Naapurini, he joista jokaisen olen kohdannut, ja joista tiedän melkein kaiken. Kaikki mitä tiesin, ja kaikki mitä olin nähnyt, järkytti, ainakin osan kohdalla. Ja kaikki se mitä en tiennyt, tiedän nyt. Nämä uudet käänteet miltei jokaisen naapurini tarinassa on saanut minut katsomaan heitä aivan uudella tavalla. Mitä oikeasti tapahtuu seinien sisällä? Keitä naapurini oikeasti ovat?
Olen valmistautumassa lähtemään lähikauppaan ostamaan iltapalaa. Puen ylleni pitkän mustan toppatakin. Tungen villasukilla varustellut jalkani lenkkareihin. Ja vaihdan vielä nopeasti leggarit paksuihin kollareihin. Ulkona on kylmää ja sateista, enkä halua palella sekuntiakaan. Avaan oven, ja näen hahmon lyyhistyneenä ulko-ovea vasten, iso toppatakki päänsä päällä. Säikähdän, ja suljen oven heti. Hetken keräillessä itseäni, raotan ovea uudelleen, vain hiukan. Olen varma, että kyseessä on koditon ihminen, joka etsii sateen suojaa. Soitan poliisit tarkastamaan tilanteen, koska en itse uskalla mennä avaamaan ulko-ovea. Seuraan edelleen tilannetta oven raosta. Poliisien saapuessa, raotan oveani enemmän, jotta näen paremmin. Poliisit auttavat lyyhistyneen ihmisen jaloilleen. Tunnistan hänet heti. Hän on kolmannen kerroksen naapurini Herra C, tai siksi ainakin me häntä perheen kesken kutsumme. Hän on suloinen, hieman keski-ikää vanhempi mies. Hän on aina ollut ystävällinen ja kohtelias kaikkia naapureita kohtaan. Mutta hän on se, jonka takia kaikki levottomuudet ovat alunperin alkaneet taloyhtiössämme. Hän on se, jonka mukana kaikki ei halutut “vieraat” ovat tänne tiensä löytäneet. Tai no, näin olemme kaikki koko ajan luulleet. Mutta todellisuudessa, hän ei ole tämän tarinan pahis. Hän on selviytymispelin uhri.
Kuulen poliisien kysyvän herra C:ltä miksi hän on nukkumassa ulkona, eikä omassa kodissaan. Tulee hetken syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä hän alkaa itkeä ja haukkoa henkeä. Hän kertoo, ettei hänellä ole avaimia mukanaan. Jollain toisella on ne. Poliisit avaavat rappukäytävän oven. Suljen nopeasti kotioveni, ja jatkan tilanteen seuraamista ovisilmästä. Näen herra C:n kävelevän portaita tärisevin askelin. Poliisit perässään. Pian läpsystä vaihtoon, huoltomies kipittää yläkertaan avaamaan Herra C:lle oven, ja poliisit marssivat portaita alas. Herra C on vihdoin päässyt kotiin lämpimään. Enään ei tarvitse palella yksin ulkona.
Joka kerta, kun ajattelen tätä tilannetta, nousee kurkkuuni pala. On sydäntä riipaisevaa nähdä toinen ihminen niin peloissaan, ja kylmissään, nojautuneena ulko-oveen sateen suojaan. Ja nyt. Nyt kun ymmärrän tämän selviytymispelin raakuuden, näen kaikki taloyhtiössäni tapahtuneet asiat aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kun puhun selviytymispelistä, tarkoitan valtapeliä, jota taloyhtiössäni ramppaavilla huumeidenkäyttäjillä on käynnissä. Herra C:n asunto on vaikutusvaltaisemman henkilön hallussa. Hän päättää milloin, ja kuka asuntoon saa tulla, ja ketkä saavat sieltä poistua. Naapurini, Herra C ei aina pääse omaan kotiinsa. Hänet jätetään tahalleen ulos kylmään, koska hän ei halua olla osallisena kaikkeen siihen, mihin hän on joutunut osalliseksi. Ja kohta hän on jo poissa. Häätö on tapahtunut.
Kello lyö kolme päivällä. Olen kävelemässä kotiin koulusta. Juuri portille saavuttuani, mysteerinen silinterihattumies kurkottaa olkani takaa, ja avaa minulle portin. En pysty uskomaan silmiäni. Miten voi olla mahdollista, että silinterihattumies on päiväsaikaan liikenteessä. Kaikesta tästä tekee vielä oudompaa se, että silinterihattumiehellä ei ole silinterihattuaan enää päässä. Hän on myös jumankauta avannut napit mustasta puvuntakistaan. Portin avauduttua, hän oikaisee kätensä ja näyttää minulle tietä. Kohteliaisuus. Kuljemme porttikongimme pientä ylämäkeä pitkin, kohti rappukäytävän ovea. Tällä kertaa minä tarjoudun avaamaan oven. Silinterihattumies hymyilee vienosti, kiittää, ja astuu ovesta sisään. Karismaattisuus. En myönnä vielä täysin mitään, mutta saatan olla hieman kiinnostunut joutumaan mysteerisen silinterihattumiehen kynsiin. Kohteliaisiin, sekä karismaattisiin kynsiin.
Rappukäytävämme on ollut erikoisen rauhallinen, jos ei siis oteta huomioon riehuvia huumeidenkäyttäjiä. Jotain kuitenkin puuttuu. Kukaan ei enään hengaile lintuboksereillaan rappukäytävässä. Musiikki ei enää soi. Eikä se ole soinut pitkiin aikoihin. Musiikkipoika on poissa. Ambulanssin haettua musiikkipojan, on jäänyt kysymysmerkiksi, mitä hänelle oikein kävi. Pelkäsin pahinta. Onnekseni, musiikkipoika otti minuun muutama päivä sitten yhteyttä, ja sain mielikuvitukseni laukan loppumaan. Hän kertoi, että oli päässyt muuttamaan tuettuun asuntoon, ja voi nyt paremmin. Hän kuitenkin murheellisesti kertoi, ettei hänen uudessa taloyhtiössä valitettavasti ole näkynyt yhtä kaunista naapuria kuin Kalliossa. Eikä kehut olleet kaikki vielä siinä. Hän mainitsi, että näytän uudessa profiilikuvassani aivan hänen tutultaan. Muijalta, johon hän oli omien sanojensa mukaan palavasti ihastunut. Olen iloinen, että musiikkipoika voi nyt paremmin. Ja toivon, että hän löytää uuden, yhtä kauniin naapurin kuin täällä Kalliossa.
Surullisia tilanteita, uudenlaisia kohtaamisia sekä pitkään odotettu yhteydenotto. Elämäni Kallion pahamaineisimmassa taloyhtiössä jatkuu mielenkiintoisena. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seksimyyjänaapurin tarina toisaalta on pysynyt tismalleen samana. Miehiä tulee edelleen kainalot täynnä, ja naapurini hymy on leveämpi kuin koskaan. Ainoa pieni käänne yhden naapureistani kohdalla on tapahtunut. Lempinaapurini, sympaattinen nuuskamuikkunen on vaihtanut tupakkapaikkaa katoksen alle. Suojaan syksyn sateilta, ja kohta saapuvalta talvelta. Keväällä hän mitä luultavimmin palaa omalle paikalleen takaisin.
Teksti ja kuva: Sofia Saarinen
