Ilman selkeää identiteettiä Huuhkajat tulee aina olemaan häviävä joukkue

Me emme ole jalkapallomaa samalla tavalla kuin Saksa, Ranska, Englanti tai jopa Ruotsi. Me olemme maa, jossa pallo kilpailee jääkiekon, hiihdon ja yleisurheilun kanssa, ja useimmiten häviää. Kysymys kuuluu, voiko Suomen menestystä mitata samalla tavalla kuin muiden kilpailijoiden.

Jos Suomelle menestys ei näy pokaaleina ja arvoturnauksina, mikä meidän suuntamme on? Huuhkajat eivät ole meille tulostaulu. Ne ovat tarinoita, tunteita, kokemuksia ja uskoa siihen, että me voimme kilpailla suuria vastaan.

Fakta on tämä: Suomi on päässyt vain yhden kerran arvoturnaukseen. Teemu Pukin ja Lukas Hradeckyn johdolla mentiin, koronan vuoksi kesällä 2021 pelattuun, EM 2020 -turnaukseen. 

Suomella on jalkapallohistoriansa aikana ollut suuria nimiä, kuten Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Jussi Jääskeläinen, Antti Niemi, Mika Väyrynen, Mikael Forssell ja Teemu Tainio. He pelasivat samaan aikaan, ja moni on tituleerannut heitä kultaiseksi sukupolveksi. 

Maailmalla nämä nimet ovat tunnettuja ja menestyneitä seurajoukkueissa, mutta maajoukkueessa peliesitys ja ilme olivat, jos eivät heikkoja, niin huonoja. Se ei riitä. Sen joukkueen, mikä Suomella oli yli vuosikymmen, olisi pitänyt päästä ainakin yhteen arvoturnaukseen ja tässä kohtaan annan vähän armoa. 

Ja sitten tuli Markku Kanerva.

Kanervan Huuhkajat eivät olleet kauniita, trendikkäitä tai eurooppalaisen jalkapallon viimeisimmän muodin mukaisia. Joukkueena he olivat kurinalaisia, sitkeitä ja tunnistettavia. Joukkue, joka tiesi tarkalleen, mitä se on, ja ennen kaikkea, mitä se ei ole. Se riitti viemään Suomen historian ensimmäisiin arvokisoihinsa, ja nostamaan Huuhkajat kansalliseksi puheenaiheeksi tavalla, jota ei oltu aiemmin nähty.

Kun Kanervan aika tuli päätökseen, kyse ei ollut vain uuden päävalmentajan valinnasta. Kyse oli siitä, jatkuuko tämä identiteetti vai katkeaako se. Monelle vastaus tuntui itsestään selvältä: Mika Lehkosuo.

Lehkosuon ura suomalaisessa jalkapallossa edustaa juuri sitä pitkäjänteistä tekemistä, jonka varaan Kanervan Huuhkajat rakennettiin. Hän tuntee suomalaiset pelaajat, suomalaisen arjen ja suomalaisen jalkapallokulttuurin. Hän on voittanut, kehittänyt ja ennen kaikkea vaikuttanut niin seurajoukkueissa, nuorten parissa sekä suomalaisen jalkapallon sisäpiirissä.

Samaan aikaan Pikkuhuuhkajat ja nuoremmat ikäluokat ovat osoittaneet, että suomalaisessa jalkapallossa tehdään nyt paljon asioita oikein. U21-maajoukkue on pelannut itsensä EM-lopputurnaukseen, nuoret pelaajat ottavat vastuuta ja uskaltavat pelata. Siellä näkyy selkeä ajatus sekä kehitystä, rohkeutta ja jatkuvuutta.

On suorastaan käsittämätöntä, että Suomea valmentaa tällä hetkellä tanskalainen Jacob Friis, jonka näytöt tulevat pitkälti Tanskan kentiltä ja lyhyestä ajasta saksalaisessa FC Augsburgissa. En oikein ymmärrä, miksi Palloliitto ajattelee, että maajoukkue on kuin seurajoukkue, johon yritetään hakea tehokkain mahdollinen ratkaisu markkinoilta. 

Uskon, että jokaisella maalla pitäisi olla oman maansa valmentaja. Ei siksi, että ulkomaalainen olisi automaattisesti huono, vaan siksi, että maajoukkue on enemmän kuin taktiikkaa. Se on asetelma, me vastaan te. Maa vastaan maa. Ja silloin penkin takana pitäisi seistä joku, joka tuntee asetelman selkäytimessään, ei PowerPoint-esityksenä tai projektina.

Palloliiton vastaukset sopimus-, ja talousasioihin valmentajien valintaan liittyen ovat ymmärrettäviä, mutta juuri tässä kohtaa liiton olisi pitänyt tehdä se, mitä siltä odotetaan: vaikeita päätöksiä. Rakentaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta yhtä aikaa. Purkaa esteet, jos sellaisia on. Valita suunta, ei vain ratkaisua.

Kun Huuhkajien päävalmentajaksi valittiin Jacob Friis, viesti oli väistämättä toinen. Ammattimainen, varmasti pätevä, mutta irrallisempi. Valinta, joka ei jatkanut tarinaa vaan aloitti uuden ilman takeita siitä, että vanha identiteetti kulkee mukana.

Ja tässä kohtaa tullaan juuri asian ytimeen: identiteettiin.

Huuhkajilta puuttuu selkeä identiteetti. Mitä Suomi oikeastaan haluaa kentällä olla? Puolustava, sitkeä altavastaaja? Rohkea ja prässäävä? Joukkue, jonka peli perustuu pallonhallintaan, ja pyrkii koko ajan olemaan kuskin paikalla, vai kaikkea tätä ja siltä väliltä? 

Jacob Friisin lyhyen aikakauden tulokset ja peliesitykset ovat olleet heikkoja. Kun mitään menetettävää ei enää ole, Palloliitolla on oiva mahdollisuus tehdä valinta: luoda joukkueen kanssa uusi identiteetti, tai jatkaa vanhaan malliin. 

Teksti: Muhamed Bashir

Tässä ovat uuden Myyrä kauden kilpailijat

Myyrän viides tuotantokausi starttaa MTV:llä 1. huhtikuuta. Juontaja nähdään ihastuttava Sointu Borg.

Kilpailemassa ovat Sergey Hilman, Amira Rchidi, Timo Kahilainen, Hanad ”Dosdela” Hassan, Heidi Willman, Tiia Elg, Jesse Kaikuranta, Sara Chafak, Julianna Jokela, Lauri Kottonen ja Stan Saanila.

Kilpailijat kertoivat, että tulevalla kaudella ei draamalta säästytä. Moni kilpailija kehui porukkaa ja yhteishenkeä.

Kysyimme kilpailijoita, mikä sai heidät lähtemään mukaan myyräjahtiin.


Haastattelu ja kuvaus: Sanni Pennanen ja Teemu Lammi
Teksti ja videon editointi: Sanni Pennanen

Kansantanssi elää ja hengittää – helsinkiläinen Roigu murtaa mummomielikuvat

Kansantanssi ei ole vain menneisyyden muisto. Helsinkiläinen Roigu tuo lavalle energiaa, yhteisöllisyyttä ja modernia liikettä – todistaen, että perinne elää, hengittää ja tanssii uudessa ajassa.

Kansantanssi on suomalaisen kulttuurin vahva perinne, jossa liike, musiikki ja yhdessäolo kietoutuvat yhteen.
Sen juuret ulottuvat kyläjuhliin ja tanhuihin, mutta nykyään laji on monipuolinen harrastus- ja taidemuoto, joka muovautuu uusiin muotoihin säilyttäen perinteisen perustansa. 

Yksi lajin nuorista edelläkävijöistä on helsinkiläinen Roigu, joka tuo kansantanssin nykypäivään kunnianhimoisesti ja rohkeasti.

Roigu on peinteikäs kansantanssityhmä monerdilla otella.

Perinteestä nykypäivään

Roigu perustettiin vuonna 2009, kun kaksi helsinkiläistä tanhuryhmää yhdistyivät.

– Enää muutama on jäljellä alkuperäisestä porukasta, kertoo tanssija Vilma. Viime vuosina mukaan on tullut paljon uusia, kun ihmiset ovat muuttaneet Helsinkiin opintojen myötä. Kansantanssi on yhdistänyt meidät.

Ryhmä on kasvanut ja kehittynyt, mutta yhteinen palo tanssiin on pysynyt vahvana.

Kansantanssi on iloista liikettä, jossa energia ja yhteisöllisyys näkyvät jokaisessa askeleessa.

Ei enää mummotanssia

Monelle kansantanssi herättää edelleen vanhahtavia mielikuvia. Kertun mukaan totuus on kaikkea muuta.

– Kun sanon harrastavani kansantanssia, saan usein vastaukseksi Hä? Mitä ihmettä? Moni ajattelee heti mummot ja kansallispuvut, Kerttu naurahtaa.
– Mutta meillä on koreografioita, joissa on vivahteita nykytanssista. Me tehdään paljon sellaista, mikä ei sovi perinteiseen muottiin.

Myös Vilma kiteyttää lajin hengen osuvasti: Kansantanssi on nykyään perinnetanssia modernilla vivahteella.

Esityksissä nähdään perinteisiä suomalaisia kansallispukuja, jotka kunnioittavat suomalaisia juuria.
Tanssijat harjoituksissa, nauhat tuovat väriä ja iloa harjoitustilaan.

Yhteisö, joka kantaa

Kertun ja Vilman puheista huokuu lämmin ryhmähenki.

– Meillä on ihan sika hyvä porukka, Vilma sanoo.
– Treenien alussa pidetään aina kuulumispiiri, ja vapaa-ajallakin tehdään juttuja yhdessä. On aina hauskaa tulla treeneihin, kaikilla on halu kehittyä, Kerttu jatkaa.

Roigu ei ole vain tanssiryhmä. Se on ystäväpiiri ja yhteisö, joka tukee toisiaan.
– Rakastamme tanssia, mutta yhtä paljon kansantanssin tuomaa yhteisöä ja ihmisiä. Tämä on oma kuplamme, Vilma kiteyttää.

Helsinkiläinen Roigu yhdistää perinteen, nykytanssin ja yhteisöllisyyden.

Miten mukaan?

Kansantanssiin voi tulla kuka tahansa, iästä ja taustasta riippumatta.

– On paljon ryhmiä ympäri Suomea. Rohkeasti yhteyttä ja vaikka vaan kysymään, pääsisikö mukaan treeneihin. Kaikki ovat tosi avuliaita ohjeistamaan ja auttamaan, Vilma kannustaa.

Kerttu lisää, että lajiin olisi hyvä tutustua jo nuorena.
– Jos lapset ja nuoret pääsisivät kokeilemaan, he voisivat innostua. Itse en olisi löytänyt lajin pariin ilman äitiäni.

Teksti ja kuvat: Olga Yli-Hakula

Gallup: Miksi ihmiset lähtevät risteilylle keskellä talvea?

Menevätkö ihmiset Tallinan risteilylle lähinnä huvin vuoksi vai esimerkiksi hakemaan halvempaa alkoholia? Voiko risteily korvata etelänmatkan? Onko kylmä sää este risteilyyn lähtiessä? Kaupunkikanava lähti selvittämään vastauksia näihin kysymyksiin Tallinan päiväristeilylle.

Juonto: Jaakko Granberg
Editointi ja Kuvaus: Altti Seppänen

Mitä nuoret tekevät hiihtolomalla?

Uudellamaalla koulujen hiihtoloma alkoi maanantaina ja kestää perjantaihin. Kaupunkikanava kävi haastattelemassa nuoria siitä, mitä he aikovat lomalla tehdä. Pääset kuulemaan vastaukset alla olevasta videosta.

Video: Sofia Saarinen ja Sanni Pennanen

Onko laskiainen juhlapäivä vai sittenkin tuotekehityspalaveri?

Oli aika, jolloin laskiaispulla tiesi oman paikkansa. Se ei kysellyt, ei muuttunut, eikä hakenut uutta identiteettiä. Se oli pulla, joka oli keskeltä halkaistu ja välissä oli makea vaahto, hillo tai jopa mantelimassa.

Oli aika, jolloin laskiaispulla tiesi oman paikkansa. Se ei kysellyt, ei muuttunut, eikä hakenut uutta identiteettiä. Se oli pulla, joka oli keskeltä halkaistu ja välissä oli makea vaahto, hillo tai jopa mantelimassa.

Nyt perinteikäs laskiaispulla elää identiteettikriisiä. 

Tänä päivänä keskustelu siitä, kuuluuko talvea piristävä pulla syödä mantelimassalla vai hillolla on kääntynyt siihen, miten monella tavalla pullan voi muuttaa kaukaisemmaksi sukulaiseksi alkuperäisestä. ”Meillä on matcha, Bubs, croissantti, pistaasi, karamelli, Biscoff, Nutella ja Dubai-suklaa vaihtoehtoina”. Onko tämä enää juhlapäivä vai sittenkin tuotekehityspalaveri? 

Vaihtoehtojen määrä on kasvanut samaa tahtia kuin merkitys on ohentunut. Kallein versio pääkaupunkiseudulla maksaa jo noin yhdeksän euroa. Kun kaikkea on tarjolla, mikään ei tunnu erityiseltä. Laskiaispullasta on tullut kausituote, jota twistataan ja venytetään niin pitkälle, että alkuperäistä turvallista vaihtoehtoa ei tunnista enää kahvilan lasivitriinistä.

Perinteissä, tutussa ja turvallisessa muodossa on jotain rauhoittavaa. Laskiaispullan tarkoitus ei ollut yllättää. Se ilmestyi kerran vuodessa kahvipöytään ja muistutti olemassaolollaan talven kääntymisestä kevättä ja pääsiäistä kohti. Nyt se aloittaa somekampanjansa jo tammikuussa ja palaa joka vuosi entistä värikkäämpänä, levottomampana, korkeampana ja epävarmempana siitä, mitä sen pitäisi olla. 

Ikävä kyllä, enää ei odoteta laskiaista vaan sitä, mikä trendikäs täyte sen herkussa on tänä vuonna. 

Ehkä ongelma ei ole pullassa itsessään vaan meissä. Emme osaa antaa asioiden olla valmiita ja nauttia siitä. Laskiaispulla varmasti kadehtii naapuriaan Runebergin torttua. Kaiken pitää kehittyä, parantua ja ylittää odotukset. 

Onko rohkeinta kuitenkin palata vanhaan perinteiseen versioon ilman trendejä ja hashtageja? Pelkkä halkaistu pulla, tuttu täyte ja makea kermavaahto. 

Vinkkejä lukulomalle

Abiturienttien lukuloma on alkanut ja ylioppilaskirjoitukset lähestyvät. Mitä tässä tilanteessa tulisi huomioida? Tästä löydät viisi vinkkiä lukulomalle.

1. Tee lukusuunnitelma

Lukiossa suositellaan lukusuunnitelman tekoa ja se onkin kiistämättä hyvä keino varmistaa, että ylioppilaskirjoituksiin tulee luettua tarvittavat asiat. Sen voi laatia eri tavoin omien tarpeiden mukaan. Voit esimerkiksi luoda koko viikon sisältävän lukujärjestyksen, johon sijoitat muun muassa mitä luet milloinkin ja kuinka kauan. Lukusuunnitelma voi myös olla esimerkiksi jokapäiväinen lista asioista, joita aiot sinä päivänä kerrata.

Lukusuunnitelmaan kannattaa sisällyttää harrastukset, ruoka-ajat, vapaa aika ja mahdolliset korkeakouluhaun ennakkotehtävät. Lisäksi on hyvä tehdä jonkinlainen suunnitelma kertaamisen kannalta kirjoitusten ajalle varsinkin, jos koepäivien välillä on useamman päivän tauko.  

Silkkaan materiaalien määrään voi hukkua. Lukusuunnitelma on juuri tätä ehkäisevä asia, ja se toimii turvana, kun ei tiedä, mistä aloittaa. Suunnitelma kannattaa varmuuden vuoksi tehdä, vaikka tarvetta siihen ei tuntuisi olevan. Pelkkä lukusuunnitelman tekeminen voi selventää asioita ja muistuttaa, mitä kaikkea pitääkin kerrata.

Netistä löytyy useampia valmiita lukusuunnitelmapohjia, mutta myös Excel tai Google Sheets toimivat hyvin, ja voihan lukusuunnitelman tehdä paperillekin.

2. Priorisoi

Kirjoituksiin lukiessa on tärkeä huomioida, mitkä aineet vaativat eniten kertausta. Jos esimerkiksi englannin materiaalit ovat hyvin hallussa, mutta matematiikan tai historian materiaalit eivät, niin kannattaa varata niille enemmän aikaa. Priorisoi asiat, joita et muista tai ymmärrä hyvin. Aloita niistä materiaaleista, joiden käymisestä on pisin aika, tai jotka ovat vaikeimmat. Priorisointia voi tehdä myös kunkin aineen sisällä, eli jos funktiot sujuvat, mutta geometria ei, niin kertaa enemmän geometriaa.

Kaikkia aineita tulee kerrata perusteellisesti, mutta kuinka paljon kutakin täytyy kerrata riippuu omasta osaamisesta. 

3. Luo rutiini

Lukulomalla koulun ylläpitämä rytmi ja rutiinit katoavat, mikä voi olla kivaa ensimmäisen viikon, mutta rutiinin puute voi hankaloittaa lukemista. Kotona opiskellessa on huomattavasti helpompaa kääntyä esimerkiksi puhelimen puoleen tai nukkua puolille päivin. Luo rutiini esimerkiksi menemällä kirjastoon opiskelemaan. Monessa kirjastossa on esimerkiksi lukusali, hiljainen tila tai varattava huone opiskelua varten (sen voi yleensä varata varaamo-nimiseltä sivustolta, tai kysy kirjaston henkilökunnalta). 

Aseta tietty aika, jolloin olet kirjastossa, ja sitoudu siihen. Ylläpidä järkevää unirytmiä ja merkitse milloin esimerkiksi syöt lounasta (on helppo unohtaa syödä lukemisen aikana). Rutiinin luomisella voi välttää paikalleen jähmettymistä ja jatkuvan puhelimen tuijottamista. Tässä auttaa myös lukusuunnitelma. 

4. Opiskele sinulle toimivalla tavalla

Ihmiset oppivat eri tavoin ja samat konstit eivät toimi kaikille. Ylioppilaskirjoituksiin lukeminen ei tarkoita pelkkää oppikirjojen lukemista, koska informaatiota ei välttämättä omaksuta aina siten. Oppikirjoja kannattaa ja tuleekin lukea, mutta kerrata kannattaa myös itselle toimivin tavoin. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi muistiinpanojen tekemistä, asioiden ääneen selittämistä, vanhojen yo-kokeiden tehtävien sekä kertaustehtävien tekemistä tai kirjojen kuuntelemista urheillessa. Lisäksi muista opetella oppimateriaalien soveltamista, sillä pelkällä tiedon ulkoa opettelemisella ei yleensä pärjää.

5. Muista hengittää 

Lukulomalla voi tuntua siltä, että lukemista on ylitsepääsemättömän paljon ja koko ajan on jotain tehtävää. Tämän vuoksi täytyy muistaa hengähtää. Erittäin tärkeää on mennä ulos ja antaa aivojen hengittää, joten käy kävelyllä ja kuuntele luonnon ääniä kaikessa rauhassa. Ota yksi päivä viikosta, jolloin et tee mitään kirjoituksiin liittyvää, et edes ajattele niitä. Ulkoile, urheile ja pidä säännöllisiä taukoja. Itsensä ylikuormittamisella ei materiaaleja muista.

Teksti ja kuva: Jenna Kuosa

Mieleenpainuvimmat suomalaiset urheiluhetket — muistatko vielä nämä?

Miko Köykän ja Väinö Heleniuksen TOP 10 -ohjelmasarja saa jatkoa Kaupunkikanavan lauantain spesiaalissa, kun pojat listaavat omasta mielestään kymmenen hienointa suomalaista urheiluhetkeä.

Toimittajat: Miko Köykkä ja Väinö Helenius

Pilaako sosiaalinen media romantiikan?

Oikealle. Vasemmalle. Supertykkäys. Salainen ihastus. ”Olet saanut 20 tykkäystä”. Viikon ruusu. ”Osta jäsenyys niin saat rajattomasti tykkäyksiä”. Tätä on nykydeittailu somessa. Nopeaa dopamiinia, vain vähän tunteita. Sata mätchiä, nolla viestiä. Kyllä aina löytyy parempaa- mentaliteetti.

Olen ollut sinkkuna melkein kaksi vuotta. Entisen kumppanini löysin Tinderistä. Se oli ensimmäinen pitkäaikainen suhteeni koskaan, ja sen löytyminen sovelluksen avulla tuntui uskomattomalta. Tottakai parasta oli se, että löysimme toisemme. Mutta vielä paremmalta tuntui se hetki, kun sain vihdoin poistettua kaikki deittisovellukset. Kaikki paine oli poissa — tai niin ainakin luulin.

Jatkuva vertailu. Jatkuva epävarmuuden kierre. Olenko tarpeeksi hyvännäköinen pitämään kumppanini mielenkiinnon? Entä persoonani — olenko tarpeeksi hauska, mukava, one of a kind? Miksi minusta tuntuu etten riitä, vaikka toinen on kanssani? Tälläisiä ajatuksia ja paineita some on luonut minulle parisuhteessa. Eivätkä ne ole kadonneet mihinkään. Vaikka elän nyt somessa hypetettyä ”ihanaa” sinkkuelämää, niin mikään ei tunnu ihanalta. Kaikki on oikeastaan aika paskaa. 

Vihaan nykyaikaista deittailua, mutta olen silti sen pauloissa. Swaippailu ja small talk viesteillä ovat arkipäivääni. Muiden käyttäminen nopean dopamiinin saamiseen — nostan käteni virheen merkiksi. Ihailua sekä tyhjiä lupauksia, niitä haluan ja niitä tarvitsen. Miksi nykydeittailu tuntuu suorittamiselta? Miksi mikään ei tunnu riittävän — minullekaan? 

Pinnallisuudesta on tullut liian helppoa. Jos jäbä numero yksi ei vastannut viestiini haluamallani tavalla, swaippaan vain uusia ehdokkaita. Jätän hänet satojen muiden epäonnistuneiden keskustelujen sekaan. Jos taas jäbä numero kaksi haluaa viedä minut Kreikan saarille, lähdetään heti! Mutta muutaman päivän päästä kuvioihin on saattanut jo ilmestyä jäbä numero kolme, neljä, viisi, kuusi… ja niin edelleen. Sitten täytyy tehdä valintoja. Kreikan saarille vai Mäkkäristä makkariin? Onko minulla liian korkeat standardit — vai standardeja ollenkaan? Olenko minäkin pinnallinen? 

Nykydeittailussa minulle iso kynnyskivi on somekäyttäytyminen. Miten mies, josta voisin olla kiinnostunut, käyttäytyy somessa. Olen kirjoittanut listan muutamista asioista, jotka ovat heti ”red flag” miehen somekäyttäytymisessä. Haluan jakaa tämän listan kanssanne. Joten nyt kaikki single ladies, tussit viuhumaan ja rastit ruutuun niissä kohdissa, joissa olette kanssani samaa mieltä. 

  1. Jos mies seuraa Instagramissa liikaa muita naisia ja tykkää jokaisesta heidän kuvastaan — oli niissä sitten pasta-annoksia tai pakaroita. Red flag! Kukaan nainen ei halua oman miehensä olevan somekuolailija.
  1. Jos miehen deittisovelluksen profiilisissa lukee: ”alota sä keskustelu”. Red flag! Tästä voi jo päätellä, että mies on laiska. Ja laiskat miehet eivät jaksa panostaa sinuun —  eivätkä teihin. Thank you, next! 
  1. Jos mies spämmii passiivis-agressiivisia viestejä saadakseen huomiosi. Red flag! Epätoivoinen spämmiminen aiheuttaa lähinnä ahdistusta, eikä ainakaan itseäni tällainen käytös sytytä. 

Listat on kirjoitettu. Ajatuksia on pohdittu. Mutta vielä yksi kysymys: Pilaako sosiaalinen media romantiikan?- vai pilaanko minä itse sen, ennen kuin antaisin edes mahdollisuuden?

Säännöt rakkaudelle?

Ystävänpäivä hiipii taas aivan hiljalleen ja yllättäen eteemme. Se sai minut pohtimaan näin sinkkuihmisenä ennen kaikkea ystävyyttä, mutta myös rakkautta. Ja mitä enemmän mietin rakkautta ja sitä, mitä se on minulle, mutta myös niin monille muille, olen saanut itseni kiinni ajatuksesta: En voisi ikinä seurustella ihmisen kanssa, joka ei täytä itse asettamiani kriteereitä.

Esimerkiksi joillekkin se voi tarkoittaa tulevan kumppanin tulotasoa. “Minä en ainakaan seurustelisi ihmisen kanssa, joka ei tienaa vähintään sataatuhatta euroa vuodessa.” Tai: “En ikinä seurustelisi roskakuskin kanssa.” 

Saatte varmasti kiinni, mitä ajan takaa. Me määrittelemme rakkautta samaan aikaan, kun suljemme ajattelullamme pois edes mahdollisuuden aitoon rakkauteen. Rakkaus ei katso ikää, statusta, ammattinimikettä, pankkitilin saldoa, asuinpaikkaa, koulutusta, vaatemerkkejä tai sitä, kuinka vaikuttavalta joku näyttää sosiaalisessa mediassa. 

Silti me luomme sille säännöt. Ikään kuin rakkaus olisi jotain, jota voi hallita, rajata ja kontrolloida etukäteen. Ikään kuin voisimme päättää, kehen tulemme rakastumaan. 

Todellisuudessa emme voi.

Kun – tai jos – alamme aidosti tuntea toista ihmistä, nuo säännöt alkavat murentua yksi kerrallaan. Rakkaus ei kysy lupaa eikä se odota, että kaikki kriteerit täyttyvät. Se vain tulee ja on. Usein juuri silloin, kun emme ole siihen varautuneet, ja usein ihmisen muodossa, jota emme olisi koskaan “valinneet” paperilla. 

Ehkä suurin harha on ajatus siitä, että rakkauden pitäisi olla täydellistä. Todellisuudessa rakkaus on keskeneräistä, inhimillistä ja joskus sotkuista. Se on virheitä, epävarmuutta ja kasvua. Se on sitä, että hyväksyy ensin itsensä – epätäydellisenä, ristiriitaisena ja keskeneräisenä – ja vasta sen jälkeen pystyy hyväksymään toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on. 

Ilman ehtoja. Ilman sääntölistaa.

Ystävänpäivä muistuttaa rakkaudesta, mutta ehkä vielä enemmän se muistuttaa yhteydestä. Siitä, että rakkaus ei ole suoritus eikä saavutus, vaan kohtaaminen. Ja ehkä meidän ei pitäisi kysyä, täyttääkö joku kaikki vaatimuksemme, vaan uskallammeko me itse olla avoimia sille, mitä tapahtuu, kun päästämme niistä irti. 

Ehkä todellinen rakkauden sääntö onkin se, ettei sille ole sääntöjä ollenkaan.