”Jihuu, nyt lähtee!” Mummovainaankin kuva on pöydällä mukana menossa, kun tosifani varustautuu katsomaan Euroviisuja. Pöydällä on riittävät eväät, katsojan päällä asianmukaiset releet ja ystäviä on kutsuttu mukaan tunnelmoimaan Suomen mahdollista (ja optimistin mukaan todennäköistä) menestystä.
Monet euroviisufanit ovat imeneet viisuhuuman jo äidinmaidossa, tai viimeistään ensimmäiseen juotuun drinkkiin on tuikattu jotain, mikä saa pään pyörälle tammi- ja toukokuussa. Tai ehkä se onkin vain jokin ylimääräinen kromosomi, joka saa kaukosäädinsormen kramppaamaan vimmatusti aina, kun jokin haiskahtaakin Euroviisuilta.
Kauan sitten, noin kivikaudella, Euroviisut oli miltei ainoa tapa päästä nauttimaan muun Euroopan musiikista täällä jumalanhylkäämällä takahikiällä. Siis siihen aikaan, kun isoisän kuulolaite oli niin suuri, ettei vaari voinut olla varma, katsooko pimentynyttä televisiota vai onko joku siirtänyt hänen varakorvansa kaulalta pöydälle. Joka tapauksessa pömpeli äänteli, ja pappa kera koko muun perheen kuuli kaukaisia sulosäveliä vaikkapa Ranskasta, Italiasta tai Sveitsistä. Ei tarvinnut päästä ulkomaille, kun kuuli sieltä edes musiikkia.
Entisajan ylevä, miltei harras tunnelma iltapukuineen ja frakkeineen on vaihtunut mitä mielikuvituksellisimpiin lavaspektaakkeleihin, ja joku katsookin kisoja nykyään lähinnä shown vuoksi. Arvi-isosetä tosin paheksuu riekkumista ja kaipaa vanhaa hyvää aikaa, kun laulajat vielä osasivat laulaa siitä, kun rakkaus kerran voittaa. Häntä ei miellytä, kun esiintymisasut ovat niukempia kuin naikkosten pukimet 60-luvun Jalluissa. Eipä sillä, että Arvi niitä ikinä olisi lukenut, kaverilta vain on kuullut.
Nykyisin tosifanin katselukokemukseen kuuluu tietysti asianmukainen rekvisiitta: siniristiliput pienois- tai vähän isommassa koossa, serpentiinit, mahdolliset soittimet mukana musisointiin ja tietysti kivikovat karkit. Viimeksi mainittujen vuoksi on hyvä olla varalla myös päivystävän hammaslääkärin puhelinnumero, sillä koskaan ei tiedä, milloin lohkeaa. Hammas siis, täsmennettäköön.
Myös Yrmy-Kustaa ja Kritiikki-Kreetta saattavat hankkiutua euroviisulähetyksen ääreen.
”Suomeksiko ne taas laulaa? Olisi pitänyt olla englanniksi, ei kai kukaan meitä äänestä, kun mölistään kuin merisairas mursu oksentaisi jäisiä sillejä sukellusveneen kylkeen.”
”Eipäs olisi, kuka nyt arvostaa kimiräikkösmäistä rälli-inglishiä? Kunnon perkelöinti se laulajan lavalla pitää! Toisaalta, pessimistinkin mielestä häviäminen voi olla taidetta, ja voihan yhteinen huonommuuden kokemus olla myös yhdistävä tekijä. Mikä muu maa on yhtä tyylillä harrastanut häviämistä kuin Suomi?”
Sitten olemme vielä me, jotka katsomme kisoja sen takia, että olisimme kartalla työpaikan kahvitunnilla. Väitän, että meitäkin on aika paljon. Emme ehkä muista kovin monta suomalaista saati ulkomaista osallistujaa, muutamia voittajia voimme ehkä nimetä, ainakin nyt Käärijän ja Lordin. Siltikään ei vuosittaista katsojakokemusta tee huonommaksi, jos emme satu muistamaan, kuka pärjäsi hyvin vuonna 1998. Kuka ja mistä maasta se muuten oli? Minulla ei ole siitä aavistustakaan.
Teksti: Joaniina Ketomäki
