Zombit, mysteerinen silinterihattumies, seksin myyjä, musiikkipoika sekä sympaattinen nuuskamuikkunen. He kaikki ovat naapureitani. Olen jokaisen heistä kohdannut ja tiedän jokaisesta jotakin. Kaikki mitä tiedän, ja kaikki mitä olen nähnyt, järkyttää jollain tapaa, ainakin osan heistä kohdalla. Ja kaikki mitä en tiedä, saattaa järkyttää vielä enemmän. Mitä oikeasti tapahtuu seinien sisällä? Keitä naapurini oikeasti ovat?
Hätäkeskus, miten voin auttaa? -turhautuneelta kuulostava päivystäjä vastaa puhelimeen. Kerron nimeni ja osoitteeni. Ääneni tärisee ja hengitykseni on tihentynyt. En tiedä, miksi olen jännittynyt, eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun soitan apua. Alan kuvailla käynnissä olevaa tilannetta: ”Täällä rappukäytävässä on iso porukka. He kaikki huutavat ja polttavat letkusta huumeita. He tekevät myös huumekauppaa kolmannessa kerroksessa”. Hätäkeskuspäivystäjä kysyy minulta kyseenalaistavaan sävyyn siitä, kuinka voin olla täysin varma, että kyseessä on välttämättä huumekauppa. Nielaisen. Kerron, kuinka edellisiltana poliisit olivat tulleet ja ottaneet kolmannen kerroksen asunnon haltuun huumekauppaepäilyn vuoksi. Asunnosta löydettiin iso porukka kodittomia huumeidenkäyttäjiä. Seurasin ovisilmästä miten tilanne eteni. Poliisit saattoivat kodittomat sekä pelokkaan naapuripariskunnan pois asunnoista. Kuvailtuani edellisillan tapahtumat päivystäjän äänensävy muuttuu. Hän kysyy ovikoodeja poliiseille sekä ohjeistaa soittamaan uudelleen, jos tilanne muuttuu mitenkään. Puhelu päättyy. Melu jatkuu. Melu yltyy.
Olen asunut Kallion ”pahamaineisimmassa” talossa jo neljän vuoden ajan. Huumeidenkäyttäjiä on rampannut kaikki nämä vuodet sisäpihalla sekä rappukäytävissä. Tai siis vain toisten rappukäytävissä, ei minun. Viimeisten viikkojen aikana kaikki vuosien saatossa kertyneet ongelmat ovat kuitenkin kaksinkertaistuneet ja siirtyneet minun kotirappuuni. Yläkerroksen asunnossa ramppaa 24/7 uusia epätoivoisia huumeidenkäyttäjiä vailla päivittäistä annostaan. Joka päivä uudet naamat, joskus samat. Puukotukset, tappelut, riehuminen sekä oveni edessä näkyvä huumeiden käyttö ovat osa uutta arkeani –omasta tahdostani riippumatta tietenkin. Välillä saattaa myös löytää käytetyt alushousut rappukäytävästä tai veriroiskeita pitkin pihaa. Tilanne on karannut käsistä. Isännöitsijän pinna on kireällä naapurien täyttäessä hänen sähköpostinsa lukemattomilla viesteillä. Poliisit ovat kyllästyneet kuulemaan saman osoitteen harva se päivä, ja naapurit pelkäävät pitää valoja päällä kotona ollessaan. Mieleeni tulee zombiapokalypsi.
Kello lyö kaksitoista yöllä. Yläkerran naapurin ovi paukahtaa kovaa kiinni. Alas tulevat askeleet kuuluvat hiljaa. Kurkistan ovisilmästä ja siellä hän on taas –mysteerinen silinterihattumies. Joka yö, kun kello lyö kaksitoista, hän poistuu asunnostaan. Päällään hänellä on aina mustat puvunhousut, musta aluspaita, musta puvuntakki sekä musta silinterihattu. Mieheltä löytyy myös pituutta ainakin 190 senttimetriä. Mielestäni kaikki saavat pukeutua ja toteuttaa itseään vapaasti, mutta tällainen yöllinen käyttäytyminen kummastuttaa. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkas, ja se saattaa olla osa syytä siihen, miksi en pidä tällaista toimintaa aivan normaalina. Mutta uskallan väittää, että kenellä tahansa posket kuumottaisivat, jos näkisi naapurinsa aina samaan kellonaikaan poistumasta kotoaan, hautajaispukuun ja mysteeriseen silinterihattuun pukeutuneena. Ensimmäinen ajatukseni tietenkin on se, että kuka on se epäonninen ihminen, joka tänä yönä joutuu silinterihattumiehen kynsiin. Toisaalta hän saattaa olla vain samanlainen yövirkku niin kuin minäkin. Ja ehkä hän saattaa vain rakastaa pukeutua tyylikkäästi jokaiseen hetkeen –niin kuin minäkin.
Joku työntää ostoskärryjä sisäpihalla aamukuudelta. Kurkkaan ikkunasta ja näen polkkatukkaisen miehen, yllään hänellä on lyhyt hame sekä kimaltava toppi. Uusi naapurini. Olen nähnyt hänet aikaisemminkin kulkemassa kaduilla, mukanaan ostoskärryt täynnä vaatteita sekä vaaleanpunainen, kovapintainen matkalaukku. Hän on töissä vilkkaalla, niin sanotulla aikuisten kadulla. Välillä naapurini työt seuraavat häntä kotiin, ja pihalla voi miltei nähdä jonon asiakkaita. En tuomitse kenenkään työvalintoja, toivon vain, että hän pysyy turvassa. Uuden naapurini ansiosta olen oppinut, kuinka ensivaikutelma ei välttämättä kerro koko totuutta siitä, millainen ihminen oikeasti saattaa olla. Vaikka tietenkään ensivaikutelman ei kannattaisi olla sellainen, jossa joudun soittamaan poliisit joidenkin riehumisen ja uhkailun takia. Mutta menneet ovat menneitä. Onhan hän kuitenkin tämän tapahtuneen jälkeen kysynyt kuulumisiani ja toivottanut ihanat illanjatkot, kaksi herraa kainalossaan.
Olen juuri tulossa koulusta kotiin ja avatessani kotiovea kuulen pientä vaikertelua ylhäältä rappusista. Käännyn, ja katson ylös. Siellähän on musiikkipoika housut kintuissa! Musiikkipoika huomaa minut ja moikkaa. Moikkaan takaisin. Jos mietit nyt, mistä nimi ”musiikkipoika” tulee, vastaus on yksinkertainen: hän soittaa musiikkia aina niin lujaa, että poliisit joutuvat välillä viemään hänet putkaan tai naapurit menevät hänen asuntonsa sisälle sammuttamaan stereot. Ihan kevyttä! Mutta nyt jatketaan tarinaa. Moikattuani hänelle takaisin, hän kysyy hennolla äänellä: ”Voisiks sä ottaa musta muutaman kuvan?”. Vastaan myöntävästi. Ensimmäiset kuvaukset tapahtuvat portaikossa. Kysyn vielä varmistaakseeni, haluaako hän varmasti pitää housut kintuissa ja antaa lintukuviollisten boksereiden näkyä kuvissa. Hän nyökkää myöntävästi. Seuraava kuvauslokaatio on sisäpihallamme. Musiikkipoika pitää hetken tauon, roikottaa selkäänsä, pyörittää silmiään niin syvälle päähän, että vain silmämunan valkuaiset näkyvät. Seuraavaksi hän sytyttää tupakan, nyt voi ja pitääkin kuvata. Kuvagalleriani täyttyy kymmenistä kuvista. Minua ahdistaa hieman. Musiikkipoika voi selkeästi huonosti ja käyttäytyy arvaamattomasti. Kuvausten loputtua vaihdamme yhteystietomme. Tästä se painajainen alkaa.
Luulin, että lähetettyäni kuvat musiikkipojalle yhteydenpitomme voisi hyvinkin ja mieluusti päättyä siihen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Viimeisten kolmen viikon aikana hän on spämminyt minulle useita viestejä. Jokainen viesti tuntuu siltä, kuin se tulisi täysin eri ihmiseltä. Olen opiskellut psykologiaa ja kirjoittanut sen ylioppilaskirjoituksissa hyvillä arvosanoilla. Tunnistan musiikkipojalla selkeät monipersoonallisuushäiriön piirteet sekä osittaista skitsofreniaa. Tämäkään ei ole varmaa tietoa, ennemminkin omaa pohdintaani ja havaintojani. Miellyttäjäluonteeni takia olen vastannut jokaiseen viestiin. Minua pelottaa myös sanoa hänelle ei, koska hän ei varmaankaan osaa ottaa tätä sanaa vastaan mieluusti. Tätä pelkoa lisää se, että hän laittoi Instagram-tarinaansa kysymyksiä siitä, kuka haluaisi kuolla ja haluaisiko joku turpaan. Hän on myös vihainen ja harmissaan, koska en ole suostunut hänen moniin yrityksiinsä päästä ”panemaan alakertaan” tai viereeni nukkumaan.
Jokaisen päivän kohokohta on se, kun näen lempinaapurini, sympaattisen nuuskamuikkusen. Hän on yli 60-vuotias mies, ja hänet tunnistaa aina vihreästä tuulitakista, kumisaappaista ja kävelykepistä. Hän istuu joka päivä samalla penkillä ja samassa kohdassa polttamassa tupakkaa. Hän ei turhia mutise. Hän hymyilee ja moikkaa suloisesti aina kun hän nostaa katseensa maasta. On virkistävää nähdä naapureita, joista on vain hyviä kokemuksia ja muistoja. Vertaan häntä Nuuskamuikkuseen, koska hänen olemuksestaan huokuu rauhallisuus ja hän katoaa aina talveksi pois.
Elämästäni ei todellakaan jännitystä puutu, ja sisäinen ullataalasmaa pääsee vauhtiin täällä asuessani. Täytyy kuitenkin pohtia, onko järkevää jäädä asumaan taloon, jossa poliiseja näkee useammin kuin omia vanhempiaan.
Teksti ja kuva : Sofia Saarinen
