Tänään on taas päivä, kun sosiaalinen media täyttyy sydämistä, pinkistä väristä, iloisista, hymyilevistä joukoista ja siirappisista päivityksistä. Jännitys tiivistyy! Montako henkilökohtaista ystävänpäivätoivotusta tai -viestiä sinä saat? Saiko kaveri enemmän sydämiä? 

Mikä meihin menee tänä helmikuisena päivänä tai aika usein muulloinkin? Teinien tavoin moni kalenterin mukaan jo aikuiseksi luokiteltava laskee sosiaalisessa mediassa saamiaan sydämiä tai muita mukavia emojeita. Pelkkä peukalo saattaa tuntua takapuolen vilautukselta, kun sama henkilö laittoi jollekulle toiselle sydämen. Vielä pahempaa on, jos ei tule edes peukkua. Olenko ulkopuolinen? Enkö kelpaakaan? Ja kun kerran sydämien laskemisesta oli puhetta: olen kyllä tehnyt huomion, että pelkkien peukkujen jakelijana minunkin saamani sydämet ovat totta tosiaan vaihtuneet peukuiksi. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! 

Tiedän ihmisiä, jotka välttelevät sydämien viljelyä, koska ne tuntuvat niin falskeilta varsinkin sellaisille somekavereille laitettuina, joita ei edes kunnolla tunne. Toiset taas välttävät tykkäilyjä noin yleensä, koska tietävät, että joillain tahoilla ei seuraa kuin itkua ja hammasten kiristystä reaktioista. Keski-ikäisten ihmisten ystävyyksiä on rakoillut, kun on laskettu reaktiomääriä. Myrskyjä vesilaseihin on noussut, ja tietenkin kaikkien nähtäville someen.

Somesta voi koettaa urkkia myös ihmisten suhdestatuksia. Jos kaksi henkilöä laittaa vain toisilleen sydämiä ja muille jotain muuta, ovatko he kenties parisuhteessa? Joskus tuo spekulaatio saattaa pitääkin paikkansa, mutta yhtä lailla päätelmä voi mennä pieleen. Nuorisolaisilla (kiitos termistä, Mikko Rimminen!) asia ehkä toisinaan on näin, mutta omalla jälkikasvullani tuossa tapauksessa on aika monta tyttö- ja poikaystävää per naama, kun heidän sometilejään katsoo. Comme si, comme sa, siis. 

Onko sittenkin niin, että nuoret reagoivat sydämin keveämmin perustein kuin jotkut aikuiset, ja minä itse olen suorastaan liitukaudella emojeineni, kun klikkailen sydämiä lähinnä sympaattisille kissanpennuille? Joku kertoi minulle hiljattain, että ainakin työsomessa peukku tarkoittaa sitä, että jokin teksti tai kommentti on luettu, ja vasta sydän merkitsee todellista asiasta tykkäämistä. 

Lingvistinä mieleeni nousee, pitäisikö emojeillakin olla lopulta jokin yhteinen, säännelty yleiskieli? Kirjakielemmehän luotiin alun perin sen vuoksi, että on jokin kielimuoto, joka on kaikille sama ja niin yksiselitteinen, ettei väärintulkinnan mahdollisuuksia ole. Emojeillahan on nyt jo selvästi eri merkityksiä, jotka ovat vaihtelevia käyttäjäryhmien ja tulkitsijoiden välillä. On helpompaa päätellä, mitä tarkoitetaan munakoisolla tai kahdella kirsikalla, mutta että hymynaama onkin nuorilla piilopiruilua, on minusta edelleen perin kummallinen ajatus. Ja se puuttuva sydän sitten? Yleiskielikään ei voi määrittää, onko jokin sydämetön ystävyyttä vai ei.