Oppitunteja eläville -esitykseen lippu saatu Kansallisteatterista. Oppitunteja eläville on Akse Petterssonin ensimmäinen Kansallisteatterissa kantaesitettävä esitys ja samalla ensimmäinen kolmesta Akse Petterssonin kotiohjauksesta Kansallisteatteriin. Esitys on vaikuttava kokonaisuus, jossa vedet silmissä nauramisen sijaan huomaa istuvansa etukenossa kohti lavaa ja hymähtelevänsä kohtauksesta toiseen ihmisten hölmöydelle ja rajoittuneisuudelle.
Akse Petterssonin ohjausta katsomaan mennessä odotukseni ovat lähtökohtaisesti paljon korkeammalla kuin minkään muun suomalaisen ohjaajan ohjaamissa teoksissa. Olen nähnyt Petterssonin ohjauksista Eldoradon vuonna 2013 Teatteri Takomossa, teatteritapaukseksikin nousseen Kaspar Hauserin vuonna 2014 Q-teatterissa, Arki ja kauhu -teoksen vuonna 2018 Q-teatterissa, Jäähyväiset kahvihuoneelle vuonna 2024 Kansallisteatterissa sekä Joitakin keskusteluja merkityksestä vuonna 2024 Q-teatterissa. Kaikissa muissa paitsi Arki ja kauhu- esityksissä nauroin vedet silmissä lähes koko esityksen ajan. Samaa odotin Oppitunteja eläville -esityksestä, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Esitys tuotti yksittäisiä naurun purskahduksia ja muutamia naurukohtauksia, mutta muutoin esitys piti otteessaan muilla keinoin.
Jäähyväiset kahvihuoneelle sekä Joitakin keskusteluja merkityksestä -esitykset sisälsivät molemmat pitkiä ja nokkelia monologeja, joissa jokainen teoksen näyttelijä pääsi vuorollaan loistamaan muiden kannatellessa keskipisteenä olevan kollegan suoritusta. Tässä Oppitunteja eläville -esityksessä nämä Petterssonin ohjauksille tyypilliset näyttelijöiden näytönpaikat alkoivat kunnolla vasta esityksen puolivälissä. Esitys lähti rullaamaan tiukemmalla rytmillä ja paremmalla kohtausten kuljetuksella esityksen puolivälistä alkaen. Joonas Heikkisen huikea Bulu Lulu- monologi oli alkusysäys näiden hienojen monologien sarjalle. Heikkisen heittäytyminen koehenkilönä piuha päässä hulvattomaan Bulu Lulu- monologiin oli riemukasta katsottavaa ja viimeistään se sai yleisön lämpenemään kunnolla. Esitys sijoittui työpaikalle, jossa kolmea työntekijää näyttelivät Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Joonas Heikkinen. Esihenkilöä esitti Heikki Pitkänen. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että näyttelijöiden roolihahmojen nimet olivat samat kuin näyttelijöiden oikeat nimet. Tämä valinta laittaa katsojan aivot tietyllä tavalla outoon asentoon, sillä roolihahmon ja näyttelijän oman minän välinen rako on häivytetty erilailla kuin mihin olemme yleisesti tottuneet. Hahmot olivat tyyliltään myös hyvin toisistaan erottuvat. Katariina Kaitue teki erottuvammin isoa fysiikaltaankin koomiseksi taittavaa hahmoa, kun taas esihenkilöä näyttelevän Pitkäsen ilmaisu oli pienieleisempää ja enemmän neutraalilla tyylillä ilmaistu. Hahmoissa pelattiin komiikalle sopivissa mittasuhteissa, sillä hahmojen tyylierot pitivät kokonaistasapainon hallinnassa.
Akse Pettersson opetti Teatteri-ilmaisun ohjaaja -opintojeni aikana minulle dramaturgiaa ja päällimmäisenä hänen opeistaan minulle on jäänyt mieleen kärjistämisen tärkeys komiikan tekemisessä. Kun jostain asiasta tai ilmiöstä haluaa repiä komiikkaa rutkasti, kannattaa se kärjistää äärimmilleen. Tätä kärjistämistä olen Petterssonin ohjauksissa nähnyt paljon ja se on yksi juurisyy siihen, mikä hänen esityksissään naurattaa niin, että vedet valuu silmissä. Tätä tarjoiltiin Oppitunteja eläville- esityksessä muun muassa työntekijöiden välisessä iso arvostus -kohtauksessa. Työntekijät vuorollaan kehuivat toisiaan ja kehuminen yltyi äärimmilleen, kunnes tunnelman laski esihenkilön yhtäkkinen rehellinen myötäilevä kommentti yhden työntekijän ärsyttävyydestä. Tunnelma vaihtui korkealle kohotetusta täysin lässähtäneeseen, hyvin kiusalliseen keskusteluun.
Läpi esityksen näyttelijät kuljettivat esitystä taidokkaasti tunnelman ja rytmin sulavilla vaihdoksilla. Läheskään kaikissa teatteriesityksissä tunnelman vaihtelut ja näytelmän kokonaisuuden rytmitys ei ole tehty näin saumattomasti ja taidokkaasti. Uskon kuitenkin, että ohjaus, näytelmän roolitus, näyttelijöiden välinen kemia ja sopiva improvisaation vapaus ovat avain onnistumiseen. Näyttelijät olivat todella ottaneet improvisaatio vapauden tosissaan, sillä näytelmän virallinen kesto oli tunti ja neljäkymmentä minuuttia ilman väliaikaa, mutta tämä esitys kesti lähes kaksi tuntia. Kuulin aulahenkilökunnalta esityksen jälkeen, että tämän illan esityksessä todella saatiin nauttia näyttelijöiden hetkessä elämisestä. Esityksessä oli monia huikeita kohtia, joissa Joonas Heikkinen veti lyhyitä yleisöä naurattavia monologeja ja hänestä näki miten hän sai lisäbuustia komiikalleen yleisöstä sekä kanssanäyttelijöistä. Oli useita kohtia, jossa Joonas oli lähellä purskahtaa nauruun, ja oli todella kiinnostavaa seurata miten näyttelijä saa pidettyä itsensä kasassa. Hyvin hän siinä onnistui, sillä hän on todella alan ammattilainen.
Esityksessä oli useita Petterssonin ohjauksille ja käsikirjoitukselle tunnistettavia yksityiskohtia. Yhdessä kohtauksessa työpaikan esihenkilö hahmo kertoo, että oli hänelläkin haave: hän toivoi että olisi saanut asua Roihuvuoressa jonain päivänä. Juuri näitä tarkkanäköisiä, ajalle ja ikäluokalleen tyypillisiä tietyn kohderyhmän muoti-ilmiöitä Pettersson tiputtelee pitkin esitystä. Muistan edelleen miten nauroin aikanaan hyvin pitkään Petterssonin Kaspar Hauser- esityksessä, kun Eero Ritalan näyttelemä hahmo kertoi siitä, miten kaikki trendikkäät ihmiset muuttavat nyt Berliiniin. Tuohon aikaan Suomessa oli kova Berliini-buumi. Itsekin muistan matkustaneeni Berliiniin niinä aikoina ja hehkuttaneeni kaupunkia suuresti. Pettersson rakentaa esityksissään kärjistyksiä myös näyttämökuvaan ilmentämällä niitä tiettyjen elementtien isona massana. Tässä esityksessä se oli kasa mallinukkeja, joiden sekaan lavalla ollut mallinukke heitettiin. Oppitunteja eläville -esitys sisälsi monia hauskoja ja teräviä havaintoja ihmismielen hölmöydestä. Esityksessä havainnollistettiin hienosti miten paljon tyhjiä sanoja me voimme puhua yleisissä keskusteluissa ilman että kukaan puuttuu siihen. Katariina Kaitueen monologi työpaikan tauolla oli nerokas.
Työntekijät olivat porukalla viettämässä lakisääteistä taukoa ja Katariinan yksittäisistä toisiinsa liittymättömistä sanoista yhteen niputettu puhe tavallaan kuulosti järkevältä, mutta mitään todellista asiasisältöä siinä ei ollut. Eräässä kohtauksessa Katariina Kaitueen roolihahmo oli työpaikan koetestausten vuoksi eristyksissä juuri lakisääteisen tauon ajan, ja silloin Reinikaisen ja Pitkäsen hahmot keskustelivat kahvitauolla keskenään, johon Heikkisen hahmo kommentoi heille miten hyvää taukokeskustelua he olivat käyneet. Tämäkin kohtaus kuvasti mielestäni todella hienosti kollektiivista hölmöyttä, jota me kohtaamme välillä työyhteisöissä. Erittäin tunnistettavaa ja samalla laittaa myös ajattelemaan, että miten paljon sitä itse sortuu samaan.
Katri Renton ja Akse Petterssonin lavastussuunnittelu on briljantti. Värimaailma lavastuksessa ja Auli Turtiaisen pukusuunnittelussa kohtasivat täydellisesti. Anna Pölläsen valosuunnittelu oli myös moitteetonta. Työpaikalla yksin kirjaa lukeva ja muita hahmoja valvova sekä yhteiseen toimintaan itsenäisesti omalta paikalta osallistuva hahmo oli todella kiinnostava. Välillä hän soitti ja lauloi, ja musiikki kuljettikin useassa kohdassa näytelmää hienosti eteenpäin. Kaiken kaikkiaan esityksessä ei ollut yhtään heikkoa osa-aluetta. Toivon, että jokainen ihminen pääsisi kokemaan tällaista teatteria, jossa voi samaan aikaan vaikuttua, viihtyä, ihmetellä, pohdiskella, nauraa ja tuntea olonsa kotoisaksi. Tätä Akse Petterssonin esitykset ovat olleet minulle kerta toisensa jälkeen.
Lopussa näyttelijät ovat levittäytyneet lavalle niin, että tilankäyttö kaikkien oppien valossa näyttäytyy yleisöön täydellisenä. Upea lavastus ja sen värit, näyttelijöiden puvustus ja valotilanteet antavat kaikki parastaan yleisölle. Kuuluu tasainen taustasurina ja kaikki näyttelijät ovat lavakuvassa, kun kauhea uhka on hetkellisesti ohi. Taustalla kuuluu pieni surina, lopulta yksi näyttelijöistä kysyy: mitäs sitten, surina loppuu. Lava hiljentyy täysin ja valot sammuvat. Loppu on kaikessa yksinkertaisuudessan todella vaikuttava. Jään kysymään vielä pitkään esityksen jälkeen itseltänikin, että mitäs sitten? Ovatko asiat lopulta siksi liian monimutkaisia, koska teemme niistä sellaisia? Voisimmeko vain olla ja elää tyytyväisinä tässä hetkessä?
Teksti ja kuvat: Birgitta Taussi.
