Ranskalaisten autojen kyseenalainen maine elää sitkeästi huoltoasemien nurkkapöydissä, keskustelupalstoilla ja ihmisten mielissä. Mistä nämä ennakkoluulot ovat saaneet alkunsa, ja onko niillä mitään perää, vai onko tämä vuosikymmeniä jatkunut väittely pelkkiä olemattomia mielikuvia?
Usein, kun uusien tuttavuuksien kanssa tulee puheeksi, millä autolla kukin ajaa, saan osakseni jopa ivaavia kommentteja kertoessani ajavani ranskalaisella autolla. ’’Rapea ranskalainen’’ ja ’’piinattu rellu’’ säestävät kertomuksia siitä, kuinka ranskalaiset autot eivät kestä talvea, vaativat koko ajan huoltoa sekä hajoilevat jatkuvasti. Yleensä kyseiset irvileuat eivät ole koskaan itse edes koskeneet ranskalaisiin autoihin, mutta tarjoilevat silti asiantuntevia näkemyksiään kysymättä. Itse olen ollut oikein tyytyväinen omiin kulkupeleihini, joten minua on aina ihmetyttänyt, mistä kyseiset mielipiteet kumpuavat ja onko niissä mitään totuuden siementä?
Mielikuvia historiasta
Auto-Artikkeli Oy on vantaalainen, ranskalaisiin merkkeihin erikoistunut varaosaliike, joka on toiminut alalla jo monta vuosikymmentä. Aake Salmi vastaa puhelimeen kiireen keskeltä ja kertoo syitä ranskalaisten autojen kyseenalaiselle maineelle.
- Ranskalaisautot, vähintäänkin Citikka mutta myös Renault, ovat olleet niin edistyksellisiä aikanaan, niin niillä on maine monimutkaisina autoina. Esimerkiksi Citroën DS on ollut vuoden 1954 mittapuulla vaikea ja monimutkainen auto, mutta sitten nykyajan mittapuullahan se on aika yksinkertainen auto.
Monimutkaisten autojen maine on vaivannut edistyksellisiä ranskalaisia autoja jo pitkään, ja Salmen mukaan siitä jääneet mielikuvat muovaavat ihmisten käsityksiä edelleen.
– Autot ovat paljon enemmän mielikuvia kuin faktoja, ja ne mielikuvat jäävät elämään.
Club Renault de Finlande Ry:n puheenjohtaja Petri Heinon mukaan ranskalaisten autojen maine herkästi ruostuvina autoina juontaa juurensa myös pitkälle menneisyyteen. Myös hän allekirjoittaa Salmen teorian monimutkaisten ranskalaisten maineesta.
– Aikanaan 60-70 –luvulla ranskalaiset, toki muutkin autot, olivat aika herkkiä ruostumaan. Tietysti ne on olleet aika omintakeisia autoja aina, ja niissä on ollut paljon sellaista, mikä on saattanut konservatiivia ärsyttää. Aina silloin tällöin on tehty liian hienoa sille asiakaskunnalle.
Molemmat alan harrastajat kuitenkin ovat sitä mieltä, että maineen mukaiset korroosio-ongelmat ovat menneen talven lumia.
– Mullakin kun noita ’’Ranskan rapeita’’ on aika paljon ollut, niin eipä ole ’’Tipparellun’’ jälkeen paikkaa tarvinnut autoihin laittaa, Heino lisää. (Tipparellu on yleinen lempinimi myös Suomessa 60- ja 70-luvuilla suositulle Renaultin 4 –mallille.)
Niin ajaa kuin huoltaa
Trafin julkaisemat katsastustilastot ovat usein se tiedon lähde, kun oman elämänsä autotietäjät hakevat faktapohjaa väitteillensä siitä, kuinka kenenkään ei pitäisi ostaa epäluotettavia ranskalaisia autoja. Ja tottahan se on, ranskalaismerkit keikkuvat useammin vuosittaisten katsastustilastojen häntäpäässä kuin kärjessä. Mutta kuinka luotettavan kuvan autojen laadusta tällaiset listat antavat ja kannattaako niistä vetää johtopäätöksiä ollenkaan?
Auto-Artikkeli Oy:n Salmi nostaa esiin autoalalla laajalti puhutun mielipiteen siitä, että myös katsastusvirkailijoiden mielikuvissa ranskalaisten autojen huono maine elää sitkeästi.
– Kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi rinnakkaismalleihin. Samoja automalleja myydään eri valmistajien merkeillä eri malleina, ja ne pärjäävät ihan eri tavalla katsastustilastoissa. Hyvä esimerkki on vaikka Citroën C1, Peugeot 107 ja Toyota Aygo. Ne on kaikki ihan tismalleen samat autot, mutta jostain syystä Toyota on paljon kestävämpi, ilmeisesti.
Salmi jatkaa nostamalla samalla esiin myös toisen yleisen ajatuksen siitä, että ranskalaisista autoista ei pidetä Suomessa jostain syystä niin hyvää huolta.
– Toki se [menestys katsastustilastoissa] voi kertoa myös niistä käyttäjistä, että ne ihmiset, jotka ostavat Citikan tai Pösön, on jotenkin huolettomampia eikä huollata niitä autoja ajoissa. Ei siitä ainakaan voi päätellä mitään siitä, mikä sen auton todellinen kestävyys on, kun ne on teknisesti ihan samoja vehkeitä.
Club Renault de Finlande Ry:n Heino jakaa Salmen ajatuksen suomalaisten laiminlyövästä suhtautumisesta ranskalaisia autoja kohtaan. Varsinkin kun ranskalaista autoa viedään katsastukseen, on omistajilla tapana Heinon mukaan korjata ilmenneet viat vasta katsastuksen jälkeen, mikä nostaa hylkäysprosenttia. Hänen mukaansa muiden merkkien omistajilla suhtautuminen on usein toisin.
– Jos verrataan saksalaiseen premiumiin ja eikä niin premiumiin, ja varsinkin erääseen erittäin suosittuun japanilaismerkkiin, niin kyllä niitä aika paljon käytetään tuolla huollossa ja maksetaan aika paljon siitä huollosta ennen kuin käytetään missään katsastuksessakaan.
Kysymykseen siitä, vaativatko ranskalaiset autot jollain tavalla enemmän huoltoa kuin muut automerkit, antaa Heino selkeän mielipiteen.
– Ei vaadi yhtään sen enempää, mutta se vaatisi siltä kuskilta sen, että se oikeasti huoltaisi sitä autoa. Omistajien asenteet on mitkä vaikuttaa enemmän siihen.
Mielikuvat siis vaikuttavat suuresti ihmisten käsitykseen myös auton laadusta. Auto-Artikkeli Oy:n Salmi kertoo Romaniassa teetetystä tutkimuksesta, jossa kyseltiin paikallisilta, mikä on heidän mielestään luotettavin auto.
– Yllättäen siellä olikin Dacia luotettavimmaksi valittu auto, mikä on kotimainen auto siellä. Mut sehän on Rellu. Nää vaihtelee maakohtaisesti hyvin paljon, joten siinäkin on mun mielestä kyse mielikuvista oikeasti. (Renault omistaa Dacian ja Dacian mallit perustuvat Renaultin osiin, toim. huom.)
Mielipiteitä puolesta ja vastaan
Asiantuntijat ovat siis kovin yksimielisiä siitä, että jutut ranskalaisten autojen ongelmista ovat enemmän tai vähemmän historiasta kumpuavia muistijälkiä, eikä niillä ole kovin paljon totuuden kanssa tekemistä enää nykypäivänä. Mutta mitä asiaan sanoo se, kenelle autoja tehdään, eli tavallinen kuluttaja?
Internetin keskustelupalstoja selatessa yhteneväistä mielipidettä on vaikea löytää, ja yleinen keskustelu näyttäytyy hyvin samanlaisena ja kahtiajakautuneena kuten ’’oikeassa elämässäkin’’. Kommentteja löytyy niin ranskalaisten autojen puolesta kuin niitä vastaankin. Yhteneväistä mielipidettä on vaikea löytää. Osa tuntuu saapuneen keskusteluun mukaan ilman minkäänlaista oikeaa kokemusta ranskalaisista autoista.
Kun haluan rehellisiä mielipiteitä autoista, soitan yleensä isälleni, Pasille. Tälläkin kertaa uskon häneltä löytyvän pari sanaa aiheeseen liittyen. Onhan perheessämme vuosien varrella nähty niin saksalaisia, japanilaisia, italialaisia kuin ranskalaisiakin autoja. Hän vastaa puhelimeen työpaikaltaan rennolla tervehdyksellä, juuri alkaneella kahvitauolla on hyvin aikaa rupatella hetki autoista esikoisen kanssa. Kysyttäessä ranskalaisten autojen erityispiirteitä, hän nostaa esille ajettavuuden.
– Kyllähän ne sellaisia, pehmeämpiä, on ajaa. Sanotaanko että hyvässä ja huonossa mielessä.
Myös hän arvelee Salmen ja Heinon tapaan ranskalaisten autojen maineen kumpuavan menneisyydestä.
– Kyllä se maine lähtee sieltä jostain menneisyydestä, jostain 80-luvulta. Ei ne ollu kauhean hyviä autoja, ja se maine on sitten jäänyt.
Isäni ei kuitenkaan ole täysin samoilla linjoilla Salmen ja Heinon kanssa suomalaisten laiminlyövästä suhtautumisesta ranskalaisiin autoihin. Hän uskoo itse, että ihmiset huoltavat tai eivät huolla autojaan merkistä riippumatta. Samalla hän toteaa, ettei itse allekirjoita ranskalaisiin autoihin liittyviä stereotypioita.
– Ei mulla oo sellaista ennakkoluuloa itsellä, hän toteaa painokkaasti.
Isäni jatkaa kuitenkin kertomalla, kuinka pikkuveljelleni käytettynä ostettu Citroën vaati hieman ironisesti heti oston jälkeen tyyppivian korjauksen. Tästä huolimatta hän voisi mielellään harkita myös perheemme seuraavaksi autoksi ranskalaista.
– Joo totta kai voisi harkita. (Veljelleni) ostettu auto on hyvä auto siihen sen käyttötarkoitukseen.
Lopuksi kysyttäessä vielä jotain muuta kommenttia ranskalaisiin autoihin liittyen heittää hän ilmoille sen kaikkein lentävimmän lauseen, jota olen itsekin saanut kuulla niin monta kertaa.
– Hyviä ranskalaisia saa vaan grilliltä, hän vastaa leveästi naurahtaen.
Teksti ja kuvat: Lassi Taipale
