Minä en aina osaa olla isä. En tiedä, mitä sanoa kun lapsi itkee, tai miten lohduttaa kun oma keho on opetettu puolustamaan, ei halaamaan.
Minä kasvoin maailmassa, jossa tunteet piilotettiin kuin virheet, ja hiljaisuudesta tuli tapa selviytyä. Nyt minun tehtäväni on opettaa pienelle ihmiselle juuri päinvastaista – että kaikki tunteet ovat sallittuja, että itkussa on voimaa, että haavoittuvuus ei ole heikkoutta. Tämä on joskus raskaampaa kuin mikään, mitä olen koskaan tehnyt.
Minä kasvoin ilman roolimallia. Isä oli aina paikalla, mutta ei koskaan läsnä. Hänen olemuksensa täytti huoneen, mutta ei koskaan sydäntä. Yksi katse riitti kertomaan, että olin pettymys. Ja niin minusta kasvoi ihminen, joka uskoi olevansa viallinen. Että rakkaus täytyy ansaita olemalla hiljaa, olemalla ongelmaton, olemalla vähemmän.
Kun minusta tuli isä, pelko kasvoi rinnassa. Pelko siitä, että kierrän samaa rataa kuin hän. Että ne samat sanat, samat kylmät hiljaisuudet, löytäisivät tiensä minun ja lapseni väliin. Ja joskus ne yrittävätkin. Niinä iltoina, kun olen loppu, kun elämä painaa rinnassa, kun varjo hiipii sisään. Mutta silloin minä pysähdyn. Hengitän. Katson lastani ja muistan – tässä hetkessä ketju katkeaa. Minä voin valita toisin.
Isyys ei ole sankaritarina. Se on sotkuinen, epätäydellinen matka, jossa oppii antamaan anteeksi itselleen yhtä paljon kuin toisille. Se on sitä, että uskaltaa rakastaa, vaikka ei osaa. Että jää, vaikka pelottaa. Että yrittää, vaikka epäonnistuu.
Tänä isänpäivänä minä en kaipaa sanoja enkä juhlia. Minä kaipaan vain, että lapseni näkee minut sellaisena kun olen – ihmisenä, joka tekee parhaansa. Että se kuulee jokaisesta “minä rakastan sua” -lauseesta sen, mitä niiden taakse on kätketty: Minä olen oppinut rakastamaan, koska sinä opetit minulle siitä.
Ehkä lopulta se on sitä todellista rakkautta. Ei täydellistä, ei helppoa – mutta pysyvää. Sellaista, joka valitsee aina jäädä.
Teksti ja kuva: Oula Uutela
