työskentelyn moniammatillisessa työyhteisössä mielekkäänä.

“Parasta meidän työpaikalla on ehdottomasti hyvä henki ja ihan paras työporukka”, Kaila mainitsee.

“Työ on tosi monipuolista: välillä hektistä ja kiireistä, mutta vastapainona myös tasaista ja rauhallista”, hän jatkaa.

Raskaimpana ja kuormittavimpana Kaila kokee kiireen ja ulkopuolelta tulevan paineen ja tavoitteet.

“Esimerkiksi syntyvyys on yllättäen noussut radikaalisti, joka on vaikuttanut kiireeseen myös leikkaussalissa. Henkilöstömäärä ei ole kasvanut samaa ja tarvittavaa tahtia, koska hetken päästä tilanne saattaa olla taas toinen”, Kaila mainitsee.

Kuva: Kaisa Kaila
Syntyvyyden radikaali kasvu vaikuttaa työhön leikkaussalissa keisarileikkausten määrän kasvuna.

Tulevaisuuden näkymät alalla Kaila näkee positiivisessa valossa. Koronan myötä on opittu paljon ja esimerkiksi valmiudet eristystä vaativan potilaan hoitoon ovat huomattavasti aiempaa paremmat.

Kaila suosittelee alaa ihmiselle, joka pystyy toimimaan paineen alla tehokkaasti, mutta rauhallisesti.

“Pitää osata toimia tiimissä ja ilman huumorintajua ei tässä hommassa pärjää.Täytyy olla aikaansaava tyyppi” Kaila kertoo.


Tiktokkaaja Nuppu Oinas: ”Negatiiviset kommentit jäävät mieleen pyörimään”

Nuppu Oinas tekee Tiktokissa videoita sadoille tuhansille seuraajilleen. Millaista kommentointia hän saa osakseen ja kuinka Nupun mielestä korona-aika on muuttanut lasten ja nuorten kommentointia Tiktokissa?

Kuuntele koko haastattelu:

Tasa-arvo on ammuttu alas – naiset menevät armeijaan yhä, jos haluavat


Suomessa ensimmäiset naiset aloittivat vapaaehtoisen asepalveluksen lokakuun 16. vuonna 1995. (PxHere)

Perjantai-iltapäivän ruuhka lähes kuhisee kurkkupukuisia barettipäitä: intti-ihmiset astuvat busseihin ja juniin, askeleet suuntavat viikonloppuvapaille. Armeijavaatteet vaihtuvat omiin. Tyttöystävät kaapataan harjoituksissa ryvettyneisiin kainaloihin ja suunnataan kohti baaria. Jos jaksetaan, sillä onhan se viikko nyt ollut taas niin valivali.

Voi veljet, mitä ämmämäistä ruikuttamista, ajattelen. Naisen kestokynnys on nopeasti ylitetty vartissa. Tyttöystävät saavat kuulla raskaasta viikosta. On aamuheräämisiä, rakot tuottavia marsseja, huonoja säitä ja hankalasti kannettavien painavien tavaroiden raahaamisia. En ole varma, mikä oli loppujen lopuksi raskainta, kaminan savuttaminen vai kuitenkin se odottaminen ja auktoriteettien kuuntelu. Henkisen halvennuksen saavat mielessäni myös ne, jotka valitsevat vain puolivuotisen palveluksen.

Mietin, että olisin itse paljon reippaampi. Kyllä vanha partiolainen osaa, on sitä rinkkaa tullut kannettua ympäri metsien ja mäkien. Nukuttu teltassa. Rämmitty rännässä. Toimittu ryhmässä ja yksin. Kaikkihan on vain asenteesta kiinni.

Myös vahva isänmaallisuuteni nostaa päätän, kuinka ukkini selvisi sodassa hienosti. Ja ne monet muut tuhannet maata ansiokkaasti ja uhrautuvasti palvelleet. Aika sankareita ja velikultia.

Mutta mitä minä tässä jeesustelemaan, naisena kuitenkin sain tehdä toisenlaisen valinnan. En kokeillut, miten armeijan tavarat taipuisivat reilun puolentoista metrin varteeni ja kolmevitosen jalkaani. Kuinka kanttini lopulta kestäisi tositoimissa. Keskityin opiskeluihini. Jatkoin hektistä arkea ja normaalia viikkoharrastustoimintaa.

Suomessa naisten ei tarvitse käydä armeijaa. Onhan se nyt aika epätasa-arvoista, myönnetään. Naiset porskuttavat koulusta opiskeluihin ja työelämään ilman keskeytystä ennen, jälkeen tai välissä. Mutta tämä maailmahan on epätasa-arvoista muutenkin. Luulen, että miehet pitävät kuitenkin mieluummin inttivuotensa kuin ottavat kuukautiset, synnyttävät, kärsivät enemmän seksuaalista häirintää ja saavat työstään 80-prosenttista palkkaa kuten naiskollegansa.

Kun lapsia omaavat naiset kohtaavat, kääntyvät keskustelut jossain vaiheessa synnytysmuisteloihin. Tähän maailmaan äijät eivät pääse.

Miehet, keskustelkaa rauhassa inttimuistoistanne.

Kutsumusammatti, missä kohtuus?

Kuva: Alexas_Fotos Pixabay

Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää kolmiportaista tukea laajennettavaksi varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatuslakiin laaditulla muutoksella pyritään siihen, että esi- ja perusopetuksessa jo käytössä oleva tuen malli laajenisi koskemaan kaikkia varhaiskasvatusikäisiä lapsia. Kolmiportaisen tuen mallissa tukimuodot on jaettu kolmeen tasoon: yleiseen, tehostettuun ja erityiseen tukeen. Mitä enemmän tukea lapsi tarvitsee, sitä yksilöllisempää, jatkuvampaa ja monipuolisempaa tukea tulisi hänen saada.

Kuva: FeeLoona Pixabay

Hieno ajatus, mutta mistä osaava ja riittävä henkilöstö?

Varhaiskasvatus painii tällä hetkellä mittavan henkilöstöpulan aiheuttamassa kuopassa, eikä sitä korjata enää muutaman satasen palkankorotuksella. Vakituinen henkilöstö on vedetty jaksamisen äärirajoille ja yhä useampi pohtii alan vaihtoa. Pitkittyneet sairauspoissaolot ja sijaisten heikko saatavuus ovat omiaan lisäämään jo valmiiksi kuormittuneen henkilöstön uupumusta.

Ulkopuolelta lyödään jatkuvasti lisää painetta. On tavoitteita ja hienoja suunnitelmia asioista, jotka näyttävät paperilla ja suunnitelmissa kauniilta ja toimivalta. Yksi oleellinen seikka tuntuu päättäjiltä kuitenkin unohtuvan – ei ole tekijöitä.

Varhaiskasvatuslakia uudistettiin vuonna 2018. Lakiuudistuksen jälkeen opintonsa aloittaneet sosionomit eivät voi enää saada varhaiskasvatuksen opettajan pätevyyttä. Suljettiin kokonaan yksi väylä, minkä kautta varhaiskasvatukseen on saatu laadukkaan koulutuksen omaavaa henkilöstöä. Samaan aikaan yliopiston kasvatustieteiden kandiohjelman aloituspaikkoja lisättiin. Ajateltiin, että tämä riittäisi paikkaamaan sosionomien jättämän vajeen. Terveisiä päättäjille, ei onnistunut.

Miksi ihminen, joka kouluttautuu yliopistolla maisteriksi asti, lähtisi tekemään työtä, jonka vaatimukset ovat täysin kohtuuttomia, teet työtä suurimmaksi osaksi yksin, koska sijaisia tai päteviä kollegoita ei ole ja korvaukseksi saat 2600 euroa kuukaudessa. Parempaakin on maisterille tarjolla.

Koska kutsumus?

Lopettakaa jo ne puheet kutsumusammateista, se kutsumus kun ei kiinnosta yhtäkään pankkia siinä vaiheessa, kun haet asuntolainaa. Tai yrität elää omaa elämää, joskus olisi ihan kivaa käydä lomamatkallakin, mutta kun on kutsumusammatti niin eihän silloin tarvitse.

Pelonsekaisin tuntein seuraan keskustelua siitä, mitä seuraavaksi keksitään vaatia varhaiskasvatuksen henkilöstöltä. Kolmiportaisen tuen aloittaminen jo varhaiskasvatuksessa on onnistuessaan lapsen kannalta hieno asia. Valitettavasti se on samalla jälleen kerran yksi asia lisää, joka kuormittaa ja lisää henkilöstön työtaakkaa ja kiirettä. Pelottaa, että kaiken paperin pyörittämisen ja suunnitelmien laatimisen keskellä unohdetaan se kaikkein tärkein, lapsi, jonka tulisi olla kaiken toiminnan lähtökohta ja keskiö.

Jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään, joka ikinen päivä. Kiireisessä varhaiskasvatuksen arjessa tulisi muistaa, että ei ole olemassa hankalia lapsia, on vaan väsyneitä aikuisia. Tsemppiä kaikille ammattilaisille, kiireisen arjen keskelle.

Tunteiden purkamista pesäpallomailalla – Raivoomossa saa rikkoa luvan kanssa

Helsingin Merihaassa sijaitseva Raivoomo on kesällä 2021 perustettu hajottamishuone, jossa ainoa idea on purkaa patoutumia sisältä ja rikkoa kaikki huoneessa olevat tavarat pesäpallomailalla. Raivoomon slogan heidän omilla kotisivuillaan onkin “hauskaa höyryjen päästelyä” ja sitä se tosiaan on. 

Idea löytyi ulkomailta

Raivoomon on perustanut Janne Raninen. Raninen kertoo haastateltaessa, että idea on lähtenyt toteutukseen tarpeesta saada helsinkiläisille paikka, jossa purkaa tunteet hajottamisen muodossa. Aiemmin Raninen on törmännyt samanlaisiin raivohuoneisiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta Helsingistä sellainen puuttui. Raninen kertoo myös hurjasta nuoruudestaan, johon olisi varmasti sopinut tämän kaltainen hajottamishuone. 

“Lähes 75 prosenttia raivoomon asiakkaista on 25-45-vuotiaita naisia”, toteaa Raninen.  Raivoomossa on saatavilla kolme erilaista huonetta:

solorage, duorage/erohuone sekä triplarage. Erohuoneeseen voi ottaa mukaan ex-kumppanin vanhoja tavaroita, mikäli sellaisia löytyy. Muuten tavarat tulevat Raivoomon puolesta. Pääsimme ystäväni kanssa kokeilemaan triplaragea, johon mahtuu nimensä mukaan jopa kolme ihmistä tuhoamaan tavaroita. Hinta Raivoomokäynnille on 35€ per henkilö sisältäen huoneen tavaroineen, suojavarusteet, videotallenteen sekä jälkilimut. 

Erohuone (kuva: Sonja Saarinen)

Solorage (Kuva: Sonja Saarinen) 

Rockista fiilistä raivoamiseen 

Raivoomolle oli melko vaikea löytää, sillä se sijaitsi parkkihallissa keskellä asutusaluetta. Suojavarusteiden pukemisen ja ohjeiden lukemisen jälkeen pääsimme huoneeseen. Asiakas saa itse valita led-valaistuksen värin sekä musiikin, joka soi huoneessa tuhoamisen ajan. Rock ja hevi alkoi soida kaiuttimista, mikä sopi oikein mainiosti teemaan. 

Mistä kaikki rikottava tavara tulee Raivoomolle? 

“Ostamme tavaraa kierrätyskeskuksista sekä saamme jonkin verran lahjoituksena. Tänään töihin tullessa ovella odotti rullakollinen lahjoituksena tullutta tavaraa”, kertoo Janne Raninen. 

Huoneessa oli meille aseteltuna tietokoneen näyttö, pari vanhaa digiboxia, itku- ja palohälyttimet, vanha lankapuhelin, lasipulloja sekä valaisin. Aikaa hajoittamiselle on noin 25 minuuttia. 

“Tää on tosi jännittävää”, kuiskii mukana ollut Aino Leskinen.

Videokamerat kuvaavat koko ajan turvallisuuden vuoksi. Videonauhat saa myös kotiin muistoksi. Kun musiikki lähtee soimaan, on lupa aloittaa. 

 Tartun pesäpallomailaan ja alan lyödä vanhaa digiboksia. Koko laite on rautaa ja metallia, joten joutuu käyttämään paljon voimaa, jotta saa edes jonkinlaisen lommon aikaiseksi. Aluksi jopa hieman pelottaa hakata pesäpallomailalla, mutta äkkiä huomaa menneensä jonkinlaiseen kuplaan ja vain hakkaavan kaikkea rikki.

Parhaimpia hakattavia on ehdottomasti lasipullot ja palohälytin. Pullot eivät mene rikki heitettäessä seinään, mutta pesäpallomailaa käyttämällä leviävät lasinsirut ympäri huonetta. Onneksi suojavarusteina on hanskat, kuulosuojaimet ja suojalasit. 

“Paras synttärilahja ikinä” huudahtaa Leskinen muutaman minuutin tuhoamisen jälkeen. Raivoomossa pystyy purkamaan kaikki tunteet ja olemaan hetken ajattelematta yhtikäs mitään. 

   Ennen tuhoa tavarat ovat aseteltu nätisti esille. Kuvassa Triplarage-huone

Raivoamisen jälkeen työntekijät siivoavat huoneet täysin. (Kuva: Sonja Saarinen) 

Koronaraivoa purkamassa raivohuoneessa

Janne Raninen kertoo, että korona on vaikuttanut vain positiivisesti Raivoomon perustamiseen. 

“Ihmisillä on koronaraivoa, turhautumista ja stressiä, jota täytyy päästä purkamaan. Raivoomo on siihen täydellinen paikka”. 

Raivoomo on myös korona-aikana turvallinen aktiviteetti, sillä huoneisiin mennään vain oman seurueen kanssa, paikat putsataan asiakkaiden jälkeen ja muita ihmisiä ei ainakaan meidän käynnin aikana näkynyt. Raivoomoon otetaankin sisälle maksimissaan vain 10 henkilöä kerrallaan. 

  Seinistä huomaa, että huoneet ovat kovassa käytössä (Kuva: Sonja Saarinen) 

Raivoomossa on monenlaisia tavaroita rikottavana (Kuva: Sonja Saarinen)

Koukuttava ajanviete 

Yhdestä asiasta Raninen on varma. Kukaan ei lähde Raivoomosta pahalla päällä, sillä kokemus on hauska ja stressiä lieventävä. 

“Raivoomiseen voi jäädä tietenkin myös koukkuun. Eräs nainen kävi täällä muutama viikko sitten itsekseen, osti sitten ystävän kanssa lahjakortin yhteiselle raivokäynnille ja ystävä toi myös omia ystäviään purkamaan tunteita”, kertoo Raninen. 

https://raivoomo.fi/ / puh. 041 700 99 48