Julkinen liikenne – monien inhoama, mutta suurimman osan käyttämä. Matka tuntuu kärsimykseltä, kun suomalaiset joutuvat tulikokeeseen oman tilan jakamisen kanssa. Kuinka olla ystävällinen ja huomioiva, erityisesti stressissä ja kiireessä. Hiki valuu, istumapaikat eivät riitä, jokainen huojuu ja heiluu. Iho vasten ihoa. Voit haistaa, onko vieressä seisova kaveri pessyt aamulla hampaansa.
Näiden asioiden lisäksi on muutamia muitakin seikkoja, miksi arjen metromatkat joskus tökkivät.
Oletko kuullut liukumisesta? Metropenkit on suunniteltu siten, että niissä ei ole vain yksittäisiä paikkoja, vaan penkit ovat yhtenäisiä. Ehkä tämä oli aikoinaan taidonnäyte, tai pelkkä sattuma, mutta penkit mahdollistavat helpon liukumisen käytäväpaikalta ikkunan luo. Eli kun ikkunapaikalla istuva jää kyydistä, niin käytäväpaikkalainen voi liukua ikkunapaikalle ja seuraava matkustaja pääsee helposti istahtamaan käytäväpaikalle.
Liukumista ikkunapaikalle ei tehdä maisemien katselun takia. Aikanaan pointti oli, että kun liukuu ikkunapaikalle, ei tarvitse änkeytyä tai hyppiä muiden ohitse. Näin ihmiset eivät jää seisomaan ja tukkimaan käytäviä.
Kun Länsimetro otettiin käyttöön, ja Espoo ja Helsinki yhdistettiin metrolla, tapahtui jotain. Liukumisen taito katosi. Vaikka ele ei ole vaativa, espoolaiset jäivät jäkittämään paikoilleen. Liekö bussilinjoilta totuttu tapa?
Entä se ikkunapaikalta poistuminen? Empiirisen tutkimuksen mukaan Helsingissä on nähtävissä ilmiö, jossa käytäväpaikkalaiset kääntyvät sivuttain, jotta ikkunapaikkalaisten olisi helppo poistua loossin perältä. Näin vältetään kampittaminen, etteivät poistujat kiusallisesti kompastele edessä oleviin jalkoihin. Koreografisesti käytäväpaikalla istuvan ei tarvitse tehdä suurta väistöliikettä – riittää, että kääntyy hieman sivuttain ja antaa kulkutilaa. Itä-Helsingissä homma toimii, Länsimetrossa alkaa jo tulla ongelmia.
Metro yhdistää erilaisia maailmoja. Mellunmäestä Kivenlahteen matkustaa lapsiperheitä, vanhuksia, nuoria ja väsyneitä toimistotyöläisiä. Samassa vaunussa on äiti rattaiden kanssa, näkövammainen valkoisen kepin kanssa, ja sitten vielä yksi väsynyt matkustaja, jonka hygieniasta ei ole pidetty huolta. Näistä viimeksi mainittu saa aina eniten tilaa, vaikka muillekin olisi syytä tarjota paikkaa. Metrossa toki matkustaa myös niitä, jotka eivät huomioi toisia juuri lainkaan. Ja miksi kellekään erityisesti kannattaisi antaa tilaa? No siksi, että istut invapaikoilla, jotka on tarkoitettu heille.
Mielenkiintoinen esimerkki viime viikolta oli, kun näkövammainen nainen oli istumassa invapaikoille oppaansa kanssa. Invapaikoilla istui myös nuori nainen, joka vei kolmen istumapaikan verran tilaa, jalat ristissä ja keskellä penkkiä istuen. Onneksi näkövammainen ja hänen oppaansa pääsivät änkeytymään naisen ohitse vapaille invapaikoille. Nuori nainen ei toki tätä huomioinut, vaan jatkoi puhelimensa pläräämistä liikahtamatta.
Ehkä toisten huomiotta jättäminen on helppoa, kun katse on tiukasti puhelimen ruudussa. Elät kuplassasi, etkä ole läsnä siellä missä olet. Mietit, että voit kyllä olla poikkeus sääntöön.
Etikettijuttuja, jotta asiat sujuvat jouhevasti. Huomioonottavuudella näistä kitkakohdista tehtäisiin kaikille jouhevampia. Nyt tilanteet vähän tökkivät ja alkavat ärsyttääkin. Arjen yhteisessä tilassa huomionosoitukset tekevät metromatkasta siedettävämmän. Sanattomat normit on vaikea omaksua, mutta ehkä joku päivä, joku espoolainenkin uskaltaa kokeilla: liukua vähän, hymyillä vähän ja antaa tilaa.
Teksti ja kuva: Krista Äyräväinen
