”Milloin muutat takaisin kotiin?”
Äitini esitti tämän kysymyksen minulle vuosi sitten, kun palasin Suomeen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lennot olin varannut kuukautta aikaisemmin kun pahin koti-ikävä iski. Halusin viettää aikaa läheisteni kanssa, syödä ruisleipää ja nauttia ensimmäisistä kesäpäivistä. Tuntui hyvältä olla täällä. Kotona.
Muutama viikko myöhemmin pakkasin laukkujani ja muistan ajatelleeni, kuinka ihanaa on päästä takaisin kotiin nukkumaan omaan sänkyyn. Tällä kertaa koti tarkoitti Portugalia – paikkaa, jossa olin asunut viimeisen vuoden. Olin tänä aikana kotiutunut Portugaliin odotettua paremmin – ja ennen kaikkea, kaikkien pelkojeni vastaisesti. Pelkäsin kovasti ennen muuttoa, ettei Portugali tuntuisi omalta ja, että jäisin vain vieraaksi paikkaan, jota muut ympärillä kutsuivat kodiksi. Etten pystyisi muodostamaan uutta kotia paikkaa, josta en tiedä mitään – paikkaan, jossa en ole koko elämääni asunut.
Pelko tästä oli kuitenkin turhaa. Pian osasin jo ostaa haluamaani maitorahkaa enkä napannut enää joka kerta sitä jugurttipurkkia, joka vain näytti maitorahkalta. Kotimatka ei tuntunut enää sokkelolta vaan se taittui ilman karttaa sekä onnistuin muodostamaan toiselle puolelle Eurooppaa ystäväpiirin, joka tuntui enemmänkin perheeltä. Päivien ja viikkojen mukana muodostui arki, jonka avulla myös Portugalista tuli kotini. Ilman päivittäistä ruisleipäannostani.
Kun palasin vuosien jälkeen takaisin Suomeen asumaan, huomasin toisen pelon. En enää pelännyt, etten juurtuisi uuteen, vaan pelkäsin, etten sopisi enää vanhaan. Kaikki oli edelleen tutun näköistä, mutta ei aivan samanlaista. Asiat olivat muuttuneet. Ihmiset olivat jatkaneet elämäänsä ja minusta tuntui kuin olisin yrittänyt astua takaisin huoneeseen, joka oli järjestetty uudelleen.
Näin niin rakas kotini Suomessa, kuin uusi kotini Portugalissa, tuntuivat molemmat yhtä paljon niin vieraalta kuin kodilta. Suomeen tullessani olen vieras, joka nukkuu vanhempieni vierashuoneessa, mutta osaa kuitenkin kaupungin jokaisen risteyksen ulkoa. Portugaliin palatessani pääsen nukkumaan omaan sänkyyni, mutta kotimatkallani en ymmärrä muiden mukana portugalilaista kuulutusta, vaan joudun yksin ihmettelemään ja kyselemään miksi metro on taas pysähtynyt.
Jos kotisi on jakautunut useamman maan välille, voitko ikinä oikeasti kokea olevasi kotona vai joudutko kokemaan jatkuvaa koti-ikävää loppuelämäsi ajan?
Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei koti ole minulle vain yksi paikka – vaan tunne, joka voi asua monessa osoitteessa yhtä aikaa. Minun kotini elää vanhan omakotitalomme pihassa, siinä omenapuussa, joka minulle istutettiin kuusivuotiaana. Samanaikaisesti kotini löytyy myös Portugalin pimeneviltä kaduilta, joilla harhailimme ystävien kanssa aamuun asti, vältellen illan vääjäämätöntä loppua. Kotini elää ihmisissä ja muistoissa, jotka löytyvät ripoteltuina ympäri maailmaa. Näin palaan loputtomasti kotoa takaisin kotiin eikä tämä ajatus loppujen lopuksi tunnu yhtään hullummalta.
Kuva ja teksti: Marie Seppänen
