Me emme ole jalkapallomaa samalla tavalla kuin Saksa, Ranska, Englanti tai jopa Ruotsi. Me olemme maa, jossa pallo kilpailee jääkiekon, hiihdon ja yleisurheilun kanssa, ja useimmiten häviää. Kysymys kuuluu, voiko Suomen menestystä mitata samalla tavalla kuin muiden kilpailijoiden.
Jos Suomelle menestys ei näy pokaaleina ja arvoturnauksina, mikä meidän suuntamme on? Huuhkajat eivät ole meille tulostaulu. Ne ovat tarinoita, tunteita, kokemuksia ja uskoa siihen, että me voimme kilpailla suuria vastaan.
Fakta on tämä: Suomi on päässyt vain yhden kerran arvoturnaukseen. Teemu Pukin ja Lukas Hradeckyn johdolla mentiin, koronan vuoksi kesällä 2021 pelattuun, EM 2020 -turnaukseen.
Suomella on jalkapallohistoriansa aikana ollut suuria nimiä, kuten Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Jussi Jääskeläinen, Antti Niemi, Mika Väyrynen, Mikael Forssell ja Teemu Tainio. He pelasivat samaan aikaan, ja moni on tituleerannut heitä kultaiseksi sukupolveksi.
Maailmalla nämä nimet ovat tunnettuja ja menestyneitä seurajoukkueissa, mutta maajoukkueessa peliesitys ja ilme olivat, jos eivät heikkoja, niin huonoja. Se ei riitä. Sen joukkueen, mikä Suomella oli yli vuosikymmen, olisi pitänyt päästä ainakin yhteen arvoturnaukseen ja tässä kohtaan annan vähän armoa.
Ja sitten tuli Markku Kanerva.
Kanervan Huuhkajat eivät olleet kauniita, trendikkäitä tai eurooppalaisen jalkapallon viimeisimmän muodin mukaisia. Joukkueena he olivat kurinalaisia, sitkeitä ja tunnistettavia. Joukkue, joka tiesi tarkalleen, mitä se on, ja ennen kaikkea, mitä se ei ole. Se riitti viemään Suomen historian ensimmäisiin arvokisoihinsa, ja nostamaan Huuhkajat kansalliseksi puheenaiheeksi tavalla, jota ei oltu aiemmin nähty.
Kun Kanervan aika tuli päätökseen, kyse ei ollut vain uuden päävalmentajan valinnasta. Kyse oli siitä, jatkuuko tämä identiteetti vai katkeaako se. Monelle vastaus tuntui itsestään selvältä: Mika Lehkosuo.
Lehkosuon ura suomalaisessa jalkapallossa edustaa juuri sitä pitkäjänteistä tekemistä, jonka varaan Kanervan Huuhkajat rakennettiin. Hän tuntee suomalaiset pelaajat, suomalaisen arjen ja suomalaisen jalkapallokulttuurin. Hän on voittanut, kehittänyt ja ennen kaikkea vaikuttanut niin seurajoukkueissa, nuorten parissa sekä suomalaisen jalkapallon sisäpiirissä.
Samaan aikaan Pikkuhuuhkajat ja nuoremmat ikäluokat ovat osoittaneet, että suomalaisessa jalkapallossa tehdään nyt paljon asioita oikein. U21-maajoukkue on pelannut itsensä EM-lopputurnaukseen, nuoret pelaajat ottavat vastuuta ja uskaltavat pelata. Siellä näkyy selkeä ajatus sekä kehitystä, rohkeutta ja jatkuvuutta.
On suorastaan käsittämätöntä, että Suomea valmentaa tällä hetkellä tanskalainen Jacob Friis, jonka näytöt tulevat pitkälti Tanskan kentiltä ja lyhyestä ajasta saksalaisessa FC Augsburgissa. En oikein ymmärrä, miksi Palloliitto ajattelee, että maajoukkue on kuin seurajoukkue, johon yritetään hakea tehokkain mahdollinen ratkaisu markkinoilta.
Uskon, että jokaisella maalla pitäisi olla oman maansa valmentaja. Ei siksi, että ulkomaalainen olisi automaattisesti huono, vaan siksi, että maajoukkue on enemmän kuin taktiikkaa. Se on asetelma, me vastaan te. Maa vastaan maa. Ja silloin penkin takana pitäisi seistä joku, joka tuntee asetelman selkäytimessään, ei PowerPoint-esityksenä tai projektina.
Palloliiton vastaukset sopimus-, ja talousasioihin valmentajien valintaan liittyen ovat ymmärrettäviä, mutta juuri tässä kohtaa liiton olisi pitänyt tehdä se, mitä siltä odotetaan: vaikeita päätöksiä. Rakentaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta yhtä aikaa. Purkaa esteet, jos sellaisia on. Valita suunta, ei vain ratkaisua.
Kun Huuhkajien päävalmentajaksi valittiin Jacob Friis, viesti oli väistämättä toinen. Ammattimainen, varmasti pätevä, mutta irrallisempi. Valinta, joka ei jatkanut tarinaa vaan aloitti uuden ilman takeita siitä, että vanha identiteetti kulkee mukana.
Ja tässä kohtaa tullaan juuri asian ytimeen: identiteettiin.
Huuhkajilta puuttuu selkeä identiteetti. Mitä Suomi oikeastaan haluaa kentällä olla? Puolustava, sitkeä altavastaaja? Rohkea ja prässäävä? Joukkue, jonka peli perustuu pallonhallintaan, ja pyrkii koko ajan olemaan kuskin paikalla, vai kaikkea tätä ja siltä väliltä?
Jacob Friisin lyhyen aikakauden tulokset ja peliesitykset ovat olleet heikkoja. Kun mitään menetettävää ei enää ole, Palloliitolla on oiva mahdollisuus tehdä valinta: luoda joukkueen kanssa uusi identiteetti, tai jatkaa vanhaan malliin.
Teksti: Muhamed Bashir
