Hiihto tuo Suomelle niin paljon iloa ja surua arvokisoissa. Penkkiurheilijaa laji ihastuttaa ja vihastuttaa. Hiihto on aiheuttanut traumoja arvokisoissa, kun kotimaiset huiput joukolla kärähtivät dopingista Lahden MM-kisoissa vuonna 2001. Hiihto on aiheuttanut traumoja myös penkkiurheilun ulkopuolella, nimittäin koulun liikuntatunneilla. Kylmä hiki nousee pelkästä ajatuksesta, kun muistaa opettajan reissuvihkoon kirjoittaman viestin ”huomenna hiihtovarusteet”.
Kohta olemme taas tilanteessa, kun kouluissa aletaan lähettää Wilma-viestejä liikuntatuntien ohjelmasta ja hiihtoa riittää. On umpisurkeaksi voidellut sukset ja liikaa talvivaatteita. Hengitys kiihtyy ja pyörryttää, kun liikuntatunti on alkamassa ja sivakat nojaavat koulun seinään. Miksi Suomen lapsia näin kidutetaan?
Aivan erityisesti suomalaisista lapsista kidutetaan niitä, jotka asuvat pohjoisessa. Kauas pohjolaan lumi satoi lapsuudessani lokakuussa ja heti alkoi hiihto. Hiihdettiin kaikki liikuntatunnit ja välitunnit ja osa vielä vapaa-ajallakin aina huhtikuuhun asti. Kuulun näihin suomalaislapsiin, joita kauhukokemukset ovat seuranneet aikuisuuteen asti. Sukset ovat jääneet kaupan hyllylle enkä ollenkaan ymmärrä hiihdon ihanuutta.
Lihava lapsi, hiki päässä hiihtää ja hiihtää. Sukset lipsuvat ja pipo tippuu silmille. Mielessä pyörivät kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirosanat. Samaan aikaan takapuoleen tökkää jokin. Mikä perhana se on? Se on kuulkaa vihatun liikunnanopettajamme suksisauva, joka hoputtaa polvilleen kaatunutta lasta. Tämä tiukkailmeinen, omaan elämäänsä kyllästynyt opettaja hieroo pettymystä naamaan kuin lumipalloa kertomalla, että koulun kilpahiihtoa harrastavat ovat jo toisella hiihtokierroksella ja tämän lihavan lapsen pitää kavuta ensimmäisen ladun päässä oleva ylämäki. Hänen mukaansa pitäisi vaan viitsiä yrittää.
Lumipaakut tarttuvat suksien pohjiin. Isä on taas jättänyt sukset voitelematta. Välillä pitää pysähtyä ja irrottaa saatanallisen vaikeat siteet monoista, että pääsee raapimaan ja kaapimaan lunta pois suksista. Tämän jälkeen pitää istahtaa ja miettiä, pääsisikö ladulta oikaisemaan kohti koulua, jossa ne kilpahiihtäjät jo odottavat. Vaan opettajapa tietää ajatukset ja suunnitelmat ja odottelee tyytyväinen virne naamallaan risteyksessä, jossa oikaiseminen olisi mahdollista. Pirullinen nainen estää ala-astelaisen hienon suunnitelman.
Liikuntatuntien traumatisoimat lapset ovat ainakin Suomessa lähes käsite. Me 80- ja 90-luvun lapset olemme samaa heimoa, lähes oman yhdistyksen jäseniä. Meitä yhdistää trauma liikuntatunneista. Miksi asia on näin? Miksi emme ole saaneet liikuntatunneista riemua vaan inhon, jota kannamme mukana pitkään, joskus jopa koko elämän. Onko syy opettajan vai opetussuunnitelman? Veikkaan ensimmäistä. Ainakin minun kotiseudullani juuri liikunnanopettajasta on traumaattisia muistoja. Ehkä olimme uhreja. Ehkä jouduimme toteuttamaan hänen haaveitaan hiihtoladuilla. Jospa hänen haaveensa oli olla uusi Helena Takalo, eikä unelma koskaan toteutunut. Suomihan on täynnä perheitä, joissa lapset toteuttavat vanhempiensa haaveita harrastuksillaan. Me ”saimme” olla toteuttamassa liikunnanopettajamme unelmia. Näiden unelmien toteuttamiseen sopivat ainoastaan kilpahiihtoa harrastavat. Emme me muunlaiset, hitaat hiihtäjät. Havuja perkele – elämän hiihtoladuille!
