kirjon. (PIXABAY)
Joka neljäs vuosi haluan että kameran linssi pääsee lähelle. Määrittelen itselleni olosuhteet joissa haluan sen tapahtuvan. Kuvaajan joka osaa nähdä, vaatteet jotka auttaa luomaan raamit kuvalle, sille seesteisyyden mittarille joka näyttää minulle missä sitä oikein mennään.
Määritelmät ovat odotusten hahmottamista, etukäteen elämistä – millimetrityötä. Koska jos etukäteisuunnitelmaa ei ole, voi sen kohde pötkiä pakoon. Sillä tarvitseehan kuvan luominen myös selityksen, ja niissä vaanii todellinen tilinpidon velvollisuus. Velvollisuus kertoa miksi raameissa ei ole pysytty, sillä onhan kaiken oltava synkassa – vaikka väkisin. Näkikö toinen sen hahmotelman jonka päässäni loin? Lukuisia naruja on kyllä kädessä, mutta ei marionettinukkekaan osaa niitä itsekseen selvittää. Kaikkine naruineen ja liikkuvine nivelineen on sekin yhtä hukassa.
Lukuisat kerrat olen havahtunut kysymykseen: “ Pitääkö tätä nyt jotenkin määritellä?”.
Mutta siitähän elämässä on usein kysymys. Omien kuvitelmien ja päähän luotujen käsikirjoitusten valtaamisesta. Näyttösuorituksista, jotka tapahtuu prikulleen niin kuin ne on ajatellut etukäteen tapahtuvan – Hyvin määritelty jälleen kerran, saatan ylpeänä taputtaa itseäni olalle: Mä niin tiesin että näin käy! Sadistista selvänäköisyyttä? No sitäpä juuri!
Itsetietoisuus on ottanut minusta vuosi vuodelta tiukemman otteen. Sen silinterihatun varjot lymyää illan tullen seinässä kiinni olevien valokuvakehysten yllä. Sen ääni on ryvettynyt viskibasso ja tuoksu kuin sisupastillien ja pikkusikarien pinttymä uudessa vaatteessa, jonka tuoksulle jokainen haistaessaan irvistää. Se haluaa tietää miten määrittelen huomisen osaamis-asteeni, se kutsuu visualisoimaan epäonnistumisen ja häpeän tunteet kun en ylläkään tasolleni. Mutta minä teen päinvastoin. Päästän irti ainaisista odotuksista. Sanon vaahtoa suustaan vauhkoavalle lannistajalle että tätä lukua en ole käsikirjoittanut, enkä aio. Mitään ei ole sotattu pois, vedetty yli, toiminta-ohjeita ei ole asetettu. Yllätä minut. Luo sinä itsellesi totta olevat ääriviivat, alleviivauksineen tai ilman.
Kai siinä on myös pelkoa kontrollin menettämisestä, huutoraivareista, draaman kaaren rakenteiden mielivaltaisesta liikuttelusta. Ja toisaalta, kun katson kuvaa ja asettelen sen kauniisti paikalleen – kutsuu se mahdollisuuteen käännellä ja väännellä, katsella linssien läpi tai ilman, analysoida sen jokaista nyanssia – tarkastelukulman vaihtuessa joka kerta.
Ja siihen seesteiseen kuvaustilanteeseen jota niin jännitin. Sille uskalsin asettaa ihan vain pienet raamit. Rentoa tunnelmaa, mekko asetellaan takaa uomiinsa pyykkipojilla, koska unohdin viedä sen ompelimoon. Se, että en osaa hymyillä kuvissa ja hammashymyä minusta saa vaan ani harvoin oli syytä kuitenkin kuvaajalle tunnustaa. Kaikelle muulle olin kuitenkin avoin. Hetken valtaukselle. Kuvaaja otti haasteen vastaan, loi kuvaustilanteeseen parhaimman tunnelman ikinä, löysi kulmia, värejä, peitetyt ihohuokoset ja selässä törröttävät pyykkipojat. Lannistajan varjoja ei paikalla nähty, eikä sen draamailuja olisi kukaan jaksanut katsellakaan.
Melissa Heininen
