Teatterikorkeakoulun valoisa aula on täynnä kuhinaa. Harjoituksista palaavat opiskelijat täyttävät tilan kevyellä puheensorinallaan. Jumppavaatteisiin sonnustautunut joukko astelee minua vastaan. Yksi heistä vilkuttaa minulle ja huikkaa varanneensa meille studion haastattelua varten.
Hän on Sonja-Riitta Laine, 30, helsinkiläinen tanssitaiteilija ja Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen maisteriohjelman opiskelija, jonka elämässä tanssi on ollut vahvasti läsnä jo pienestä pitäen. Ammattihaaveeksi se muotoutui Laineen käydessä Vaskivuoren lukion tanssilinjaa, joka sai hänet hakemaan ensimmäistä kertaa Teatterikorkeakouluun ja ulkomaille tanssitaiteen kandidaatintutkintoon, mutta tällöin ovet eivät vielä auenneet.
–Silloin 17-vuotiaana ajattelin, että olen liian huono ammattitanssijaksi, Laine muistelee.
Oli keksittävä siis jotain muuta, ja niinpä Laine aloitti antropologian opinnot Helsingin yliopistossa. Tanssi ei kuitenkaan jäänyt, vaan pysyi vahvasti osana arkea.
– Tuntui jotenkin vapauttavalta tanssia, kun oli päättänyt, ettei siitä tulekaan ammattia, Laine kuvailee.
Lopulta kuitenkin uudelleen syntynyt liekki johti Laineen Tukholmaan, jossa hän suoritti tanssitaiteen kandidaatin tutkinnon. Siitä lähtien tanssi ei enää ollut vain intohimo – se oli myös ammatti, työ, toimeentulo ja valinta, joka vaati uudenlaista suhdetta omaan elämään.
Harrastuksesta ammatinharjoittajaksi
Tanssijan ammattiuran valinta vaati Laineelta paljon henkistä työtä.
– Koen, että tanssista tuli entistäkin isompi osa identiteettiäni, ja omanarvontunne nivoutui tiukemmin tanssitaitoihin, Laine kertoo.
Suhde on muuttunut taloudelliseksi, onhan rakas itseilmaisun muoto muuttunut leipätyöksi. Pitää hyväksyä ja ymmärtää, millaisia tosiasioita se pitää sisällään – taloudellista arvaamattomuutta, luopumista kuukausipalkkahaaveista ja vahvaa omistautumista tanssiin.
– Minun piti ajatella, millaista on hyvä elämä. Haluanko elää niin, ettei tarvitse miettiä paljonko asiat kaupassa maksaa, tai voisiko hyvä elämä olla jotenkin helpompaa, tanssija muistelee.
Millainen on tanssin tila esittävään taiteeseen iskevien kulttuurileikkausten osalta?
– No sehän on ihan paska! Tanssi ja sirkus on tällä kentällä marginaalin marginaalissa, eli rahaa on aina ollut vähän, ja nyt entistäkin vähemmän, Laine vastaa.
Hän avaa esimerkkinä viime kesäistä tilannettaan, kun häneltä oli tilattu soolo osaksi ohjelmistoa, jonka järjestävältä taholta leikattiin koko avustus pois. Tämän seurauksena tanssijan palkkio puolittui ja tuotannollinen puoli jäi lähes kokonaan Laineen tehtäväksi.
Selkeiten leikkauksien tuoma ahdinko näkyy kuitenkin apurahahakijoiden määrissä, jotka ovat Laineen mukaan osissa hauista liki tuplaantuneet.
– Tietenkin se on monen asian summa, mutta esimerkiksi monet toimijat, jotka ovat ennen pystyneet rahoittamaan toimintaansa jatkuvalla avustuksella tai jotenkin muuten, joutuvat nyt kilpailemaan samoista apurahoista muiden kanssa, Laine pohtii.
Työskentelyä apurahojen armoilla
Apurahojen hakemiseen Laine suhtautuu varsin arkipäiväisesti. Se on kiinteä osa tanssijan työtä, jotta oma taide saisi rahoitusta.
– Vaihtoehtoja on kaksi. Joko haet apurahaa, jolla rahoitat projektisi, tai sitten teet sen ilman rahaa, Laine naurahtaa.
Tietenkin on myös muita väyliä saada työlleen rahallista korvausta. Laine kertookin, että on päässyt myös työllistymään muiden teoksiin ja hankkeisiin, jolloin hänet palkannut osapuoli on hoitanut rahoituksen.
Koitan tiedustella, miltä tuntuu kun oma ammatinharjoittaminen on toisen myöntämästä rahoituksesta kiinni. Laine tokaisee sen olevan tällä alalla pelin henki, ja hänestä huokuu, että hän on hyväksynyt sen tosiasian.
Mitä mieltä olet nyt valinnastasi luoda työuraa tanssijana?
– Se ei ole ollut yksittäinen valinta, vaan sen valitsee aina uudelleen ja uudelleen. Tietenkin on aikoja, kun miettii miksi on valinnut näin, mutta lopulta muistaa kuitenkin miten tärkeä osa tanssiminen on omaa elämää, selittää Laine.
Hän kokee kuitenkin helpottavana sen, että taskusta löytyy myös antropologian maisterin paperit, mikäli hän haluaisi joku päivä valita tekevänsä jotain muuta leipänsä eteen.
– Se, että olen nyt valinnut tanssin, ei tarkoita, että se määrittäisi koko loppu urani, Laine kertoo.
Ammatinharjoittamisen suolana tanssin ylivoimaisuus
Taidemuotona Laine kokee kuitenkin tanssin ylivoimaisena. Häntä kiehtoo tanssin poetiikka. Se ei selittele liikaa katsojalleen, vaan ilmaisee asioita symbolisesti kehon, assosiaatioiden ja tunnelmien kautta. Hän näkee siinä vahvan tunnekasvatuksellisen voiman, jota kautta voimme oppia paljon empatiasta ja omasta tunnemaailmastamme – ehkäpä siinä piilee se juju, jonka takia hän valitsee tanssin aina vain uudelleen ja uudelleen.
Kuvat ja teksti: Lotta Peura
