Vaikka Yhdysvallat on tunnetusti nuivien ja vanhoillisten asenteiden mallimaa, myös Suomessa on ajoittain ollut hieman vinksahtanut suhtautuminen seksiin.

Seksuaalisen vallankumouksen alkuaikojen Suomi-filmeissä koivunlehdistä tuli silmiinpistävän kiinnostava erikoislähikuvan aihe heti, kun kaksi elokuvan henkilöistä eteni ykköspesää pidemmälle. Muun muassa Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla aiheutti kohua siitä, miten avoimesti elokuva kuvasi seksuaalisuutta.

Nykyaikaisten lasien läpi katsottuna kyseinen kohu tuntuu lähinnä tyhmältä, mutta toisaalta tuntuu, etteivät seksuaalisuuteen liittyvät leimat ole täysin poistuneet vieläkään. Seksivälineliikkeeseen mennään valvontakameran elkein. Silmät mulkoilevat kaikkiin ilmansuuntiin, jotta kukaan tuttu tai tuntematonkaan ei satu näkemään, kuinka paheen porteista astutaan sisään päätä pahkaa ja posket punoittaen.

Ihmettelen kovasti, miksi asia on edelleen näin. Elämme 2020-lukua, ja mielestäni pitäisi olla jo itsestäänselvyys, että ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan eri tavoin. Olen lukenut tarinoita siitä, miten ihmiset jopa pelkäävät, että heidän seksuaaliset tottumuksensa leviävät vahingossa muiden tietoisuuteen.

Ymmärrän kyllä heidän pointtinsa. Joillekuille olisi varmasti vähintäänkin kiusallista, jos työyhteisössä paljastuisi, että heidän epämääräiset mustelmansa eivät olekaan peräisin asfalttisnorkkeloinnista vaan makuuhuoneesta – tai mahdollisesti vaikkapa keittiöstä tai halkoliiteristä, sillä seksuaalivietti ei katso pohjapiirustuksia.

Olen aina ollut sitä mieltä että se, mitä aikuinen ihminen tekee omissa oloissaan tai sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat mukana asiassa niin, ettei siitä ole haittaa muille ihmisille, on täysin sallittua ja ymmärrettävää. Silloin kun vielä käytin Tinderiä täysipäiväisesti, vastaani tuli ajoittain esittelytekstejä, joissa mainitaan, että mielikuvituksellisen mausteinen vaihtoehto sytyttää enemmän kuin vaniljanmakuinen hipsuttelu. Erilaisissa mieltymyksissä ei ole mitään väärää.

Asenteet tuntuvat onneksi muuttuvan hiljalleen. Ina Mikkolan tekemä Runkkarin päiväkirja-podcast on hyvä esimerkki siitä, miten seksuaalisuuteen liittyvää vanhakantaista, hyssyttelevää ja punastelevaa suhtautumista on osattu alkaa purkamaan. Enää ainoa salonkikelpoinen tapa toteuttaa seksuaalisuutta ei ole se, että sammutetaan valot ja pidetään silmät kiinni, jotta mieleen ei tulisi vahingossakaan mitään turmeluttavia ajatuksia.

Ehkä elämmme pian aikaa, jolloin asioista pystytään puhumaan yhä enenevissä määrin ilman kömpelöitä ja läpinäkyviä kiertoilmaisuja. Ei enää puheita epämääräisistä ”sänkytouhuista”, vaan suoraa asiaa panemisesta. Ei enää takeltelevia sananparsia sen suhteen, miten kukakin omaa seksielämäänsä maustaa, vaan arkipäiväinen toteamus siitä, että rautakaupan laadukkainta hamppuköyttä ei hyödynnetty lassoamisen harjoitteluun vaan sidontaan.

Kannattaa muistaa, että piiska saattaa viuhua sinunkin naapurissasi.

Vähintään kerran viikossa saa lukea miten “Ensitreffit alttarilla parit – Nimeä mikä tahansa kriisi maailmassa”.

 Yllätys, että vartissa paperikassista poimitut nimet ja kuvat eivät tuotakkaan kommunikoivia ja toimeentulevia pareja heti. Kuka olisikaan voinut arvata että ihmissuhteiden toimivuus vaatii enemmän kuin “mututuntuman”. 

“Joo meillä on ammattilaispsykologi ja hassumiespastori täällä kertomassa että kokki, 28 ja leipuri 30, on tultava toimeen, koska ovathan  he samanlaisia”. Joka kerta ,kun esirippu tippuu ja paljastetaan,ketkä onnekkaat pääsevät tai joutuvat naimisiin, niin molempien ilme on järkyttynyt ja kivuliaasti vain irvistellään kameralle. 

Jos tästä olisi tehnyt katugallupin ja kysynyt vaikka sadalta tavalliselta veroja maksavalta kansalaiselta, että “Moro, onko mielestänne toimiva konsepti vai onko täysin typerä idea?” niin 99/100 olisi vastannut, että täysin typerä idea.

Suuremman pahan mielen ja länsimaalaisen ahdistuksen tuottaa se, että nuorimmat hakijat tähän ohjelmaan ovat  kuitenkin vain 19-22-vuotiaita. 

Luulisi ihan oikeasti ,että nuorisolaiset saisivat seuraa, parisuhteen ja mahdollisen avioliitonkin tulevaisuudessa muutenkin kuin hakemalla tämmösiin sosiaaliporno- tosi telkkari-ohjelmiin.

En voi käsittää mitenkään, että tämmöiseen paskaohjelmaan on hakijoita silti vuodesta toiseen, vaikka kuitenkin  ero-kimpassa-pysymis-ratio on 1/100. Helpommin varmasti onnistuisi ,kun jatkaisi vaan Tinderissä lojumista ja treffailua.

Sama lajittelu-onnistumis-prosentti on huomattavissa esimerkiksi koulumaailmasta. Laittamalla ihan sattumajärjestelyllä ihmisiä samaan ryhmään tai pareihin  niin konfliktejahan siinä tulee väkisin jossain vaiheessa, koska on vain luonnollista ja oikein ,että kaikki ei tule toimeen keskenään, vaikka ajatuksena se onkin kaunis. Joten miksi tämmöinen järjestelmä toimisikaan ,kun “ollaan aikuisia”?. Varsinkin että saataisiin luotua vuosisadan rakkaustarinoita lähes varman epäonnistumisen alta. Tämä formaatti menee heittämällä roskalaatikon syvimpään nurkkaan suorilteen ja ei tarvitsisi koskaan kaivaa takaisin sieltä enään.

Katsoisin mieluummin pussirottien pelaavan tennistä ruotsinlaivalla kuin minuuttiakaan näin typerää ohjelmaa enää jatkossa.

Joten vilpitön toive Suomen kansalle ja maikkarin tv-formaatti-ideariihet. Lopetetaan jooko tämänkaltaiset roskisohjelmat ja niihin hakeminen ennen kuin kaikki voivat täysin huonosti ja tehdään vaikka uusi 30. kausi Putousta. 

Hollantilaisen historiantutkijan Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia (2019) maalaa ihmislajista yllättävän kuvan.

Emme olekaan välttämättä psykologian ja evoluutiobiologian oppikirjojen esittämä verenhimoinen, itsekäs apinalaji, joka ajaa omaa etuaan kaikin keinoin. Bregmanin mukaan olemme empatiakykyinen ja voimakkaan yhteisöllinen kädellislaji, joka on yhteiskuntarakenteen myötä jäänyt kielteisen vinouman vangiksi.

Kielteisellä vinoumalla tarkoitetaan ihmisen luontaista epäluuloa kaikkea vierasta kohtaan. Savannilla kirmanneille esi-isillemme tämä oli äärettömän tärkeää. Jos ei osannut suhtautua epäluuloisesti vastaan jolkottelevaan tuntemattomaan petoeläimeen, niin saattoi tuota pikaa löytää itsensä sen ruokalistalta. 

Siinä, missä kielteinen vinouma oli aikoinaan tarpeen uhkien havaitsemiseen, niin modernissa maailmassa siitä on tullut välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä ravitseva voima. Suhtaudumme kuin vanhasta muistista moneen vieraaseen asiaan perusteettoman vihamielisesti.

Bregman antaa synninpäästön monille ammattiryhmille, mutta joukossa on yksi merkittävä poikkeus: journalistit. Melkoinen osa journalistin työstä on kielteisen vinouman ruokkimista. Vaikka maailmassa tapahtuu monenlaista hyvää, niin sen uutisarvo on olematonta eikä siitä saa sorvattua näppärää klikkiotsikkoa.

Klikkaukset eivät kerro paremmasta maailmasta

Kaikkein kovinta huutia saavat katastrofien ja erilaisten maailmanloppujen maalailusta toimeentulonsa saavat digitaaliset uutisalustat. Hyvin harva uutisoi siitä, miten väkivaltaiset kuolemat ovat vähentyneet, miten äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on romahtanut tai miten koulua käymättömien tyttöjen osuus on pienentynyt dramaattisesti.  

Asioiden meneminen parempaan suuntaan ei tietenkään tarkoita sitä, että epäkohdista tulisi vaieta. Ongelmana on kielteisen vinouman noidankehä. Mitä enemmän toitotamme asioiden huonoa tolaa, sitä kyynisemmin ja kylmemmin suhtaudumme maailmaan ja kaukaisiin kanssaihmisiin. Sen seurauksena meillä on entistä enemmän aiheita valittaa ja kauhistella etäisten lajitoverien pahuutta ja journalisteilla kirjoittaa juttuja, jotka ruokkivat kielteistä vinoumaamme. 

Ei Bregman ole lähettämässä journalisteja leireille, sillä tiedon välittäminen maailman tilasta on tietenkin elintärkeää. On kuitenkin tärkeä tunnistaa, mikä informaatio on meille tarpeen ja mitä informaatiota kulutamme vain sen vuoksi, että sen lukeminen ruokkii perverssillä tavalla kielteistä vinoumaamme. Sosiaalisen median sijaan Bregman suosittelee hidasta journalismia. 

Ehkä tämä kolumnikin osoittaa, että ajatus vinoumasta on oikea. Miksipä sitä kirjoittaisi maailman hyvistä asioista, jos voi kirjoittaa siitä, miten maailmaa tarkastellaan virheellisesti ja hyvät asiat unohdetaan järjestelmällisesti. Siinä pääsee sopivasti kutittelemaan lukijoiden kielteistä vinoumaa.

Olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että en ole erityisen positiivinen ihminen. Jos minua pyydetään kuvailemaan itseäni jotain varten, listaukseen eivät sisälly adjektiivit positiivinen, iloinen ja hymyilevä. Ne eivät termeinä anna totuudenmukaista kuvaa minusta. Olen saattanut aikaisemmin kuvailla itseäni näillä termeillä yleisen paineen vuoksi työhakemuksissa, koska oletin, että menestyvien ihmisten tulisi olla sellaisia.  

Tämä alkoi valjeta minulle pikku hiljaa katsoessani erilaisia deittailuohjelmia televisiosta. Uskaltaisin väittää, että noin 90 prosenttia niihin osallistuvista kuvailee itseään positiivisiksi tai toivoo iloista ja hymyilevää kumppania. Ohjelmia katsoessa totesin, etten olisi sopiva puoliso näille ihmisille. En toki itsekään haluaisi ihmistä rinnalleni, joka murjottaa koko ajan ja suhtautuu kaikkeen negatiivisesti. On kuitenkin eri asia olla elämään normaalin optimistisesti suhtautuva ihminen, joka näkee asiat ennemmin realistisesti kuin sokean positiivisesti. 

Toksisesta eli myrkyllisestä positiivisuudesta on onneksi ryhdytty keskustelemaan viime vuosina. Toksinen positiivisuus tarkoittaa liiallista positiivisuutta, jonka myötä saatetaan ohittaa vaikeudet ja ongelmat elämässä käsittelemättä niitä. Tämä saattaa johtaa romahtamiseen jossain vaiheessa, kun kaappien luurangot tulevat lopulta esille. 

Sosiaalinen media on pitkään ollut alusta näille toksisesti positiivisille ihmisille, jotka hyötyvät siitä, että he voivat itse valita, mitä kertovat muille elämästään. Negatiiviset asiat jätetään kertomatta, jolloin luodaan illuusio siitä, ettei hankalia asioita elämässä tapahdu ja ihmisten profiileissa viljellään lausetta “positive vibes only”. Koronan aikana sosiaalisessa mediassa on kuitenkin myös jaettu julkaisuja esimerkiksi yksinäisyydestä ja mielenterveyden haasteista ja kas kummaa, ne resonoivat ihmisissä, koska ne tarjoavat samaistumispintaa.

Pahan olon purkamista on pidetty negatiivisuutena, vaikka ikävistä tunteista puhuminen ja ajoittain niissä hetken vellominen voi helpottaa oloa ja tarjota oppitunteja elämästä. 

Vaikka en kuvaile itseäni ensisijaisesti positiiviseksi ihmiseksi, en ole myöskään negatiivisuuden kannattaja. Turhasta valittaminen saa minutkin hermostumaan, mutta aiheellinen valittaminen ja epäkohdista puhuminen on erittäin suositeltavaa. Kuvailisin itseäni ennemmin realistina. Elämässä tapahtuu välillä hyviä ja huonoja asioita eikä kaikesta tarvitse selviytyä positiivisuuden kautta. Näen realismin myös asioihin valmistautumisena ja eri skenaarioiden tarkasteluna. Säästän itseni monelta stressitilanteelta, kun mietin etukäteen, mitkä asiat voivat mennä päin helvettiä.

Yllätyksiä kuitenkin tapahtuu tämän aiheen osalta myös deittailuohjelmissa. Pian päättyvän Love Island Suomi -deittiohjelman alkukauden jaksossa naiskilpailija Niina piti piristävänä vaihteluna miestä, joka kertoi olevansa negatiivinen ihminen.