Köyhyys vapaaehtoista, rikastuminen vaivatonta

Ihminen oppii tehokkaasti asioita koulutaipaleensa alussa. Lapsena mieli on luova, ja pääkoppa sisäistää monimutkaisia kokonaisuuksia vaivatta. Moni meistä innostuukin huomatessaan, että puun lehdistöistä tunnistaa eri lajikkeet vielä aikuisiänkin kynnyksellä. 
Yhtä sutjakkaasti kaivamme mielestämme raamatussa kerrotut tarinat pääpiirteittäin, kuinka erottaa kuusen ja männyn keskenään, sekä mikä on sovelias määrä lisätä suolaa valmistuvaan kalakeittoon. Matematiikasta saamme avaimet elämässä yleisesti vaadittaviin laskutoimituksiin. Paljonko vanhan, jatkuvasti huoltoa vaativan auton ylläpitäminen maksaa vuositasolla? Fysiikan avulla tiedämme, että jääpalat tuleviin juhliin kannattaa valmistaa mieluiten arkkupakastimessa, odotetun lopputuloksen aikaansaamiseksi. 

Lapsi opinahjossaan. Toivottavasti kiinnostuneena sijoittamisesta. ( KUVA: Libreshot) 

Valtakunnallisen opetussuunnitelman sisältämiä opintokokonaisuuksia on kritisoitu jatkuvasti läpi vuosikymmenten, sillä ne eivät valmista ihmistä selviytymään monimutkaisessa tosielämässä. Keskiluokkaan kelpuuttavaa palkkaa nostetaan mahdolliseen eläkeikään asti tyytyväisenä, sillä siihenhän koulujärjestelmä on meidät muovannut. Mutta mitä, jos saisit avaimet suoraan raskaaseen sarjaan? Tähän on mahdollisuus meillä kaikilla. 

Taloustaitoja nimittäin käsitellään hävettävän vähän yleisten aineiden keskellä, ja pääpiirteittäinen oppi on luokkaa: ’’kaupassa maito maksetaan rahalla’’ Verotusta, ja eritoten verosuunnittelua, ei yleensä katsota tarpeelliseksi oppiaineeksi, siitäkin huolimatta, että se on yleinen ahdistuksen aiheuttaja aikuisuudessa. 

Yrittäjyyteen ei kannusteta. Lasten painajaisissa pyörivät lähinnä uhkakuvat koskien lainatakauksen riskejä, sekä konkurssin aiheuttama häpeä. 

Riskinottoa vältellään, turvalliseen työpaikkaan ja heti. 

Halukkuus kymmenien vuosien työuraan, pohtimatta vaihtoehtoisia mahdollisuuksia kertakaan ahertamisen lomassa, katsotaan kehuttavaksi ominaisuudeksi. 

Viikkorahat sekä lapsilisät osakkeisiin ja sassiin. Muutama onnistunut poiminta esikoulussa, ja lukion pihaan pystyt jo kulkemaan kätevästi urheiluautolla. 
Sijoittamisen pystyy kätevästi pelillistämään natiaisille: Kehitystä on mielenkiintoista seurata, ja omat valinnat näkyvät lopputuloksessa. 

Viiden euron seteli laitetaan karkkipussin sijasta mielellään Harvian kasvua vauhdittamaan, mikäli visio kymmenkertaisista karkkivuorista tulevaisuudessa iskostetaan lapsen ajatusmaailmaan. 

Lisäksi voidaan saunoessa ylpeillä, että mitäs me omistajat saunassa. Mukava heittää vettä oman firman tuotteeseen. 

Vielä kun lisätään vauhtia kryptovaluutoilla, on mahdollista rakentaa ohitusväylä taloudelliseen riippumattomuuteen ennen teini-ikää. 

Tämä siis haavekuvissa. Todellisuus painaa vielä jarrua, ja lujaa. Moni herääkin nykyisen järjestelmän tarjoamiin mahdollisuuksiin myöhässä, osa ei koe niitä edes tarvitsevansa. Osasyy tähän löytyy koulun penkiltä. Miksi paneutuisin asiaan, jonka todelliseen sisäistämiseen ei edes elinikä riitä? 

Aloitetaan pienestä. Valmiiksi kaitsetut rahastot eivät vaadi paria klikkausta enempää työtä, niin raha on jo kiimaisesti lisääntymässä. Aikuisuuteen siirtyvä jälkikasvu varmasti kiittää opituista taidoista, ja valmiina odottavasta hyppystartista loppuelämään. 

Elämäkin maistuu makeammalta, kun opiskelupäivän aiheuttaman kalorivajeen voi paikata sisäfileellä nistipadan sijaan. 

Kirjasto Oodin äänitystudiossa raikaa taas musiikki

Kirjasto Oodin monipuoliset ja ilmaiset äänitystilat ovat avattu jälleen käytettäviksi koronatauon jälkeen. Toimitus ja editointi Marju Hulttinen, kuvaus Marju Hulttinen ja Hanna Aulavuori.

Mihin käytät lomallasi rahaa?

Kaupunki-TV selvitti miten ja mihin lomalla käytetään rahaa, kuluuko sitä enemmän kuin normaalisti arkena. Toimittaja Hanna Aulavuori, editointi ja kuvaus Marju Hulttinen.

Hävinnyt hilleri ja yleistynyt näätä – Helsingin lajistossa mielenkiintoisia muutoksia

Miten Helsingin seudun ympäristö ja lajisto on muuttunut 1850-luvulta nykypäivään? Useita lajeja on hävinnyt, mutta myös uusia lajeja on rantautunut kaupunkikuvaan.
Haastateltavana muutoksesta kertoo Eero Haapanen, ympäristöhistoroitsija, tietokirjailija ja luonto-opas.

Kuuntele koko haastattelu.

Herkkää saaristoluontoa ja tuhansia ulkoilijoita – Uutelan ulkoilualue laajenee

Uutelan polut ovat monen ulkoilijan henkireikä. (Kuvat: Jukka Hintikka)

Uutela on 40 000 vuosaarelaisen lähivirkistysalue. Samaan aikaan kun monia Helsingin puisto- ja virkistysalueita nakerretaan rakentamisen tieltä, niin Uutelaan ollaan liittämässä uusia ranta-alueita. 

Kilpikaarnaisten saaristomäntyjen ja rannan suurten tervaleppien välissä kiemurtelee lenkkipolkuja. Kalliorantojen katveessa ruokailee kyhmyjoutsenia ja isokoskeloita. Uutelassa on säilynyt palanen saaristoluontoa Helsingin kyljessä.

Aina Uutela ei ole ollut arvossaan. 1970-luvulla nykyisen ulkoilualueen paikalle suunniteltiin jopa ydinvoimalaa. Tämän vuosituhannen Helsingissä sellainen ei tulisi kuuloonkaan. 

Uutelan yli sadan hehtaarin alueeseen aiotaan liittää kolmen hehtaarin Hallkullanniemi ja lyhyellä sillalla mantereeseen yhdistetty kahden hehtaarin Nuottasaari. Niemessä on satavuotias, huonokuntoinen huvila. Rantaviivaa tulee lisää lähes kilometrin verran. 

Uutelassa on useita kilometrejä rakentamatonta rantaviivaa.

Kaavakävelylle uudelle ulkoilualueelle 

Helsingin kaupungin kaavoituksen tiimipäällikkö Tuukka Linnas vetää kaavakävelyä Uutelan laajennusaluelle. Kävelyllä osoitetaan konkreettisesti, mikä alueella tulee muuttumaan. 

Aluetta ei ole avattu virallisesti, sillä se ei ole täysin turvallinen. Esimerkiksi Nuottasaaren silta on osin kaiteeton.

Tiimipäällikkö Tuukka Linnas esittelee uuden ulkoilualueen suunnitelmia.

“Kaupunki osti ison osan uudesta alueesta vuonna 2015. Osa on vielä yksityisomistuksessa, mutta kaupungin on tarkoitus ostaa sekin. Kaavoitus on nyt viime metreillä”, Linnas kertoo ja osoittaa kävelyyn osallistuville kaavakartalta suunnittelun kannalta tärkeitä kohtia.  

Huvilan ja sitä ympäröivän tontin kaupunki aikoo myydä erillisellä tarjouskilpailulla. Asuinkäyttöön huvilasta ei ole, vaan sinne halutaan ensisijaisesti matkailu- tai virkistystoimintaa. Kävelyn osallistujat epäilevät hanketta. Linnas puolustaa huvilan myyntiä. 

Hallkullanniemen huvila on ollut vuosia tyhjillään.

“Ei ole kenenkään etu, että kaupungilla on autiotaloja. Tavoitteena on, että sinne saadaan virkistystä palvelevaa toimintaa. Kuntoselvityksellä on varmistettu, että huvila on säilytettävissä”, Linnas perustelee. 

Herkkä luonto huolestuttaa kävijöitä

Kävely jatkuu siltaa pitkin Nuottasaareen. Rakentamattomalla saarella on jyrkkiä rantakallioita ja pätkä hienoa hiekkarantaa. 

Nuottasaaren silta on huonossa kunnossa, mutta yhä kulkukelpoinen.

Saaren kohtalo herättää kävelijöiden huolen. Luonnontilainen saari voi houkutella veneilijöitä, etenkin jos vanhan, rikkinäisen laiturin tilalle tulee uusi kaupungin laituri. 

Ulkoilualueen laajentamista sinänsä tuskin kukaan vastustaa, mutta hankkeessa on havaittu myös ongelmia. Vuosaarelainen Anu Erel on seurannut prosessia pitkään. Parkkipaikkojen laajennus ja huvilan myynti ulkopuoliselle taholle ei saa varauksetonta kannatusta. 

Uutelan rantakalliot ovat suosittuja virkistyskohteita.

“On ihana asia, että kaupunki sai hankittua alueen. Aluksi alueelle oltiin kuitenkin laajentamassa asuinrakentamista. Toivon, että alue säilyisi ihan tavallisten vuosaarelaisten käytössä. Luonto on herkkää ja täytyy katsoa, kuinka paljon se kestää virkistyskäyttöä”, Erel kertoo. 

Uutelassa usein ulkoilevan Pekka Karhulan mielestä paikassa parasta on luonto. 

“Merenranta, linnut, avarat näkymät. On tämä tällainen henkireikä pääkaupunkiseudulla. Hienoa, että tällainen alue on säästynyt”, Karhula toteaa. 

Nuottasaaren ja Halkullanniemen liittäminen ulkoilualueeseen saa Karhulalta tunnustusta.

Suurten saaristomäntyjen kaarna on vuosikymmenten saatossa paksuuntunut panssariksi.

“Onhan siellä saaressa uskaliaimmat jo käyneet. Isot ihmismäärät voivat aina aiheuttaa ongelmia, mutta hyvä juttu, jos alue saadaan kuntoon ja osaksi ulkoilualuetta”, Karhula kertoo.

Työnsä ääressä: Tomi Hakasalo kulkee päämäärätietoisesti kohti unelmiensa ammattia

Tomi Hakasalo, 27, on löytänyt viimein lopullisen kutsumuksensa ammatillisesti. Sisäinen veto tarinankerrontaan johdatti hänet nykyisten, ammatillisten unelmiensa piiriin. Hyvinkäällä perustuksensa rakentaneella nuorukaisella tavoitteet ovat selvät.

Käsikirjoittaja luontaisessa ympäristössään (kuva: Joni Hakasalo)

Nykyhetki on monien osien summa

– Kyllähän tarinankerronta on aina kiinnostanut minua elementtinä, aina sieltä varhaisesta lapsuudesta saakka. Välillä on ollut taukoja tietenkin, mutta ainahan se on kieltämättä mukana kulkenut. Koen sen isoksi osaksi minuuttani, kertoo Tomi Hakasalo varmasti lounaspöydän takaa.

Lapsuuden ja nykyajan väliin mahtuu monenlaisia kokeiluja, jotka kaikki olivat omiaan rakentamaan suuntaviivoja kohti nykytilaa.

– Oli pakko palata takaisin mielenkiintojeni pariin, koska kaikki muu tuntui aina yksinkertaisesti väärältä.

Opiskelupolku kohti tavoiteammattia on laaja, mutta suoraviivainen: Laajasalon kirjoittajalinjan jälkeen taitoja kehitettiin edelleen Kriittisen Korkeakoulun luovan kirjoittamisen linjalla. Näihin vuosiin mahtuu kirjallisia kokeiluita, romaanikäsikirjoituksia, valtavaa kehittymistä, sekä yksi julkaistu runokokoelmakin.

– Kävin vielä toistamiseen pyörähtämässä Laajasalossa, tällä kertaa elokuvan puolella, jonka jälkeen aloitin lähestymään eri tuotantoyhtiöitä Suomessa, Tomi valaisee.

Esiteltyään itsensä kymmenille elokuva-alan yhtiöille, yhdestä lopulta tärppäsi. Juha Lehtolan ja Tiina Lymin perustama East Film Oy uskoi nuoren miehen potentiaaliin ja taitoihin, ja antoi mahdollisuuden.

– Olen työskennellyt nyt lähes puolentoista vuoden ajan niin kuukausipalkallisena, kuin osa-aikaisena käsikirjoitusassistenttina. Yhdessä Juha Lehtolan olen päässyt työstämään tulevaa rikossarjaa. Tämä on todella uutta ja kiehtovaa, koska kyseessä on itselleni täysin koskematon genre.

Hauskanpitoa ja luovaa työtä, hyvässä suhteessa

Miellyttävimmät puolet ammatissa ovat selvät: monille töille ominainen konemaisuus puuttuu täysin.

– Tätä voisi parhaimmillaan kutsua tietynlaiseksi hauskanpidoksi. Ja tätähän se luova työ onkin parhaimmillaan: ei stressaa samalla tapaa kuin liikenteenohjaus tai postin jakaminen, Tomi naurahtaa.

Ammatillista tyydytystä tuottavat myös ongelmanratkaisu sekä oivallukset pitkän rämpimisen jälkeen.

– Jos keksit loistavan repliikin, saattaa se todellakin sytyttää koko päiväksi.

Käsikirjoitus etenee. (Kuva: Joni Hakasalo)

Auringolla on myös pimeä puoli

Käsikirjoittaminen vaatii kovaa kanttia: ongelmat tarinassa tulevat väistämättä mukaan kotiin. Jos ratkaisua ei synny, jää se päähän pyörimään.

– Ei tämä mitään kellokorttityötä ole. Täytyy jatkuvasti pysyä perillä siitä, missä tarinankerronnallisesti kuljetaan. Sinun täytyy todella tietää, mitä olet tekemässä, toteaa Hakasalo tuimana.

Prosessit vievät valtavasti aikaa, ja pitkäjänteisyyttä vaaditaan. Tekstiä täytyy jaksaa editoida pienintäkin yksityiskohtaa myöten, vaikka se veisi hulluuden partaalle. Raha ei elämiseen irtoa helpolla, rahoitus projekteihin on kerättävä jostain. Vuokrat eivät maksele itseään. Töitä on oltava valmiina tekemään, ja paljon.

Uhkakuvia, onko niitä?

Ala on todella kilpailtu. Jokaista menestyjää kohti löytyy sata epäonnistujaa.

– Jos piruja täytyy maalailla, niin kyllä tässä klassisilla kauhukuvilla mennään: tuoppiin sylkeminen katkeroituneena ja epäonnistuneena taiteilijana.

Keinot katastrofin välttämiseen kuitenkin löytyvät. Jos sinut on valjastettu rohkeudella, päämäärätietoisuudella, sinnikkyydellä että järjellä, todennäköisesti pärjäät ongelmitta. Yksi vaadittava ominaisuus on kuitenkin yllättävä:

– Täytyy jaksaa myös laiskotella ja olla vaan. Eivät ideat hälinässä synny. Yksin oleminen on hyvää polttoainetta jutuille, avaa Tomi prosessia. Itsensä jatkuva haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat omiaan muovaamaan ammattilaisia.

– Egoistiset tärkeilijät, jotka eivät suostu oppimaan uutta, eivätkä välitä seurata maailmaa, putoavat yleensä pois leikistä.

Keskeneräisyys on tärkeää.

– Jos olet jo valmis, mitä sitten on oikein enää tehtävää? Toteaa Hakasalo suoraan.

Tulevaisuus on kirkas

Visio on selvä: tavoitteena on pyrkiä kohti isompia projekteja, ottaen samalla vastuullisempaa roolia. Jos leivän saa pöytään tarinankerronnalla, on jossain onnistuttu.

– Lyhyitä ja pitkiä elokuvia, tv-sarjoja, romaaneja. Kaikki nämä ovat tavoitteenani tulevaisuudessa.

Loppukaneettia?

Muoto seuraa tarkoitusta.

70-vuotiaan Aku Ankka-lehden pitkä ja rikas historia löytyy ikuistettuna Päivälehden Museosta: Nostalgiamatka imee kävijänsä mukanaan.

Kansakuntamme rakastetuin ankkalehti on ehtinyt jo 70 vuoden arvostettavaan ikään. Kattivaaran margariinitehtaalta saatu eläke ei varmasti päivänsankarin mieltä lämmitä, mutta juhlaan on silti aihetta. Vuodesta 1951 ilmestyneet Aku Ankka-tarinat ovat saaneet arvoisensa näyttelyn kunniakkaan etappinsa juhlistamiseksi. Näyttely sulkee ovensa 24.10., joten jos kansallemme rakkaan sarjakuvan historia kiinnostaa, laita räpylät vinkumaan ja kiirehdi Päivälehden Museolle. 

-Rakkaat ankkalehteni varastettiin ollessani nuori. Syylliseksi epäillään edelleen naapurissani asunuttua ketaletta, mutta todisteita ei ole näyttää. Nimeäkään en viitsi tähän sanoa, vaikka se saisi kenties rosvon tunnistamaan piston sydämessään. Aikoinaan olisin vetänyt turpaan, mutta se ei kuulu tapoihini, kertoo Reijo Vihonen, arvokkaan oloinen herrasmies näyttelyn keskeltä.

Reijo Vihonen muistelee lämmöllä Aku Ankan alkuaikoja. (Kuva: Joni Hakasalo)

Aku Ankka on todellinen instituutio Suomessa, ja sen todistavat Reijon muistelmat lehden alkuajoilta.

– Ne vanhat kertomukset olivat loistavia. Käytetty kieli oli nokkelaa ja sanaleikkejä riitti rutkasti. Lehden nykysuuntaukset ovat minulle vieraita.

Rakkaita muisteloita löytyy myös kouluajoilta:

– Silloisella äidinkielenopettajallamme, Mirjam Polkusella, oli tapana pyytää luettavaksi kaksi tunneilla kirjoitettua ainetta. Toinen niistä oli aina minun tuotokseni. Tämä punastutti kovasti nuorta poikaa, ylpeydestä johtuen tietenkin. Mielikuvitukseni oli loistava, ja tästä on kiittäminen Aku Ankkaa ja sen rikasta kieltä, sekä mahtavia tarinoita.

Tunnelma näyttelyn tiloissa on erittäin nostalginen ja lämminhenkinen. Ovista astuttaessa kävijä pääsee hetkeksi poikkeamaan toiseen kotiinsa, Ankkalinnaan. Historia säteilee vahvana, ja sen voimaan on mukava langeta. Aika kuluu kuin siivillä tutkien lehden mielenkiintoista taustaa. Aku Ankalla on erittäin vahva kulttuuriperintö maassamme, ja se näyttää yhdistävän kokonaisia sukupolvia tarinoillaan.

Näkymä Ankkalinnaan. (Kuva: Joni Hakasalo)

Aulassa odottaa itse näyttelyn tuottaja, Päivi Lehtovirta. Kysyttäessä Akun merkityksestä hänen elämässään, nousevat lapsuuden kokemukset taas esille.

– Lapsuudessahan se oli hirveän tärkeä lehti. Tilaukset alkoivat jo 50-luvulla, ja jatkuivat pitkään, sisarusten innostuttua siitä. Veljen kanssa sai kyllä tapella lukuhetkistä, muistelee Päivi historiaansa lehden kanssa.

Näyttelyn tuottaja, Päivä Lehtovirta. (Kuva: Joni Hakasalo)

Haastattelun ohessa selviää, että moni nykyajan lapsistakin on edelleen lehden vannoutuneita ystäviä.

– Tässä kävi taannoin ryhmä kahdeksanvuotiaita näyttelyvieraita, ja heistä kymmenen tunnusti lukevansa lehteä. Nykyisen viihteen ylitarjonnan keskellä luku lämmitti mieltä.

Tulevaisuus nähdään kirkkaana:

– Toivon, että lehti jatkuisi vielä pitkään. Jos kieli ja kerronta pysyy rikkaana, ja aiheet kiinni ajassa, en näe tälle estettä, toteaa Lehtovirta lämmöllä.

Aluksi Ankkalinnan kadut kumisevat tyhjyyttään. Käynnissä oleva poikkeustila on selvästi verottanut kävijöiden määrää. Samassa tilassa järjestettävä, maamme toisen suositun julkaisun, Helsingin Sanomien, historiasta kertova näyttely vie osan vieraista pois ankkojen luota. Hesari yrittää vääntää, mutta Aku ei taivu. Kohta Pelle Pelottoman pajan vieressä parveileekin jo nuorempaa väkeä.

– Lapsuudesta tuttu, toteaa Karmen Paukku.

Samat syyt saapumiselle ilmoittaa myös Karmenin seuralainen, Sannamari Alasaari.

– Omille lapsilleni olen sitä myös lukenut, lisää Sannamari kaihoisasti.

Sannamari Alasaari (vasemmalla) ja Karmen Paukku (oikealla) nauttivat näyttelyn annista. (Kuva: Joni Hakasalo)

Sukupolvelta toiselle siirtyvä kulttuuriperintö elää vahvana. Tiloissa voi tuntea kunnioituksen ja arvostuksen nidettä kohtaan, joka on opettanut vanhemmat, sekä heidän jälkikasvunsa lukemisen kunniakkaalle tielle.

Räpylät selviävät kierroksesta kuitenkin rakoitta, sillä kokoluokallaan näyttely ei kävijäänsä häikäise. Tilasta on silti onnistuttu ottamaan kaikki hyöty irti, ja mielenkiintoista knoppitietoa lehden historiasta on ripoteltu nerokkaasti lattialle. Nämä triviapallukat toimivat samalla seurattavana polkuna perheen pienimmille, jotka pääsevät näyttelyssä avustamaan Pikku Apulaista Akun syntymäpäivälahjan etsinnässä. Pieniä salapoliiseja tosin saapuu paikalle vasta reportaasin loppupuolella, ja missiota enemmän heitä kiinnostavat ympärille ripotellut pienet aktiviteetit.

Näyttelytilan lattia on täytetty mielenkiintoisella trivialla. (Kuva: Joni Hakasalo)

Tämänkaltaiseen näyttelyyn voisi kuvitella valtavaa ryntäystä nuorison puolelta, mutta mitä vielä. Senioriväestä koostuva kansa valtaa pian tilat välittömyydellään. Tällä lehdellä on suurempi merkitys, mitä äkkiseltään saattaisi luulla.

– Kolme lastani lukivat jo 70-luvulla sitä. Kauan saatiin tilata. Nykyiset lapsen lapsenikin ovat tutustuneet Aku Ankan maailmaan. Kyllä tällä opeteltiin lukemaan, pitkät perineet, uppoutuu Kirsi Pasanen muisteloihinsa.

Näyttelykävijän mielenmaisema kierroksen jälkeen. (Kuva: Joni Hakasalo)

Ankkalinnan kotoisa atmosfääri on aika jättää taakse. Ihmiset poistuvat Päivälehden museon ovista mukanaan jotain, mitä ei rahalla pysty hankkimaan: lämmittävä nostalgian tunne, yhdistettynä kokemukseen ykseydestä yli sukupolvien, kulkevat mukana varmasti läpi koko päivän. Toivoa vain sopii, että lehdellä olisi vielä pitkä ja valoisa tulevaisuus edessään.

Poliisimestari Sisun sireenit loittonevat taustalla.

On aika vaihtaa maisemaa.

Olo on haikea.

Mutta takaisin pääsee aina.

Vaikka sitten lehden muodossa.

Muusikko ja lauluntekijä Heikki Salo : “Muusikon täytyy tehdä paljon muutakin”

Heikki Salolla on takanaan pitkä ura.

– Muusikon elämä ei ole pelkkää viinin juontia ja laulua. Joskus se on myös ruusuilla tanssimista, toteaa ironisesti muusikko ja lauluntekijä Heikki Salo.

Muun muassa Miljoonasade-yhtyeen solistina tunnetulla Salolla on takanaan vuosikymmenten mittainen ura, joka pitää sisällään musiikin lisäksi esimerkiksi kirjoittamista. Salo sanookin, että luodakseen uraa muusikkona, täytyy olla valmis tekemään myös paljon muutakin.

– Pitää olla riskinottokykyä, kärsivällisyyttä, mielikuvitusta ja ennakkoluulottomuutta. Jos menee laput silmillä ja suostuu tekemään vaan yhtä asiaa, niin sitä kapeampi se näkymä siinä edessä on. Jos miettii sitä, miten minäkin olen itseni elättänyt, niin en pelkästään soittamalla, vaan myös kirjoittamalla.

Salon repertuaarista löytyykin muun muassa kirjoja ja näytelmiä. Viimeksi työn alla on ollut musikaali. Freelancerina työskentelevälle muusikolle vaihtelevat projektit ovatkin tärkeä tapa tienata elantoa.

– Muusikon ammatti on aika vapaa ammatti. Olen ollut palkkatöissä viimeksi vuonna 1985, ja uskon etten varmaan enää soveltuisikaan “kahdeksasta neljään”-palkkatyöhön. Vapaus on toisaalta etu, mutta myös huono juttu. Meikäläinenkin kun on freelancer, niin kuukausipalkkaa ei tule mistään. Täytyy tavallaan luoda koko ajan se oma työpaikkansa uudelleen, Salo pohtii.

Heikki Salo on myös kokenut lauluntekijä, ja hän on sanoittanut paljon laulutekstejä myös muille muusikoille. 

– Kun on lauluntekijä, eikä pelkästään muusikko, niin koen tämän itse niin, että saan tuoda omia ajatuksiani esille ja pystyn toteuttamaan itseäni. 

Erilaiset tekstit toimivatkin eräänlaisena alkusysäyksenä Salon musiikkiuralle. 

– Silloin 1970-luvun alussa, kun olin nuori, niin rupesin vaan tekemään biisejä. Ihan aluksi kiinnosti kirjallisuus ja tekstit, luin todella paljon koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sitten velipoika tyrkkäsi käteeni kitaran. Se oli sillä tavalla aika hedelmällistä aikaa. Silloin oli tullut Dave Lindholmilta, Hectorilta ja Juice Leskiseltä ensimmäiset suomenkieliset rocklevyt, ja minä nuorena ja innokkaana kaverina päätin, että minäkin alan tekemään omia biisejä. 

Salon ja Miljoonasateen taival alkoi harrastuksesta 

Harrastuksena alkanut laulujen tekeminen muuttui ammatiksi kuin varkain.

– Luin ylioppilaaksi ja menin Jyväskylän yliopistoon. Siinä opiskelujen puolivälissä tämä musiikkiharrastus nousikin sitten niin, että me päästiin bändin kanssa levyttämään, ja siitä tulikin työ. 

Miljoonasade on konsertoinut hiljalleen yhdessä sinfoniaorkestereiden kanssa. Jatkoa tälle on vielä luvassa, ja Salon toiveissa onkin tehdä uusia juttuja musiikin saralla.

– Kyllä haaveeni ovat sellaisia, että pystyisi tekemään vielä lisää niin hyvää musiikkia että olisi kiva esiintyä jengille. Minähän alan olemaan jo aika vanha, että paljon asioita on jo saavutettu. Tällaisessa tilanteessa sitä alkaa sitten haaveilemaan, että tekisi sen elämänsä parhaan biisin.  

Heikki Salo Miljoonasateen ”Hulttiot Grillaa!”-striimikeikalla kesällä 2020.

Muusikko ei voi aina elää varman päälle

Elämä musiikin parissa on täynnä epävarmuustekijöitä, ja aikatauluista tulee pitää kiinni. Salo muistelee, että sopi aikanaan kalastusreissun Lappiin veljensä kanssa puolitoista vuotta eteenpäin kyseisestä hetkestä, sillä kalenterista löytyi vapaa-aikaa vasta tuolloin. Salon palkkatyössä oleva veli kummasteli aikaista tiedustelua kalastusreissun suhteen.

Muusikon ammattia kaavaileville Salo antaa kullanarvoisen vinkin.

– Elämänhallintakykyä pitää olla, ja pitää tietää, mitä tekee. Pitää olla kykyä luoda päämääriä ja toteuttaa niitä. Sellainen pärjää, joka uskaltaa laittaa katiskan joka lahteen, koska aina jossakin katiskassa on sitä kalaa

Liikkuva renkaanvaihto: Arjen helpotus

Liikkuva renkaanvaihto tuo vaihtoehtoja kausirenkaiden vaihtamiseen.

Renkaiden vaihtokausi lähestyy, ja joka vuosi se vie turhaa aikaa pois kaikesta muusta.

Voisiko vastaus olla palvelussa, joka tulee vaihtamaan renkaat paikan päälle?

Kapinointi kannattaa, mutta tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Elokapinan syyskapinaan osallistui paljon ihmisiä ja moni osallistuja päätyi myös putkaan. (KUVA: Wikipedia Commons)

Järjestö nimeltä Elokapina on lähiviikkoina noussut otsikoihin tukkimalla Helsingin teitä. On selvää, että Elokapinan tavoite eli mediahuomio on saavutettu, mutta millä hinnalla? On myös selvää, että ilmastonmuutos on asia, josta on syytä keskustella ja jonka vuoksi mielenosoittaminen on jopa toivottavaa. Kuitenkin suuri osa suomalaisista pitää marttyyrinä teille heittäytyviä kapinallisia lähinnä vaikeasti lähestyttävinä ja ”meidän tavallisten tallaajien elämää vaikeuttavina”. Vai onko oikeasti niin, että duunarin hommissa hikoileva, yksityisautoileva ja lomansa mökillä täyslihamakkaraa grillaava Maukka perusjätkä hukkaa edes sekunnin verran aikaansa ilmastonmuutokselle, kun samaan aikaan kesken Maukan työpäivän saa radiosta kuulla, kuinka kapinalaiset makaa reporankana pitkin teitä?

Toinen mielikuvia muokkaava tekijä on uutiskuvissa näkyvät Marlborot, Iphonet, kertakäyttöiset kahvikupit ja mielenosoittajien hampuusinomaiset ulkoasut. Jokainen saa toki pukeutua miten haluaa, mutta kuka ei saisi pukumiehestä menestyvän jäykkiksen mielikuvaa. Samoin haaremihousuista ja liian isoista villapipoista saa hyvin helposti mielikuvan, jonka varsinkin vanhempi sukupolvi voi helposti yhdistää työtä vieroksuviin elämäntapaintiaaneihin. 

Nuorempi sukupolvi taas on aktiviisia sosiaalisen median palveluissa ja tehokkaalla viiden minuutin googlaamisella löytyykin uutisia, joissa itseään Elokapina-aktiiveiksi tiluleeraavat, hyvää tarkoittavat ihmiset kertovat ilmastokriisistä niin, että jopa allekirjoittanut havahtuu herkistyneensä ihmisten hyvyydelle. Kuitenkin nopea tarkistus Instagramin puolelle kääntää tämän laivan 180 astetta ja vääntää polttoöljyllä laivaa vauhdittavat moottorit ääriasentoon. Löytyy useampaa uutta läppäriä, valmistajalta, jonka eettisyys ja ympäristöteot on vähintäänkin kyseenalaisia. Löytyy myös lukuisia kuvia ulkomaanmatkoilta aina Amerikan mantereelta Dubaihin asti. Kun Maukka pääsisi nämä kuvat näkemään vanhan nokialaisensa näytöltä, voisi Maukan verenpaineen nousun aistia metrien päästä tavallisella ilmapuntarilla.

Elokapina on hyvällä asialla, mutta kyseenalaisin keinoin. On naurettavaa esittää vaatimuksia, jotka olisivat kansantaloudellisesti verrattavissa Suomi-neidon niskalaukaukseen. Suomalainen teollisuus on poikkeuksetta ekologisempaa kuin vastaava teollisuus kehittyvissä maissa, jonne suomalaisen teollisuuden alasajo pakottaa tuotannon siirtymään. Lisäksi helposti unohdetaan, että Suomi on laskenut kasvihuonepäästöjään 44 prosenttia vertailuvuodesta 2003. Ilmastotoimia tarvitaan ja varsinkin maankäytöllisiä toimia on tehtävä estääksemme esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden kaivosvaltaukset tai pohjavetemme haltuunotto. Näitä asioita ei kuitenkaan ratkaista autotiellä telttailemalla, vaan kotimaisilla vihreillä innovaatioilla ja päivittämällä lakia niin, että teollisuutemme on jatkossakin kannattavaa. Ei anneta muiden sotkea ja nostaa voittoja Suomen maaperästä, tehdään se itse, mutta selkeillä ja puhtailla pelisäännöillä.