Arvostuksen määrä, jota ympärillesi kykenet jakamaan, on ehtymätön lähde. Siitä nauttimaan pääsevä kohde saattaa tosin vaihdella sattumanvaraisesti elottomasta elolliseen. Itsekkyyteen taipuvainen ihminen ei välttämättä opi arvostamaan elämää ja terveyttä, taikka lähimmäistään, koska niitähän tässä löytyy jo riittämiin.
Ärsykekoukussa riutuvat aivomme vain tuntuvat kyllästyvän siihen, mitä näemme, koemme ja kuulemme jatkuvasti elämässämme. Sammuneen innostuksen elämän ihmeisiin voi kätevästi herättää esimerkiksi uutukaisen television tuoreella mallilanseerauksella.
Miten niin ei 100-tuumaista töllöä saisi näin kriisiaikana päivittää uudempaan? Onhan elämä kokemista, ei tyytymistä, varten.
Ja siihen kokemisen kaavaan eivät tänä päivänä enää omat kasvattajat monella mahdu.
Koska omanarvontuntomme tuntuu olevan sidottuna lähes pelkästään oman ja tavaroidemme sosioekonomisen aseman synnyttämään hekumaan, jää siinä Terhokodissa yksin möllöttävä elämäsi alkulähde välillä unohduksiin.
Toisen tuska ei ennätä omaatuntoasi häiritsemään, kun tuliterä kotiteatteri tuuttaa ilmoille maalisummeria aamuyön NHL-kierroksen johdosta. Yksinäisyyden tunne on huonosti tarttuvaa sorttia, kun itse on korvaushoidollisen viihteen ympäröimänä.
Verilinja-ajattelu jää helposti paitsioon suomalaisessa sukukulttuurissa, ja samaa verenperintöä kantavat edustajat jäävät helposti unholaan, kaikkien muiden arjen aktiviteettien varjoon.
Siinä missä monessa muussa maailmamme kulttuurissa sukupolvet ahdetaan kaikki pieniin vuoristomajoihin, Suomessa katsotaan häpeälliseksi, jos Oikotieltä ei täysikäisyyden kynnyksellä ole ensiasuntoa edes viitsitty vilkaista.
Tämä osaltaan ajaa kansamme tilanteeseen, jossa varhainen itsenäisyys sekoittuu itsekkyyteen, jonka johdosta pärjäämme kyllä hyvin itseksemme, mutta juuret jäävät ilman huomiota, aina sen hetkisen lähipiirimme ulkopuolelle.
Miksi siis välittämisen määrä hiipuu hiljalleen, suorassa korrelaatiossa oman elämän nousukauden, ja toisen elon laskusuhdanteen kanssa?
Pään vielä pelatessa on autuaampaa keskustella tuoreesta uutispäivästä tuopposen ja oman seurueensa ääressä.
Toisin kuin sen asuntoonsa henkisesti lukitun vanhempansa kanssa, jonka kaali pelaa samaan tapaan, mutta jolla ei ole ketään, kenen kanssa ajatuksiaan teroittaa.
Maamme on täynnä tarinoita katkeroituneista vanhuksista, jotka pakon edessä ovat joutuneet vaihtamaan tilavat asuinneliönsä, terassinsa kaasugrilleineen sekä ruuhkaiset perhejuhlat pieneen ja hoitamattomaan koirankoppiin, joita myös palvelukodin asuinyksiköiksi saatetaan kutsua.
Huoneessa päivittäin vieraileva hoitaja välittää enemmän työsuoritteensa hoitamisesta kuin siitä, miltä asukista nyt oikeasti tuntuu.
Levin hirsimökillä kelpaa puhtaalla omallatunnolla huurteista nappailla.
Tilitiedoissa kun näkyy taas kuukausittain lähtevä siirto hoivakodin pyörittämisen mahdollistamiseksi.
Eihän ne nyt ketään hengiltä voi siellä saada, ammattilaisia talo täynnä.
Ja seuraahan siellä riittää.
Mutta voiko mikään kuitenkaan korvata perheellisen siteen tuomaa lämpöä?
Kiittämättömyys on maailman palkka.
Sanoi vanha kansa entisaikaan.
