Syksy on uuden alku, vaikka sen värit puhuvatkin luopumisesta. Se ei huuda, se kuiskaa – kuin hiljainen lupaus siitä, että jotain uutta on aivan nurkan takana.
Ehkä juuri siksi syksyssä on jotakin niin viettelevää. Se maalaa kaupungin kultaan ja sammaleeseen, ja jokainen katuvalo saa maailman näyttämään siltä kuin kaikki olisi mahdollista. Myös rakkaus. Uusi rakkaus.
Tänä syksynä minä en palaa kenenkään luo. Minä katson eteenpäin. Avaan oven tuntemattomaan – pehmeä sydän avoinna, hieman arka mutta valmis. Uusi rakkaus on kuin ensimmäinen viileä aamu pitkän kesän jälkeen: raikas, virkistävä, täynnä sähköä. Sitä ei tarvitse ymmärtää, riittää että sen tuntee.
Me tapaamme kahviloissa, joissa kynttilät palavat jo iltapäivällä. Ikkunan takana sade piirtää lasiin satunnaisia viivoja, mutta sisällä on lämmin. Kädet hakeutuvat mukin ympärille, mutta katseet viipyvät toistensa yllä. Keskustelu soljuu, vaikka sanat joskus hakevat paikkaansa. Kaikki on vielä uutta. Jännittävää. Mahdollista.
Koti-illat ovat erilaisia kun niitä jakaa jonkun kanssa ensimmäistä kertaa. Kun viinipullo avataan ja molemmat yrittävät näyttää siltä, ettei jännitä, vaikka jännittää juuri sopivasti. Viltin alla ei vielä istuta tiiviisti, vaan juuri sen verran lähekkäin, että kyynärpäät osuvat vahingossa. Ja se on täydellistä. Se pieni välimatka, joka on täynnä toivoa.
Uusi rakkaus tekee kaikesta merkityksellistä. Miten toinen lausuu nimesi. Miten hän vilkaisee sinua kun luulee ettet huomaa. Miten tuuli tarttuu hänen takkiinsa kadulla, ja miten sydän tekee pienen nytkähdyksen kun katseet kohtaavat juuri ennen kuin hyvästellään.
Syksy on siinä kaikessa mukana. Se ei kiirehdi, se antaa tilaa. Se romantisoi hetket puolestasi: katuvalojen loiste heijastuu lätäköistä, ja kaupunki tuntuu omalta kun siinä kävelee vieressä joku, joka voisi jäädä. Joku, joka voisi sanoa vielä myöhemmin: “Muistatko sen illan kun kaikki oli vielä alkua?”
Ja juuri siinä on uuden rakkauden kauneus. Sen varovaisissa sanoissa, epävarmoissa katseissa, ja silti niin valtavassa voimassa, joka piilee jokaisessa pienessä kosketuksessa. Kun maailma ulkona hidastuu ja hämärtyy, sisällä sydämessä jokin syttyy. Pieni liekki. Ehkä toivo, ehkä jotain enemmän.
Syksyn vihreillä minä annan luvan rakastua. En pelokkaasti, vaan rohkeasti. Intohimolla, pehmeydellä, lämmöllä. Sillä tavalla kuin syksy rakastaa – hitaasti, mutta kokonaan.
Teksti ja kuva: Oula Uutela
