Pariisin olympialaiset tuskin ohittivat kenenkään uutistutkaa loppukesästä otsikoiden huutaessa punaisina pettymystä ja epäonnistumista. Ja olivathan kisat tällä kertaa ainakin historiallisesti tuloksellinen pettymys, kun Suomi ensimmäistä kertaa jäi kokonaan ilman mitalia. Sitä ei käy kiistäminen.
Sosiaalisen median kommenttiosioissa palaute etenkin yksilöurheilijoita kohtaan on ollut ajoittain jopa musertavan kovaa. On kuulemma treenattu liian vähän, ei kestetä isojen kilpailujen paineita ja kannattaisi vain suosiolla jäädä kotiin, kun ei ole annettavaa. Törkeimmissä kommenteissa on arvosteltu jopa urheilijoiden ulkonäköä.
Ennen kommentin jättämistä kannattaisi kuitenkin vetää hetki henkeä ja tarkastella sitä todellisuutta, jossa kansainvälisesti isoja yksilölajeja harjoittavat suomalaisurheilijat elävät.
Kuinka moni meistä olisi valmis valitsemaan päivittäiset treenit sateisella lenkkipolulla, kurinalaisen unirytmin ja tiukan ruokavalion, kun voisi viettää pitkää kesälomaa, juhlia kavereiden kanssa pikkutunneille tai herätä hitaasti viikonloppuaamuna? Aika harva käsi nousee.
Entä jos lisäksi pitäisi sovittaa siviilityöt tai opiskelut tavoitteellisen harjoittelun rinnalle, jotta lajin harjoittaminen ylipäätään olisi taloudellisesti mahdollista? Niinpä.
Ne yksilöurheilijat, jotka Suomessa pystyvät harjoittamaan lajiaan päätoimisesti ja ympärivuotisesti, lasketaan yhden käden sormilla. Kesälajeissa kilpailijoita samoista, neljän vuoden välein jaettavista olympiamitaleista, tulee maailman jokaisesta maasta.
Suomalaisen seiväshyppääjän tai uimarin jäämistä ilman mitalia kesäolympialaisissa ei tätä taustaa vasten voida pitää pettymyksenä, vaan pikemminkin todennäköisimpänä lopputuloksena.
Suomalaisessa huippu-urheilussa on paljon epäkohtia ja resurssien puutetta, ja urheilupomojen päitä on aiheestakin vaadittu vadille mitalittomien olympialaisten jälkeen. Mitalien puute ei kuitenkaan johdu suomalaisten yksilöurheilijoiden laiskuudesta tai heikosta työmoraalista.
KUVA: Pixabay.
