Kansallisteatterin näyttämö ja huumorivideot aloittivat Kaius Niemen tien asiauutisoinnin keskiöön. Matkan varrelle on mahtunut kaikenlaista aina haikeutta herättävistä muistoista piinaaviin kohuihin saakka. Kaiken jälkeenkin hänessä elää vahva usko demokratian voittoon.
Ammatinvalintakysymys ei ollut aikanaan yksinkertainen. Kaius Niemestä olisi voinut tulla valokuvaaja, graafikko, kenties juristikin.
Kipinä journalismiin syttyi lopulta maailmanajasta, jona hän kasvoi aikuiseksi. Merkittävät tapahtumat seurasivat toisiaan. Berliinin muuri murtui ja demokratia alkoi vallata alaa totalitarismilta.
”Havaitsin, että tässä ammatissa pääsee todistamaan asioita, joista kirjoitetaan myöhemmin historian kirjoja”, hän muistelee.
Niin hän on todistanutkin. Ennen nykyisen työnkuvansa alkua vuonna 2013 Niemi on työskennellyt muun muassa radio- ja televisiotoimittajana, ulkomaanreportterina sekä kirjoittavana toimittajana useissa toimituksissa.
Lähivuosina mediassa ovat puhuttaneet niin yhteiskunnallinen vastakkainasettelu, journalismin viihteellistyminen kuin Talebanin toinen nousu ja Viestikoekeskuskin.
Myös päätoimittajalla on niistä sananen sanottavanaan.
Huumori vei käsittelemään vakavia sisältöjä
Journalismin viihteellistymisestä keskustellaksemme palaamme aikaan, jona Niemen harrastukset antoivat osviittaa tulevasta ammatista. Hän lukeutui Kansallisteatterin näyttelijäkaartiin nelivuotiaasta varhaisaikuiseksi. Kulisseissa tapahtuneet kohtaamiset mielenkiintoisten ihmisten kanssa tuntuivat etuoikeudelta.
Innostusta riitti myös videokuvaamiseen. Kuudesluokkalaisena hankkimallaan VHS-kameralla Niemi kavereineen tallensi ensimmäiset, luonteeltaan huumoripitoiset videotuotantonsa.
”Saatoimme tehdä imitaatioita tuolloisista televisio-ohjelmista. Ylen kulttuuritoimitus teki kovimpia kirjailijahaastatteluja jostain syystä Palacen terassilla. Kävimme sitten siellä tekemässä oman humoristisen versiomme”, häntä hymyilyttää.
Vähitellen kuvaaminen muuttui ammattimaiseksi. Yliopistoaikanaan ulkomaanmatkaa suunnitellut Niemi pohti, olisiko videotyölle kysyntää televisiossa.
Tiedusteltuaan asiaa Yleisradion vaihteesta puhelu ohjattiin tuottajalle, jonka kiinnostus heräsi. Matkalle Aasiaan lähti mukaan Ylen kevytkamerakalusto, jolla kuvatut jutut mediayhtiö osti Niemen palattua Suomeen.
Voisi sanoa, että harrastukset ja viihde veivät Niemen asiauutisoinnin polttopisteeseen. Olisiko hän voinut luoda kokonaisen uran viihdetoimituksessa? Hänhän toimi aikanaan myös Ilta- ja Taloussanomien päätoimittajana. Ensiksi mainitussa viihdejournalismin rooli on keskeinen.
”Miksei, mutta ajattelen, että enemmänkin vakavat sisällöt ovat vetäneet minua puoleensa.”
Hän toteaa kuitenkin kunnioittavansa viihdetoimittajien tapaa käyttää ”huomattavan paljon” tutkivan journalismin metodeja.
”Se on täysin oma osaamislajinsa, mikäli se tehdään huolellisesti ja vastuullisesti. Ajattelen, että niin kauan kuin ollaan sitouduttu journalismin eettisiin sääntöihin, tämä on mahtava ammatti. Se pitää sisällään valtavia mahdollisuuksia tehdä erilaisia juttuja ja kehittää alaa omalla päivittäisellä työllä.”
Viihteen rooli on selvästi korostunut. Niemi ei ole huolissaan siitä, että se kiilaisi asiauutisoinnin edelle, mutta mainitsee myös Helsingin Sanomien saavan kritiikkiä aiheen tiimoilta.
”Ihmisillä on lehdelle paljon odotuksia. Joillekin Hesari tarkoittaa puhtaasti KV-politiikkaa. Siihen ajatukseen ei välttämättä sovi lifestyle-tyyppinen juttu.”
Toimitus tahtoo käsitellä aihepiirejä laidasta laitaan. Se edellyttää erottautumista muista.
”Jos käsittelemme aiheita, jotka voivat tuntua lähtökohtaisesti kevyiltä, velvollisuutemme Hesarina on tehdä jutut niin huolellisesti ja syvällä tavalla, että ne eroavat samasta aihepiiristä kirjoitetuista muista jutuista.”
Terve yhteiskunta edellyttää erimielisyyden hyväksymistä
Vastakkain eivät ole vain viihde ja asiauutisointi. Koko yhteiskunnan tasolla näkemyserot aiheuttavat yhä suurempia kuiluja ihmisryhmien välille. Niemi toteaa, että väittelyt ja kiistelyt tuntuvat olevan suomalaisille vaikeita. Ne menevät usein ”luihin ja ytimiin saakka”.
Kaikessa asiauutisoinnissaan Helsingin Sanomat ei tunnu kovin provokatiiviselta. Silti Niemi kertoo saavansa ristiriitaista palautetta samojen juttujen tiimoilta. Toisaalta toimitusta parjataan ”punavihreiksi stalinisteiksi”, toisaalta ”elinkeinoelämän syöttiläiksi”. Aina ärtymystä herättää epäilys pajunköyden syöttämisestä lukijoille.
”Politisoituneen yhteiskunnan mäiske” merkitsee päätoimittajan mukaan kasvavaa tarvetta lehdelle, joka altistaa ihmiset erilaisille näkemyksille. Myös tapaan, jolla aiheet tuodaan esiin, on syytä kiinnittää huomiota.
”Jos aiheet ovat todella jakavia, (tulee miettiä) millä tavalla käsittelemme niitä siten, että juttuja voi lukea kuka tahansa minkälaisesta taustasta tulevana tahansa”, hän toteaa.
Toki eri lailla keskenään ajattelevat ihmiset voivat päästä keskenään sopuun. Jotta niin kävisi, päätoimittaja korostaa ”agree to disagreen” merkitystä. Yhteisymmärrys siitä, että eri mieltä oleminen on hyväksyttävää, lisää sopua yhteiskunnassa. Se on siten hänen mukaansa ”terveen yhteiskunnan merkki”.
”Mielestäni nämä neljä vuotta ovat olleet tavattoman pitkä aika”
Lehdistön- ja sananvapauteenkin liittyy yksi erityisen suuri kysymys, josta Niemellä on painavaa sanottavaa. Kenties siksi, että Viestikoekeskus-kohu koskettaa häntä itseäänkin.
Se sai alkunsa vuonna 2017. Helsingin Sanomat arveli ”suuren yleisön” tuntevan sotilastiedustelun toimintaa heikosti. Samaan aikaan toisaalla eduskunta sääti parhaillaan uutta tiedustelulakia. Sen Niemi korostaa edellyttäneen käytännössä perustuslain muutosta. Sitä ajettiin vieläpä nopeutetussa järjestyksessä yhden vaalikauden aikana. Muun muassa nämä syyt antoivat perustelut tehdä jutun siitä osasta tiedustelua, jota muutos tuli eniten koskemaan.
Artikkelin julkaisemisen seurauksena kolme toimittajaa sai syytteen turvallisuussalaisuuden paljastamisesta sekä paljastamisyrityksestä. Monisyisen asian pitkä esitutkinta päättyi viime vuonna. Tapauksen ainutlaatuisuutta lisää Niemen mukaan se, että jo jutun valmisteluvaiheeseen liittyviä asioita on koetettu kriminalisoida.
Päätoimittaja itse sai syyttämättäjättämispäätöksen oltuaan neljän muun journalistin kanssa epäiltynä lähes neljän vuoden ajan. Hän kertoo silti tunteneensa kovaa painetta asian tiimoilta. Omaa kuormittumista enemmän häntä huolestuttaa lehdistönvapauden tila ja se, että tapaus varjostaa voimakkaasti syytteen saaneiden kollegojen elämää ja työntekoa.
”On ennennäkemätön asia Suomessa, että omasta arkisesta työstään toimittajat voivat joutua noin voimallisen juridisen toimenpiteen kohteeksi”, hän toteaa.
”Mielestäni nämä neljä vuotta esitutkintaa ovat olleet pitkä aika. Kansainväliset sananvapausjärjestötkin ovat kiinnittäneet huomionsa siihen ja että se on ollut ikään kuin riittävä rangaistus jo sellaisenaan. Nyt kun syytteet tulivat päälle ja vielä tekijäporukalle, käsittely voi kestää vielä vuosia ja paine jatkuu.”
Tapaus on saanut Niemen pohtimaan lehdistönvapauden tulevaisuutta Suomessa. Viestikoekeskus-tapauksen suhteen hän on kuitenkin optimistinen, ja uskoo oikeuslaitoksen kykyyn selvittää tilanne perinpohjaisesti.
Muistot kriisialueilta herättävät kaihoa
Keskustelua ja median huomion ovat herättäneet toki kansainvälisetkin kysymykset. Talebanin jälkimmäinen nousu herätti huolta länsimaissa vuonna 2021.
Kriisialueiden tilanteiden käsittelemisestä mediassa on keskusteltu varsin vähän. Niemen mukaan uutisointi uhkaa jäädä kovin ohueksi.
Hän toimi itse ulkomaantoimittajana Balkanilla ja Lähi-idässä parikymmentä vuotta sitten. Samalla hän todisti paikan päällä järjestön ensimmäistä nousua.
Vaikka alueiden tilanne olisi kaoottinen, Niemen mukaan journalismin tulee yhä pyrkiä erilaisten äänten ja teemojen esille nostoon. Ihmisiä ja kulttuureja tulee kohdella ”ei-itsestäänselvästi sotaan kuuluvina”. Niiden epäonneksihan sota on vain sattunut iskemään niihin.
Niemi tietää, mistä puhuu. Kysyttäessä syytä ulkomaanreportteriksi lähtemisen taustalla hän myöntää nuoruuden huimapäisyyden tehneen osansa. Suurempi kimmoke oli kuitenkin se, että hän oli matkustellut alueilla jo aiemminkin. Kiinnostus niiden kulttuureja kohtaan vahvisti hänen tekemänsä journalismin syvyysulottuvuutta.
Vaikka raportointi oli vaarallistakin, matkoille mahtui kiehtovia kohtaamisia, joita päätoimittaja intoutuu muistelemaan.
Kabulilaisessa museossa ajasta ennen Talebanin valtaa muistuttivat maalaukset, joissa kuvattiin ihmisiä ja eläimiä. Niemi sai kuulla, että kun elävien objektien esittäminen taiteessa oli vallanvaihdon myötä kielletty, aarteitaan vaalinut museohenkilökunta oli maalannut puita olentojen ylle pelastaakseen teokset tuholta.
Tapahtumaa kertaavan Niemen äänensävystä on erotettavissa kaihoa. Ei työskentely ollut aina kuitenkaan kovin ruusuista. Hän kertoo varjopuolena olleen ne hetket, joina läheiset jännittivät hänen puolestaan ”sydän kurkussa”. Sitä hän ei kaipaa.
Niemi sanoo silti pohtineensa, josko matkustaisi jonain päivänä vierailemaan tutuille seuduille.
”Siten voisin nähdä, miten paikat voivat kehittyä hyvään suuntaan, koska kyllä sekin on mahdollista.”
Usko demokratian voittoon pitää mukana toimittajuudessa
Niemi kertoo omaksuneensa ”tietynlaisen demokratiauskon” 1990-luvulla lukuisten aikalaisten tapaan.
Se on säilynyt, vaikkei demokratia vielä tänäkään päivänä ole toteutunut täysin odotusten mukaisesti. Juuri siinä piileekin syy pysyä mukana journalistiikassa.
”Demokratiakehityksen puolesta puhuminen ja työn tekeminen arjessa ovat lähtökohtaisesti asioita, jotka tuovat voimaa vaikeina aikoina.”
Suurin suomalainen sanomalehti on sangen hyvä alusta kehityksen edesauttamiselle. Lieneekö nykyinen tehtävä eläkepesti vai ei, se jääköön Niemen mukaan nähtäväksi.
On hänellä kuitenkin antaa hieman osviittaa siitä, kuinka kauan työnkuva jatkuu.
”Tuskin sentään eläkepesti. Niin kauan kuin työpanos kelpaa ja itsellä innostusta riittää.”
Artikkelikuva: Rio Gandara / HS
