Isänpäivä on useimmille onnellinen päivä. Minulle se ei kuitenkaan ole sitä. Tänä vuonna on nimittäin yhdeksäs isänpäivä, jonka joudun viettämään ilman isää.
Menetin isäni kesäkuussa vuonna 2015. Syynä oli syöpä, joka huomattiin aivan liian myöhään. Kaikki mahdolliset hoidot kokeiltiin, mutta mikään ei tehonnut enää. Olin niin nuori, etten ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ennen kuin oli liian myöhäistä. Muiden minun ikäisteni jännittäessä yläkouluun siirtymistä minä valmistauduin hautaamaan isäni.
Ikävöin aikaa, kun isänpäivä oli itsestäänselvyys. Lahja ostettiin edellisenä päivänä ja kortti piirrettiin edeltävänä iltana, koska koko juhlapyhä meinasi unohtua. Vihaan, että nykyään pelkään ja ahdistelen kyseistä päivää jo kuukausia etukäteen. Kauppojen hyllyt tuntuvat pilkkaavan korteillaan ja lahjaideoillaan. Kyyneleet nousevat silmiin, kun vahingossa lukee “maailman paras isä” -tekstin onnittelukorttien kannesta.
Isänpäivä ei enää merkitse aamupalan valmistamista, naurua ja perheaikaa. Juhlapyhä sisältää nykyään hautausmaan, kynttilän ja lukuisat kyyneleet. Päivän haluaa viettää peiton alla, piilossa maailmaa, jossa muut juhlivat isäänsä. Sosiaalista mediaa ei uskalla edes avata lukuisten isänpäiväjulkaisujen pelossa, ulos ei halua katsoa, ettei vahingossakaan näe onnellisia, juhlivia, perheitä.
Isänpäivä tuntuu epäreilulta. Masentaa, itkettää ja vihastuttaa. Tuntuu pahalta, on vain niin kova ikävä. Samaan aikaan tunteet myllertävät, mutta samalla on liian turta tuntemaan mitään. Tekee mieli huutaa ja raivota, mutta se ei auta mitään, sillä isä on poissa eikä tule enää takaisin.
Eniten raivostuttaa muiden ihmisten valitus, kuinka rankkaa on, kun pitää mennä juhlimaan isänpäivää vanhemmille. Tuntuu niin epäreilulta, että joillekin on rankkaa viettää aikaa isänsä kanssa, kun itse tekisi mitä tahansa saadakseen edes pienen hetken oman isän kanssa.
Pahalta tuntuu myös kaikki elämän tärkeät hetket ja kokemukset, kun tietää, että isä ei ollut tai tule olemaan mukana juhlistamassa niitä. Tuntuu pahalta se, ettei uusia muistoja pääse enää syntymään.
Isänpäivän tienoilla osa ihmisistä kokee tarpeen yrittää piristää, mikä on ihan ymmärrettävää. Yrittää saada surevan ihmisen ajatukset muualle. Se ei kuitenkaan toimi, sillä sureva henkilö ei halua unohtaa. Vaikka isäni on kuollut, haluan silti juhlistaa isääni. Viettää isänpäivän muistojen kanssa ja sytyttää sen kynttilän. Itkeä ja surra sekä hymyillä ja kaivata. Tuntea sen kivun ja katkeruuden, koska suru kertoo, että on menettänyt jotain tärkeää. Tavallaan totta kai tuntuu pahalta, ettei kaipuu ikinä lopu, mutta toisaalta ei sen haluakaan loppuvan.
Isänpäivä ei tietenkään ole ainoa päivä, jolloin nämä tunteet nousevat pintaan. Tuntemukset heräävät myös esimerkiksi syntymä- ja kuolinpäivinä, jouluna, silloin kun joku tietty biisi tulee radiosta sekä ihan vain yhtäkkiä ilman mitään varoitusmerkkejä. Isänpäivä vain on kalenterissa joka vuosi, siihen osaa omalla tavallaan jo ennalta varautua ja siitä puhutaan useita viikkoja etukäteen.
Olen onnellinen, että sain juhlia 12 isänpäivää konkreettisesti isäni kanssa. Olen kiitollinen niistä muistoista ja valokuvista, joita niiden vuosien varrella kertyi.
Hyvää isänpäivää isä, mulla on ikävä.
Teksti: Sandra Ylinen
Kuva: Ramona Koskitie-Ylinen
