Vaikka Yhdysvallat on tunnetusti nuivien ja vanhoillisten asenteiden mallimaa, myös Suomessa on ajoittain ollut hieman vinksahtanut suhtautuminen seksiin.
Seksuaalisen vallankumouksen alkuaikojen Suomi-filmeissä koivunlehdistä tuli silmiinpistävän kiinnostava erikoislähikuvan aihe heti, kun kaksi elokuvan henkilöistä eteni ykköspesää pidemmälle. Muun muassa Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla aiheutti kohua siitä, miten avoimesti elokuva kuvasi seksuaalisuutta.
Nykyaikaisten lasien läpi katsottuna kyseinen kohu tuntuu lähinnä tyhmältä, mutta toisaalta tuntuu, etteivät seksuaalisuuteen liittyvät leimat ole täysin poistuneet vieläkään. Seksivälineliikkeeseen mennään valvontakameran elkein. Silmät mulkoilevat kaikkiin ilmansuuntiin, jotta kukaan tuttu tai tuntematonkaan ei satu näkemään, kuinka paheen porteista astutaan sisään päätä pahkaa ja posket punoittaen.
Ihmettelen kovasti, miksi asia on edelleen näin. Elämme 2020-lukua, ja mielestäni pitäisi olla jo itsestäänselvyys, että ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan eri tavoin. Olen lukenut tarinoita siitä, miten ihmiset jopa pelkäävät, että heidän seksuaaliset tottumuksensa leviävät vahingossa muiden tietoisuuteen.
Ymmärrän kyllä heidän pointtinsa. Joillekuille olisi varmasti vähintäänkin kiusallista, jos työyhteisössä paljastuisi, että heidän epämääräiset mustelmansa eivät olekaan peräisin asfalttisnorkkeloinnista vaan makuuhuoneesta – tai mahdollisesti vaikkapa keittiöstä tai halkoliiteristä, sillä seksuaalivietti ei katso pohjapiirustuksia.
Olen aina ollut sitä mieltä että se, mitä aikuinen ihminen tekee omissa oloissaan tai sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat mukana asiassa niin, ettei siitä ole haittaa muille ihmisille, on täysin sallittua ja ymmärrettävää. Silloin kun vielä käytin Tinderiä täysipäiväisesti, vastaani tuli ajoittain esittelytekstejä, joissa mainitaan, että mielikuvituksellisen mausteinen vaihtoehto sytyttää enemmän kuin vaniljanmakuinen hipsuttelu. Erilaisissa mieltymyksissä ei ole mitään väärää.
Asenteet tuntuvat onneksi muuttuvan hiljalleen. Ina Mikkolan tekemä Runkkarin päiväkirja-podcast on hyvä esimerkki siitä, miten seksuaalisuuteen liittyvää vanhakantaista, hyssyttelevää ja punastelevaa suhtautumista on osattu alkaa purkamaan. Enää ainoa salonkikelpoinen tapa toteuttaa seksuaalisuutta ei ole se, että sammutetaan valot ja pidetään silmät kiinni, jotta mieleen ei tulisi vahingossakaan mitään turmeluttavia ajatuksia.
Ehkä elämmme pian aikaa, jolloin asioista pystytään puhumaan yhä enenevissä määrin ilman kömpelöitä ja läpinäkyviä kiertoilmaisuja. Ei enää puheita epämääräisistä ”sänkytouhuista”, vaan suoraa asiaa panemisesta. Ei enää takeltelevia sananparsia sen suhteen, miten kukakin omaa seksielämäänsä maustaa, vaan arkipäiväinen toteamus siitä, että rautakaupan laadukkainta hamppuköyttä ei hyödynnetty lassoamisen harjoitteluun vaan sidontaan.
Kannattaa muistaa, että piiska saattaa viuhua sinunkin naapurissasi.
