Rantauduin kampin kauppakeskukseen ottamaan selvää ihmisten mielipiteistä siitä, miten HSL:n vyöhykeuudistus on vaikuttanut ihmisten ostokäyttäytymiseen.
En tee kaikkea mahdollista, olenko siis huono?
Joka kevät ja syksy uutisoidaan, kuinka joku on kirjoittanut ennätyksellisen määrän laudatureja, ja aina välillä tupsahtaa artikkeli julkkiksesta, joka on tehnyt uusia projekteja, mullistanut elämäntapansa ja on onnellisempi kuin koskaan. Kaikki tämä, vaikka elämä on samaan aikaan todella rankkaa.
Suorittaminen tuntuu olevan nyky-yhteiskunnassa yksi tärkeimpiä tavoitteita. Jokainen työstää koko ajan jotain ja kun yksi projekti on saatu valmiiksi, aloitetaan kaksi uutta. Kaiken tulee olla täydellistä ja kaunista, tekeminen on myös ihanaa ja mukava prosessi. Upeat tuotokset jaetaan someen ja seuraava näkee, mitä toinen tekee. “Miksi minä en tee mitään näin hienoa?” Suurin osa kuitenkin on keskivertoa ja jotkut eivät osaa mitään erityistä, mutta silti muutamat parhaat pystyvät luomaan kuplan täydellisestä tekemisestä. Mutta juuri keskiverron kuuluisi olla normaali. Ei ole mitään syytä nostaa parempia jatkuvasti jalustalle ja ylistää heidän suoritustaan. Silti yhteiskunta antaa huonon ihmisen leiman otsaan, jos et anna koko ajan kaikkeasi.
Sosiaalinen media on loppujen lopuksi täysin kiiltokuvamaailma, mutta moni ei ymmärrä kulisseja. Paineita voi tulla helposti, kun näkee kauniita ihmisiä, tapahtumia ja tekeleitä. Tavallisella tallaajalla tuskin on kaikkia resursseja ja taitoja siihen mitä näkee, mutta yrittää silti. Tulos voi olla hyvä, mutta myös täysin paska. Mikä on täysin ymmärrettävää tilanteeseen nähden, mutta voi vaikuttaa epäonnistumiselta, “koska muutkin osaa.”
Toki mediassa törmää myös juttuihin, joissa kerrotaan burnouteista ja miten vaivaa hoidetaan ja ennaltaehkäistään, mutta olisi hyvä painottaa mahdollisuutta elää vain rauhassa. Maailma ei kaadu, jos opiskeluissa ja töissä ei menesty täydellisesti, eikä käytä vapaa-aikaansa siihen samaan. Yllättävän helposti voi päätyä tilanteeseen, jossa myös syöminen ja nukkuminen on silkkaa suorittamista sekä täydellisyyden tavoittelua.
Työuupumus on diagnoosi siinä missä muutkin, mutta sen ennaltaehkäisy tuppaa olemaan melko heikkoa. Jos ei ole aikaa lepäämiseen ja palautumiseen, niin se on voi voi. Hommat pitää silti saada tehtyä. Perään huikataan “älä turhaan stressaa ja ota paineita,” kuin se parantaisi tilanteen. Sama kuin sanoisi “kävele rohkeasti” jalkansa murtaneelle. Kannustetaan tekemään itselle mieluisia asioita, mutta aikaa ei ole siihenkään. Sitten kun jaksaminen loppuu, niin ongelma on taas todellinen.
Aina ei tarvitse painaa hommia, varsinkin kun tietää, että kohta ei pysty, ei kykene. Jos yksi kymmenestä asiasta ei ole priimaa ja se on aukko hengittää, niin ehdottomasti se tilaisuus tulee käyttää. Seinät ei kaadu päälle, jos hetken vain on.
(Artikkelikuva: pxfuel.com)
Kasvatustieteen tohtori Päivi Sutinen haluaa nostaa esille uusperheiden arjen koronan keskellä
“Tämänhetkinen korona-arki on tuonut mukanaan hyviäkin asioita, kuten ihmisten avuliaisuuden tosiaan kohtaan”, toteaa kasvatustieteen tohtori Päivi Sutinen.
Hän toteaa myös, että ”saattaa olla että kymmenen vuoden kuluttua tämä aika muistetaan siitä, kun ihmiset ryhtyivät pohtimaan omaa lentokonematkustamistaan”.
Kasvatustieteen tohtori Päivi Sutinen on tehnyt valtaosan työurastaan seurakuntien nuoriso- ja perhetyössä sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtorina. Näiden lisäksi työuraltaan hän nostaa merkittävinä merkkipaaluina lyhet työjaksot lastenkodissa ja Hesperian psykiatrisessa sairaalassa.
“Näillä lyhyillä työkokemuksilla on valtava vaikutus asioiden ajatteluuni”, Sutinen kertoo.
Opettajakin on ihminen
Omasta työhistoriastaan inspiroivimpana asiana Sutinen nostaa ehdottomasti esiin opiskelijat, toimiessaan lehtorina Diakonia-ammattikorkeakoulussa. “Parhaiten mielessä ovat sellaiset opiskelijat, jotka pitivät myös opettajaa ihmisenä”, Sutinen toteaa.
“Pidän sitä valtavan hienona, kun sain nähdä opiskelijoiden kehityskaaren kolmen ja puolen vuoden aikana. Valmistumisjuhlassa aina liikutuin, että kuinka itsenäisesti ajattelevia ja rohkeasti omaa kantaansa perustelevia he ovatkaan.”
“Oli huippua, että todella monella opiskelijalla on vahvana ajatus päässään, että asioita voidaan todella muuttaa”, Sutinen kertoo.
Hän kokee oivaltaneensa opettajana se, että “on tärkeämpää opiskelijoiden kanssa yhdessä eläminen ja pohtiminen, kun en mä voi kaataa tietoa opiskelijoiden päähän”.
Sutinen sanoo vielä kiitoksena opiskelijoille sen, että “opiskelijat ei tuominneet mua huumoristani huolimatta”.
Korona-aika nostaa huolen uusperheistä
Kasvatustieteiden tohtori Päivi Sutinen haluaa tuoda mukaan korona-ajan keskusteluun uusperheet. Sutinen pohtii, että “miten lapset kulkevat nyt perheiden välillä”.
Hän jatkaa pohdintaansa, että “miten tulkitaan uusperheissä, että kuka on osa perheitä, varsinkin mikäli vanhemmilla on eri käsitys varovaisuudesta”.
“Korona voi muuttaa joissain uusperheissä helposti koko systeemin”, miettii kasvatustieteen tohtori Päivi Sutinen.
Hän kertoo, että ongelmaisia saattaa olla myös ne tilanteet, joissa perheen toinen vanhempi asuu ulkomailla.
“Henki on tärkeämpi kuin talous”
Kaikkiaan Sutinen kiittää suuresti suomalaista sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää sekä muitakin päättäjiä. Koronan hyvänä vaikutuksena Sutinen näkee sen, että “ihmiset ovat löytäneet kotimaan pienet matkailukohteet”.
Valitettavana Sutinen nostaa esiin sen, kun “eri ikäisten läheisten tapaaminen on muuttunut lähes kokonaan. Nyt ovat lähes kokonaan poistuneet spontaanit tapaamiset lähisuvun kesken”.
Kaikkiaan Sutinen näkee hienona Suomessa korona-aikana sen, että “henki on tärkeämpi kuin talous”.
“Ilmastovegaaniksi” itseään kutsuva Sutinen miettii, että ”saattaa olla että kymmenen vuoden kuluttua tämä aika muistetaan siitä, kun ihmiset ryhtyivät pohtimaan omaa lentokonematkustamistaan”.
Lopuksi Sutinen sanoo, että “nyt elämme todella aikoja, kun emme tiedä tulevasta, haahuilla ei voi, vaan ilo pitää löytää jokaisesta hetkestä”.
Teksti ja kuvat: Lauri Koivisto
Kolumni: “LUPA KYTÄTÄ”
12 viikkoa eristyksissä muusta maailmasta, ilman telkkaria tai puhelinta. Joku käskee sinun tehdä jotain ja sinähän teet, koska päämääräsi on 30 000 tuhannen euron palkintosumma.
Sinua seurataan 12 viikkoa vuorokauden ympäri kaikessa, mitä ikinä teetkin nukkumisesta suihkuihin. Pelottavan moni suomalainen haluaa vaan kytätä, mitä tuntemattomat ihmiset ympäri Suomea tekevät Redi – kauppakeskukseen rakennetussa asunnossa.
Big Brother on maailmanlaajuinen konsepti, joka rantautui Suomeen vuonna 2005. BB- talossa seurataan 10-14 viikon ajan, kun toisilleen tuntemattomat ihmiset elävät toistensa kanssa ilman tietoa ulkomaailmasta, ilman puhelinta ja televisiota.
Hitto en mä siitä nauttisi, että mua käskettäisiin tekee noin tai näin.
Itse en ole seurannut Big Brotheria, kun vasta viime vuonna 2019, kun ohjelma palasi televisioon viiden vuoden tauon jälkeen. BB laitettiin tauolle 2014. Aikaisempi ohjaaja kertoi fiiliksistä vuoden 2014 Big Brotherin jälkeen.
– Olen tehnyt selväksi, etten enää tee Big Brotheria. Ne ovat toki ne kuuluisat viimeiset sanat, Kim Sainio sanoo ja nauraa.
Sainio kuvailee ohjelman tuotantoprosessia väkivaltaiseksi. Vaikka hän rakasti BB:n tekemistä, viimeisinä vuosina henkilökemiat tuotannossa olevan henkilön kanssa kävivät Sainion mukaan lähes mahdottomiksi
Onko voitonhimo niin suuri vai pakko näyttää muille, että minä pystyn siihen vai pelkkä julkisuuden haku?
Ajatuskin siitä että menisin itse tuntemattomien ihmisten kanssa 85 päiväksi taloon jossa “isoveli” antaa ohjeita, mitä tehdä ja mitä ei, saa kylmät väreet. Kuka sekopää menee sinne? No, selkeästi aika moni, sillä Big Brotherin hakujonot olivat tänä vuonna ennätyksellisen suuret.
Itse Big Brotherin katsojana olen vuosi vuodelta eniten innoissani asukkaista, jotka haluavat rikkoa tabuja ja ennakkoluuloja, mitä luulen että castingporukka myös haki. Katsoja näkee sinut niin paljaana kuin ihmisen voi nähdä.
Se ajatus pelottaa.
Miten joku on niin rohkea, että pystyy avaamaan itsensä koko Suomelle?
Nykymaailmassa kaikki erilainen halutaan hyväksyä, mutta joukkoon mahtuu niitä katsojia, jotka haukkuvat, nälvivät ja jopa kiusaavat asukkaita BB- talossa, vaikka asukkaat ovat rohkeita ihmisiä, jotka avaavat itsensä vapaaehtoisesti maailmalle.
BB – nimike on ikuinen leima otsassa.
Useampi viime vuoden asukas puhui somessa jälkikäteen saadusta kauheasta kommenttiryöpystä siitä, millainen hän ihminen on ja miksi olet tuollainen ja miksi tein BB- talossa näin. Negatiivisessa sävyssä tottakai. Typerää.
Mutta oma kantani on, että itsepähän menit koko Suomen ellei koko maailman nähtäville. Itse olet hakenut ja päättänyt mennä. Se on oman harkinnan päässä, sinä silloin tiedät, mihin ryhdyt ja tiedät olevasi BB- nimikkeellä ainakin pari seuraavaa vuotta.
“Ihmiset ovat antaneet minulle paljon voimaa viesteillään. Olen saanut muutaman negatiivisen viestin, ja olen vastannut niihinkin. Joku kirjoitti, että olen ärsyttävä, koska loukkaannun kaikesta. Kysyin, miksi hän halusi lähettää sen viestin. Hän vastasi halunneensa vain vittuilla. Sanoin, että vittuilussa ei ole mitään järkeä. Se keskustelu loppui siihen.”
-Tarina bb asukas 2019
Miksi ihmiset haluavat “kytätä” ?
Itse “kyttääjänä” yllätyn joka vuosi, kuinka innoissani olen sarjan alkaessa. Seurasin mielenkiinnosta twitteriä aloitusjakson aikana ja moni muukin oli samassa tilanteessa.
Mutta miksi se on niin kivaa katsoa mitä muut puuhaa 24/7? hah, niimpä.
Itse opin uusia näkökulmia uusilta ihmisiltä, koska pääsen niin lähelle melkein aukinaista kirjaa. Jokainen meistä on erilainen ja niin kuin aikaisemmin sanoin, BB- taloon otetaan toistensa vastakohtia, eri arvopohjalla olevia asukkaita, joka tekee katselusta mielenkiintoisen ja yllätyksellisen. Yllätyksellinen on ehkä oikea sana.
Asukkaat antavat itsestään kaikkensa ja haluavat osoittaa Suomen kansalle, että he pystyvät asumaan tuntemattomien kanssa 12 viikkoa.
Ihmiset ovat niin paljaana loppujen lopuksi kun mikään ei heitä sensuroi 12 viikon aikana.
Ronja Eerola
Stadin Friidu Laura Kolbe: Helsinki selviää koronakriisistä
Kriisejä tulee ja kriisejä menee. Niistä selviäminen on osa Helsingin tarinaa. Stadin Friiduksi valitulla Laura Kolbella on vahva usko kotikaupunkinsa selviytymiskykyyn.
Stadin Slangi ry valitsi viime kesäkuussa historian tutkija professorin Laura Kolben vuoden 2020 Stadin Friiduksi. Stadin Friidu ja Kundi on valittu jo 25 vuoden ajan ja perinteisesti valinnat julkistetaan Helsinki-päivänä 12.6. Stadin Kundiksi nimettiin tänä vuonna näyttelijä, ohjaaja Jaakko Saariluoma.
Bogotassa Kolumbiassa syntynyt Kolbe asui lapsuutensa Helsingissä, paria ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta. Sittemmin hän on asunut ulkomailla useampaan otteeseen. Identiteetiltään hän kokee olevansa ennen kaikkea urbaani helsinkiläinen.
– Helsingissä kiehtovaa on tietynlainen avoimuus. Se on nuori kaupunki eurooppalaisittain ja pyrkii olemaan dynaaminen ja modernin kehityksen kärjessä. Vaikka Helsinki on hallintokaupunki, se ei osaa olla siitä oikein ylpeä. Meri puolestaan on Helsingin kirous ja rikkaus, jota emme vielä ihan täysimääräisesti osaa hyödyntää, Kolbe toteaa.
– Helsingissä parasta on kerrostumat. Se on kiehtova sekoitus, jossa näkee kaikkea: niin kaupungin arkkitehtuurissa, kaupunkisuunnittelussa kuin elämäntavassakin. Helsinki on sulatusuuni täynnä junan tuomia, mikä toisaalta yhdistää meitä helsinkiläisiä. Me kaikki täällä vielä harjoittelemme kaupunkielämän aakkosia, kuvailee Kolbe kotikaupunkiaan.
Helsinki selviää aina kriiseistään
Kolbe on tunnettu Helsingin historian asiantuntijana ja keskustan edustajana Helsingin kaupungin valtuustossa. Hän toimii Helsingin yliopistossa Euroopan historian professorina. Kolbe uskoo, että Helsinki tulee selviytymään koronakriisistä hyvin. Kaupunki on aina selvinnyt kriiseistään historian jatkumossa. Olipa kriisi sitten kulkutauti, pula-aika, nälänhätä, sota tai sisällissota, kaupungintalolla on aina kääritty hihat ylös ja ryhdytty tarvittaviin toimenpiteisiin.
– Historia on osoittanut, että Helsingillä on alttius selvitä kriiseistä hyvin. Meillä on hallintokoneisto, virkamiehet ja poliitikot, joilla on aika vahva tietämys ja valmiudet hoitaa poikkeusaikoja. Kaupungintalon seinien sisällä on selkeästi sellaista hiljaista tietoa, millä kriiseistä selvitään, toteaa Kolbe.
– Helsinki ei pienistä hätkähdä, sillä se on syntynyt sodan ja kriisien saranakohdissa. Se on aina myös hyötynyt tällaisista dramaattisista rytmin vaihdoksista, Kolbe sanoo.
– Viime aikoina on käyty keskusteluja siitä, miten kantakaupunki selviää, kun kuluttaminen ja liikkuminen on vähentynyt. Mutta näin oli sota-aikanakin, kunnes tuli uudet paremmat ajat ja lähdettiin taas liikkeelle. Aina kriisiaikoina toiset häviävät ja toiset voittavat. Aina myös avautuu uusia mahdollisuuksia rakentaa kaupunkia ja sen kulttuuria, Kolbe muistuttaa.
Kuvat: Tuija Tervo
Marilyn Monroe ja Coco Chanel avasivat näyttelytilan Kämp Galleriassa
Kuvat Marilyn Monroesta ja Coco Chanelista vetävät yleisöä uuteen Suomen valokuvataiteen museon K1-näyttelytilaan Kämp Galleriaan. Näyttelyssä katsojat pääsevät tutustumaan valokuviin, jotka jäivät elämään.
Kun astuu ihmisiä vilisevältä Pohjoisesplanadilta Kämp Gallerian ostokeskukseen, ei heti arvaisi, että on muutaman askeleen päässä menneen ajan glamourista. Ostoskeskuksen katutasosta pääsee rullaportaita laskeutumalla kellarikerrokseen, jossa on Suomen valokuvataiteen museon uusi K1-näyttelytila. Avajaisnäyttelynä tilassa on kanadalaisen Douglas Kirklandin kuvasarjat Coco Chanel sekä Ilta Marilynin kanssa.
Näyttelytilan ovella pääsee jo taianomaiseen tunnelmaan. Hämärässä huoneessa soi Frank Sinatra ja perällä on valkoisilla lakanoilla peitelty sänky, jonka yläpuolella on peili. Seinällä kuvassa vasta 24-vuotias Kirkland kuvaa Marilyniä katosta roikkuen. Varsinaisessa näyttelytilassa on 50 kuvan sarja, jonka Kirkland kuvasi yhden illan aikana.
Kuvissa Marilyn nauraa ja viettelee kameraa pelkkä lakana yllään. Väliin on ripoteltu kuvia, joiden välityksellä katsoja pääsee mukaan kuvausillan tunnelmaan. Kirkland kuvaamassa Marilynia. Kirkland ja Marilyn juomassa sampanjaa.
Kirklandin toinen kuvasarja on yhtä lailla lumoava ja intiimi. Niissä katsoja pääsee kurkistamaan kuin salaa kulissien taakse: Coco Chanelin ateljeeseen Pariisissa ja hänen työarkeensa. Kuvissa 79-vuotias muotiguru korjailee mallien päällä olevia muotiluomuksia tupakka suupielestä roikkuen ja kävelee Pariisin kaduilla.
Coco ja Marilyn vetävät yleisöä
Coco & Marilyn -näyttely on ollut menestys. Elokuussa sen näki jo 7400 ihmistä, vaikka K1-näyttelytila avattiin vasta 20.8. Menestyksen salaisuus piilee, paitsi Marilynin ja Cocon kiinnostavuudessa, myös näyttelytilan hyvässä sijainnissa ja aukioloajoissa. Näyttelyyn on helppo piipahtaa minä viikonpäivänä tahansa esimerkiksi töistä palattuaan tai ostoskierroksella. Näyttely on avoinna maanantaista sunnuntaihin kello 11–20.
– Haaveilimme vuosien ajan helposti lähestyttävästä näyttelytilasta keskustassa. Kun kauppakeskus tarjosi meille tilaa, tartuimme tilaisuuteen, kertoo Suomen valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Maria Faarinen.
– Näyttelytilan avaajaksi valitsimme Kirklandin kuvasarjat Cocosta ja Marilynistä, koska halusimme aloittaa näyttelyllä, jossa on kaikille tuttua. Coco ja Marilyn ovat molemmat kuuluisia ja ristiriitaisia henkilöitä, joilla on hurjat elämäntarinat. Halusimme myös kertoa näillä kuvasarjoilla valokuvaajan ja mallin yhteistyöstä, Faarinen kertoo.
Kirkland tunnetaan erityisesti maailmantähtien kuvaajana. Hän kuvasi sekä Marilyniä että Cocoa 1960-luvun alussa työuransa alkuvaiheessa.
– Kirklandin kuvasarjat ovat kiinnostavia, sillä niistä näkee, miten Coco ja Marilyn ymmärsivät kuvien merkityksen. He molemmat hyödynsivät kuvia oman imagon ja uran rakentamisessa. Kuvasarjat kertovat myös kuvattavien ja kuvaajan suhteen kehittymisestä ja miten monimutkainen kuvaamisen prosessi on, Faarinen kertoo.
Artikkelikuva: Douglas Kirkland: Marilyn Monroe, Hollywood, 1961. ©Douglas Kirkland/Photo Op
Kuuden tunnin työpäivä – utopiaa vai realismia?
Sdp:n puheenjohtajaksi valittu pääministeri Sanna Marin vahvisti linjapuheessaan elokuussa pidetyssä sdp:n puoluekokouksessa, että hänen tavoitteensa on työajan lyhentäminen Suomessa. Marin otti asian esille jo vuosi sitten sdp:n 120-vuotisjuhlan paneelikeskustelussa Turussa. Tuolloin Marin toimi vielä liikenne- ja viestintäministerinä.
Turun paneelikeskustelussa Marin esitti neljän päivän työviikkoa tai kuuden tunnin työpäivä. Esitystään hän perusteli sillä, että ”ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa perheidensä, läheistensä ja harrastustensa sekä muunkin elämän, esimerkiksi sivistyksen parissa”.
Työajan lyhentäminen kuuden tunnin työpäiväksi tai neljän päivän työviikoksi eivät ole uusia ajatuksia. Asiaa on nostettu julkiseen keskusteluun tasaisin aikavälein niin vasemmistopuolueiden kuin palkansaajajärjestöjen toimesta. Luonnollisesti työnantajia edustavassa Elinkeinoelämän keskusliitto EK:ssa esitykset työajan lyhentämisestä on tyrmätty systemaattisesti.
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Marinin ulostulo työajan lyhentämisestä vaikuttaa vähintäänkin erikoiselta. Koronaepidemian negatiiviset vaikutukset yritysten talouteen alkavat konkretisoitua ja näkyvät talousuutisten otsikoissa. Tuoreimpana tapauksena on uutisoitu UPM:n Kaipolan paperitehtaan lopettamisesta.
Työelämäprofessori Vesa Vihriälä totesi Ylen aamussa, että kuuden tunnin työpäivä on hyvä visio, mutta se ei sovi nykyiseen tilanteeseen. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa tarvitsemme lisää työtä, työtunteja ja työllisiä, jotta voisimme huolehtia siitä, että yhteiskunnan verotulot ovat riittävät julkisen palvelutuotannon rahoittamiseen.
Vihriälän näkemykseen on helppo yhtyä. Mutta onko lyhennetty työaika hyvä visio pitkällä tähtäimellä?
Työajan lyhentämistä on puolustettu muun muassa sillä, että jos kaikki tekisivät lyhyempää työpäivää tai -viikkoa, työtä riittäisi nykyistä useammalle. Lyhyempi työaika mahdollistaisi sen, että ihmiset jaksaisivat tehdä pidempiä työuria. Lisäksi työuupumuksesta johtuvat sairauseläkkeet vähentyisivät. Näin ollen työllisten määrä maassamme kasvaisi. Lyhyempää työaikaa on perusteltu myös arvokysymyksillä, kuten pääministeri Marin teki; Ihmiset arvostavat vapaa-aikaa huomattavasti aiempaa enemmän ja haluavat enemmän aikaa perheilleen ja läheisilleen.
Vastaleirissä työajan lyhentämistä on vastustettu ennen kaikkea Suomen kilpailukyvyllä ja taloudellisilla seikoilla. Jos suomalaiset tekisivät vähemmän töitä samalla palkalla tarkoittaisi se työn hinnan nousua Suomessa. Se huonontaisi suomalaisten vientiyritysten pärjäämistä maailmalla.
Työntekijän näkökulmasta olisi tietysti hienoa, jos saisimme samaa palkkaa lyhyemmästä työpäivästä, mutta se tuskin tulee toteutumaan. Jos samalla palkalla tehtäisiin vähemmän työtunteja, työnantajan maksamat kustannukset työtuntia kohti nousisivat. Tämä puolestaan vaikuttaisi työnantajayrityksen kannattavuuteen.
Kuvat: Pixabay
Kosketuksen tärkeys
Keskelle kauneinta kevättä yllättäen, kuin varkain, luoksemme saimme tänä vuonna vieraan. Se ei hyväksynyt paikallista kulttuuria sellaisenaan, vaan kaivoi olkalaukustaan kasan omiaan. Näihin meidän, kansan täällä korkeimmalla kukkulalla, piti sopeutua. Jotain kaunista laitoimme kuitenkin piiloon.
“Vähän on matkaa jo jäänyt taa. Pikkuisen nähty maailmaa.” Lauloi aikoinaan folkista ponnistanut Cumulus. Sama pätee ehkä tämän korpikansan suhtautumiseen tähän kulkutautiin.
Aloitetaan kuitenkin siitä keväästä, kun järkkyi elomme riemu ja rikkaus. Hän yllättäen saapui. Tai, no, oli joku kuullut, että naapurikylissä liikkuu kulkukauppias aivan uudella myyntikonseptilla. Tämä muukalainen vain saapui uudelle tantereelle ja alkoi megafoniin kuiskien levittää omaa agendaansa.
Ja kansa kuunteli, kun kyläneuvosto jutteli asukkaille kaikkia uusia linjoja ja määräyksiä. Epävarmuus ja -toivo saivat valtaa ihmisissä. Hui! Mitä tämä tarkoittaakaan? Hetken kansa oli kestänyt, kunnes suurin pettymys saapui korviin; tänä vuonna ei kiekkokisojen jälkimainingeissa saakaan sammua Mantan jalkojen juureen. Kaikki meiltä viedään!
Silloin, kun käy niin, että joku uusi ideologia murtaa vanhan, niin jonkin on väistyttävä. Monien hyvienkin juttujen, joidenkin sellaisten hienojen tapojenkin on piilouduttava.
Mitä kadotimmekaan, kun luoksemme saapui tämä vierasmaalainen. Tähän vastasi profeetallisesti jo yli neljäkymmentä vuotta sitten viihdetaiteilija Matti Siitonen eli Fredi omassa sanoituksessaan. Fredin kappale oli nimeltään “Se outoa on”. Taiteilija tunnelmoi tässä teoksessaan esimerkiksi näin “Jos sua koskettaa vain voisin, niin kai se hetkeksi onnen toisi”.
Niinpä niin, keväällä heristivät kylän lääkärit sormeaan, että “pitäkää etäisyys toisiinne”. Perinteisesti tämän kylän passin omaavat ovatkin pitäneet laajan oman reviirin, mutta viime vuosina nämäkin ihmishahmot ovat omaksuneet uusia käytösnormeja. Heidän tapoihin on saapunut esimerkiksi seuraavia juttuja “halaus”, “poskisuudelma” ja vastaavat mullistavat uutuudet.
Mutta mutta nyt tänä keväänä ei siis yllättäen saanutkaan koskea lajitoveriaan. Toki monet heistä oivalsivat tämän seikan välttämättömyyden, terveysnäkökulmasta. Toisaalta ihmisen suurin elin eli iho muistaa kosketuksen ja siis myös sen puutteen. Tämän kylän ihmisten joukossa taivaltaa nyt tyyppejä, joita ei ole kukaan koskenut puoleen vuoteen.
Tiedossahan on se, että koskettamisella on monenlaisia hyviä vaikutuksia. Se esimerkiksi lisää keskittymiskykyä, parantaa unta, vähentää stressiä ja ärtyneisyyttä sekä ennen kaikkea lisää hyvää mieltä ja turvallisuuden tuntua. Näiden lisäksi kosketuksella on paljon muitakin hyviä puolia. Vastaavasti sen puute lisää muun muassa ahdistuneisuutta, masennusta ja riippuvuutta erilaisiin nautintoa tuottaviin aineisiin. Kosketus on asia, jonka kaipuu säilyy koko elämän ajan. Kosketus on myös niin halutessaan merkittävä osa viestintää.
Toivottavasti tämän kylän ihmiset ei näinäkään aikoina unohda kokonaan toisiaan ja kosketuksen tärkeyttä. Jollei muuten auta, niin kaivetaan arkistosta Frank Pappa toteamaan legendaarinen lausahduksensa: “kosketelkaa toisianne”.
Lauri Koivisto
Artikkelikuva: PxHere
Hietalahden kirpputorilla voi shoppailla turvallisin mielin
Korona kuritti kirpputoritoimintaa. Helsingin Hietalahden torilla kesäkauden kirpputorimyynti päästiin käynnistämään vasta 1.8. Viikonloppuisin torilla on riittänyt kävijöitä tungokseen asti, mutta arkipäivisin ihmismassoja pelkääväkin voi uskaltautua torille.
Elokuun viimeisenä keskiviikkona paras kirpparisesonki on jo ohi, mikä näkyy myyjien ja asiakkaiden määrissä Hietalahden torilla. Puolen päivän aikaan torilla on kymmenkunta myyjää, asiakkaita suurin piirtein saman verran. Turvaväli on helppo pitää, jos haluaa sosiaalista etäisyyttä.
Kirpputorin myyjillä on aikaa keskustella asiakkaiden kanssa ja tunnelma on leppoisa. Toria ympäröivät hienot historialliset rakennukset ja takana häämöttävä telakka luovat ainutlaatuisen miljöön. Eipä ihme, että näissä puitteissa on Hietalahdessa pidetty kirpputoria jo 40 vuotta.
Hietalahdesta löytyy retroa
Helsingin kaupungin ylläpitämällä Hietalahden kirpputorilla saa myydä henkilökohtaisesta käytöstä poistunutta tavaraa. Tyypillisimmillään torilla on myynnissä vähän kaikkea, mutta erityisesti kodin esineitä ja lasitavaraa.
Hetken mielijohteesta torilla piipahtaneen Heidi Lintisen mielestä Hietalahdesta kannattaa etsiä erityisesti retroa – varsinkin sisustusesineitä ja astioita. Itse hän tuli katsomaan myynnissä olevia vaatteita. Löytyisikö jotain erilaista, mitä ei kaupoissa ole myytävänä.
– Kävin asioilla tässä lähellä ja huomasin, että kirpputori oli auki. Aikaisemmin asuin näillä kulmilla ja kävin täällä useinkin, joten tämä on tuttu paikka. Olen innokas kierrättäjä ja käyn usein kirpputoreilla, Lintinen kertoo.
– Kirpputorille saapuessani yritän yleensä ensimmäisenä bongata itseni kokoisen ja tyylisen myyjän ja menen tutustumaan hänen vaatetarjontaansa, Lintinen jatkaa.
Korona on rokottanut myyntipaikkoja
Torilla kodin irtaimistoa ja vaatteita myyvän Micaela Winqvistin mukaan kauppa käy torilla parhaiten arkisin aamulla kirpputorin avauduttua, puolilta päivin lounasaikaan sekä kello 15–16, ihmisten palatessa töistä kotiin. Winqvistillä on tästä kokemusta, sillä hän on käynyt Hietalahdessa myymässä tavaroitaan lähes joka arkipäivä viimeisen kahden viikon ajan.
Tänään kauppa ei käy yhtä hyvin kuin normaalisti. Winqvist on tienannut yleensä 100–120 euroa päivässä. Tänään 100 euroakin on jo saavutus.
– Yleensä saan myytyä kaiken, mitä olen ottanut torille mukaan, mutta tänään tekee tiukkaa. Ehkä se vaikuttaa kaupankäyntiin, että nyt on loppukuukausi, joten ihmisillä ei ole enää rahaa käytettävissä, Winqvist pohtii.
Koronaepidemian vuoksi kirpputorin myyntipaikkoja on vähennetty huomattavasti. Normaalisti torille myydään 127 myyntipaikkaa. Tällä hetkellä myynnissä on ainoastaan 45 paikkaa, jotta voidaan turvata myyjien ja asiakkaiden turvavälit. Myyntipaikkojen pudottaminen ei ole kaikkien mieleen.
– Koronarajoituksia ehkä vähän liioitellaan. Torille sopisi enemmänkin myyjiä, ilman että kenenkään turvallisuus vaarantuisi, sanoo Micaela Winqvist.
Kuvat: Tuija Tervo
Kärkiyksikössä toimiminen vaatii vankkaa kokemusta palomiehen työstä
Ylipalomies Aki Pollari työskentelee Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen uudessa kärkiyksikössä. Yksikössä työskennellään pareittain ja hälytysajoneuvona on ambulanssin kokoinen paloauto.
Kärkiyksikkö toimii tehtävissä, joissa ei vaadita savusukellusvalmiutta. Se voi hoitaa niin palo- ja pelastustehtäviä kuin ensivastetehtäviäkin. Ensivasteella tarkoitetaan pelastustoimen yksikköä, joka kykenee antamaan ensiapua tehokkaampaa hoitoa ja joka tavoittaa hätätilapotilaan ennen ensimmäistä ambulanssia.
– Työtehtävämme ovat hyvin samanlaisia kuin normaalistikin palomiesten työhön kuuluu, sillä erotuksella, että hoidamme tehtäviä, jotka kaksi henkilöä voi turvallisesti suorittaa. Tällaisia ovat esimerkiksi pienet tulipalot, liikenneonnettomuudet, myrskyvahingot ja ympäristövahingot sekä ihmisten pelastaminen vaikkapa jumiutuneesta hissistä, kertoo Pollari.
– Kärkiyksikössä pääsemme tekemään monipuolisesti kaikkea, joten siinä toimivalla on oltava pitkä kokemus palomiehen työstä. Yksikössä työskentely vaatii tiivistä yhteistyötä työparin kanssa, kokonaistilanteiden arviointi- ja hahmottamiskykyä sekä päätöksentekokykyä. Työpari ratkaisee itsenäisesti, miten toimitaan missäkin tilanteessa, Pollari kertoo.
Hälytykselle lähdetään minuutissa
Helsingin pelastuslaitoksella palomiehet tekevät vuorokauden töitä, jonka jälkeen heillä on kolme vapaapäivää. Työvuoro alkaa aamulla yhdeksältä.
– Aamu alkaa varusteiden tarkistuksella. Autoon tehdään jokin harjoitus, jolla varmistetaan, että esimerkiksi auton pumput toimivat. Tämän jälkeen teemme yhdessä vuorokaudeksi ruoat valmiiksi, Pollari kertoo.
Koko työvuoron ajan miehistö on minuutin lähtövalmiudessa. Jos hälytystehtäviä ei ole, palomiehet tekevät pelastusasemalla erilaisia asemapalvelustehtäviä ja kouluttautuvat. Työajalla on varattu myös aikaa liikunnalle.
Pollari on työskennellyt palomiehenä vuodesta 1993 lähtien, jolloin hän valmistui pelastajakoulutuksesta. Työuransa aikana hän on opiskellut myös sairaanhoitajan AMK-tutkinnon.
– Parasta palomiehen työssä on monipuolinen työ ja vaihtelevat päivät. Koskaan ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan, kun aamulla aloittaa työvuoron. Parasta on myös mukava työyhteisö ja hyvä henki, kertoo Pollari.
– Kärkiyksikköön pyrin töihin, koska voin siinä antaa oman pitkän työkokemukseni käyttöön. Kärkiyksikkö on kiva uusi juttu, mitä ei aikaisemmin ole ollut Helsingissä, Pollari sanoo.
Palomiesten eläkeikä askarruttaa
Palomiehen työ on fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavaa. 52-vuotiasta Pollaria askarruttaa, miten hän selviää eläkeikään saakka. Palomiesten vanhuuseläkkeen ikä on tällä hetkellä sama kuin muillakin työntekijöillä eli 65 vuotta. Jos on syntynyt vuonna 1965 tai sen jälkeen, eläkeikä on korkeampi, sillä se sidotaan elinajanodotteeseen.
– Mietityttää, mitä meille ikääntyville palomiehille tapahtuu. Itselläni laskennallinen eläkeikä on 67,3 vuotta. Yritän pitää omasta kunnostani ja jaksamisestani huolta, Pollari kertoo.
Kuvat: Tuija Tervo