Palo kirjoittamiseen ja halu ”etsiä totuudellisuutta” ohjasivat Emilia Kukkalan toimittajan uralle ja melkein sieltä poiskin. Hän peräänkuuluttaa asiallista yhteiskuntakritiikkiä ja esittää kahtiajaon ratkaisuksi moniarvoisempaa journalismia.
KIM Cafen ovesta saapuu ”toimittaja, kirjailija ja punkkari”, kuten Emilia Kukkalan itseään kuvaava vakiovastaus kuuluu. Hän ojentaa repustaan vastikään julkaisemansa romaanin Kaiken jälkeen ja suuntaa tilaamaan kahvia.
Kirjoittaminen alkoi aikoinaan nimenomaan fiktiosta. Lapsuuden perua oleva kiinnostus yhteiskunnallisiin ilmiöihin kuitenkin ohjaili hänen uravalintojaan siten, että kaunokirjallisuus joutui väistymään. Into tekstin tuottamiseen on silti aina säilynyt.
”Kirjoittaminen on ollut itselleni aina keskeinen tapa olla olemassa. Halusin tienata sillä leipäni, joten siinä mielessä toimittajuus oli minulle käytännönkin ratkaisu,” hän muistelee.
Kukkala on kirjoittanut niin eri paikallis- kuin ammattiyhdistystenkin lehtiin, sekä Voimaan että STT:lle. Aiheiden varianssi on ollut suuri. Hän mainitsee kiinnostuksestaan työelämää, valtasuhteita, sekä kulttuuria kohtaan.
”Aina löytyy jokin spesifimpi juttu. On paljon aiheita, joita haluaisin käsitellä, mutta kaikkeen en vain ehdi.”
Turhautuminen herätti kritisoimaan vahtikoiraa
Osaa Kukkala kohahduttaakin. Uransa merkitykselliseksi käännekohdaksi hän mainitsee teoksensa ”Luokkavallan vahtikoirat” julkaisemisen vuonna 2016. Sen herättää edelleen keskustelua.
Pontus Purokurun kanssa kirjoitettu teos kuvaa suomalaista mediaa luokkavallankäyttäjänä. Journalistien kerrotaan tukevan toiminnallaan ”eliitin” valta-aseman säilymistä.
Toimittajat päättävät, mistä aiheista kirjoitetaan millä tavoin. Heidän työsuhteistaan puolestaan päättävät eliittiin lukeutuvat, ja se lisää motivaatiota käsitellä aiheita heidän kannaltaan suotuisalla tavalla. Yhteiskunnan vähempiosaisten, kuten syrjäytyneiden, ääniä kieltäydytään kuulemasta, mikäli se on eliitin edun mukaista. Uutisoinnissa esiintyvä näkemysten yksipuolisuus tietää hallaa tasa-arvolle.
Kukkala sanoo häntä voitaneen luonnehtia ”yhteiskuntafilosofisessa mielessä” anarkistiksi. Aatteen keskiössä ovat pakkovallan sekä sosiaalisten hierarkioiden vastustaminen.
Tiedustelun paikka. Kuinka punkkari saattoi päätyä osaksi koneistoa, jota hänen teoksensa soimaa ”vallanpitäjien kanssa alamaisia kurissa pitäväksi rottweileriksi”?
Suora lainaus vahtikoirineen saa toimittajan huvittuneeksi. Hän korostaa sen olevan kärjistys, mutta teoksen synnyn olevan turhautumisen tulosta. Epäkohdat saivat ajattelemaan, onko toimittajuus ajanut hänet turhan kauas periaatteistaan.
”Pohdin, onko minun mahdollista tehdä tätä työtä ammattietiikkani mukaisesti. Näin kyllä journalismin tarjoaman mahdollisuuden vaikuttaa asioihin, joskin hyvin rajallisena”, hän muistelee.
Vallan tiedostaminen on vaikeilua
Toimittaja jatkaa työssään edelleen. Se herättää kysymään, kuinka hän itse vahvistaa eliitin valtaa pitämällä muut, vähempiosaiset ihmisryhmät ruodussa. Onko edes mahdollista toimia toisin?
Naurunpurskahdusta seuraa vakavoituminen.
”Koen, että urani kannalta leimaava tekijä on ollut siitä kieltäytyminen. Käytän toki itsekin määrittelyvaltaa valitsemalla, millä sanoin asioista kirjoitan. Pyrin kuitenkin pohtimaan aihevalintoja ja näkökulmia siten, etten tulisi heikentäneeksi kenenkään asemaa entisestään.”
Miltä oman vallan tiedostaminen sitten nykyään tuntuu?
”Onhan se vaikeilua samoin kuten pohtiminen, kuinka eläisi maailmassa niin, että aiheuttaisi mahdollisimman vähän vahinkoa kenellekään.”
”Suomalaisessa keskustelussa on ollut tietynlainen yhtenäisyyden vaatimus”
Eliitinkin valta rakoilee, ja kansa turhautuu. Vastapuolen pillastuminen siitä edesauttaa yhä voimakkaampaa kahtiajakoa ja polarisoitumista.
Kukkalan näkemyksen ilmiöt johtuvat asiallisen ja analyyttisen yhteiskuntakritiikin puutteesta.
”Suomalaisessa keskustelussa ei olla totuttu siihen, että voidaan argumentoida ja olla eri mieltä, vaan on ollut tietynlainen yhtenäisyyden vaatimus. Ehkä valemedioista ei olisi tullut niin suosittuja, mikäli kritiikille olisi ollut tilaa.”
Mitä ongelmien selättäminen vaatii?
”Moniarvoisempi journalismi voisi olla yksi keino.”
Kaiken jälkeen totuudellisuus on palkitsevaa
Välillä toimittajuus on ollut melkoista epäkohtien setvimistä. Ammatti jaksaa kuitenkin edelleen innostaa, sillä käsiteltävien aiheiden kirjo on niin laaja. On teemoja, jotka ovat kiinnostaneet Kukkalaa aina. Hän kertoo olleensa jo lapsena halukas ymmärtämään, mistä johtuvat kodittomuus tai nälänhätä.
Iltapäivä alkaa taittua iltaan. Suuntaamme Merihakaan kaurismäkeläisen kuvausmiljöön löytääksemme.
Se löytyy korkeiden kerrostalojen katveesta. Kukkala esitti etukäteen toiveen tulla kuvatuksi juuri täällä, entisillä kotikulmillaan.
Vastikään julkaistu romaani Kaiken jälkeen on palauttanut hänet takaisin juurilleen fiktiivisen tekstin tuottamisen pariin. Se kuvaa, mikä elämässä on lopulta tärkeää. Kenties hän ymmärtää tiettyjen asioiden tärkeyden nuorta toimittajaitseään paremmin. Mitä neuvoja hänellä olisi sille annettavanaan?
”Jälkiviisaus on aina helppoa. Sanoisin, että tee rohkeammin sitä, mitä haluat. Vaikka totuudellisuuden saavuttaminen tai löytäminen on sinällään fantasiaa, se on viehättänyt minua aina. On hienoa, että voin tehdä sitä työkseni”, häntä hymyilyttää.
On kai syytä kehottaa vahtikoiraa varovaisuuteen.
