Satoja tunteja harjoittelua säässä kuin säässä. Pitkiä kilpailumatkoja. Väliinjääneitä perhejuhlia. Onnistumisen ja itsensäylittämisen tunteita. Ihmisen sisäinen motivaatio haluamaansa asiaa kohtaan ohjaa myös huippu-urheilijan tekemiä valintoja päivittäin.
Urheilija kasvaa huippu-urheilijaksi lapsuus- ja nuoruusvaiheen aikana. Huippusuoritukset mahdollistavat fyysiset ja psykologiset ominaisuudet urheilija kasvattaa näiden vaiheiden aikana, kirjoittavat Jenna-Emilia Suominen ja Annika Urvikko Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielmassaan Yksilölajien edustajien subjektiiviset kokemukset huippu-urheilu-uran taustalla vaikuttaneista motivaatiotekijöistä.
Kiinnostus useampaa eri urheilulajia kohtaan on hyvin tavallista jo varhaislapsuudessa. Lapsella saattaa olla moniakin harrastuksia, joita kaikkia harjoitetaan säännöllisesti. Sisäinen motivaatio astuu kuitenkin näkyvämmin kuvaan jossain vaiheessa, ja ohjaa ihmistä vähitellen tietyn lajin pariin kokonaisvaltaisesti.
Huippu-urheilija ja Suomen maajoukkuehiihtäjä Ristomatti Hakola on tästä elävä esimerkki. Hän aloitti hiihtämisen 5–6-vuotiaana, mutta harrasti samalla muitakin lajeja. Teini-iässä hiihto vei miehen kuitenkin lopullisesti mukanaan. Motivaatiotekijöikseen Hakola mainitsee halun hiihtää kovempaa ja olla parempi edustamassaan lajissa.
Samanlainen polku on ollut aikoinaan myös entisellä yhdistetyn urheilijalla ja entisellä Suomen ja Viron yhdistetyn maajoukkueiden päävalmentajalla Petter Kukkosella. Entinen huippu-urheilija ajautui lajin pariin pieneltä paikkakunnalta, vaikka harrastuksiin tuolloin kuuluivat myös yleisurheilu ja jalkapallo.
– Pääsy sisälle mäkihyppyyn ja lentämiseen ja liitämiseen olivat niin spesiaalia, että muut lajit jäivät taakse.
Jenna-Emilia Suominen ja Annika Urvikko mainitsevat tutkielmassaan ihmisten luontaisesta tarpeesta kuulua osaksi jotain ryhmää ja sitä kautta myönteisten kokemusten saamisesta. Petter Kukkonenkin sanoo tämän seikan olleen osana päätöstään keskittyä vain yhteen lajiin.
–Pääsy noin 14–15-vuotiaana Suomen Hiihtoliiton valmennusryhmiin ja samanhenkisten kavereiden löytyminen ympäri Suomea vahvistivat päätöstä keskittyä pelkästään yhdistettyyn.
Sisäinen motivaatio
Ristomatti Hakolan mielestä ammattiurheilijaa ei tarvitse motivoida esimerkiksi treenaamaan, vaan halu tehdä asioita kumpuaa urheilijasta itsestään. Lajissa ei voi menestyä, jos valmentajan täytyy motivoida urheilijaa harjoittelun pariin.
–Jos motivaatiota ei löydy, voi suosiolla vaihtaa lajia. Tärkein lahjakkuus on työmoraali, jolla korvataan monta muuta lahjakkuutta. Monesti valmentaja toimii ennemminkin jarruna meille urheilijoille, sillä muutoin varmaan hiihtäisimme ladulla niin pitkään, että joku nostaisi meidät pois sieltä.
Normaalina vuotena Hakolalle treenitunteja kertyy noin 900, mutta tänä kautena määrä jää vähemmäksi loukkaantumisten vuoksi. Viikoittainen harjoittelumäärä on kuitenkin 20–30 tunnin välissä.
Loukkaantumisista uransa aikana kärsinyt Ristomatti Hakola sanoo nälän olevan aina iso treenaamiseen, kun vammasta toipuminen sen taas sallii. Tieto siitä, että on joukkuekavereitaan jäljessä, motivoi entistä enemmän. Alkuun harjoittelu tuntuu kuitenkin pahalta, varsinkin jos siitä on pidempi tauko välissä. Hakolan mukaan alku onkin mielen kanssa painimista, että harjoittelusta tulee taas mukavaa.
Petter Kukkoselle harjoitustunteja oman urheilu-uran varrella kertyi noin 700–800 vuosittain. Maajoukkueessa itsekin kolme vuotta mukana olleen Kukkosen joukkuekavereita tuohon aikaan olivat muun muassa Jari Mantila, Hannu Manninen, Samppa Lajunen ja Jaakko Tallus. Tuolloin hän pääsi itse aitiopaikalta näkemään, mitä menestyminen lajissa vaatii. Heikommin sujuneiden kisojen jälkeen Petter Kukkonen harjoitti jo tuolloin valmentajan ajattelumalliaan, kun hän pohti muutaman kaverinsa kanssa sitä, miksi he eivät menestyneet niin hyvin kuin joukkuekaverinsa.
– Miks meidän edellä on tiettyjä tyyppejä, ketkä tekee hyvin paljon samanlaisia asioita, mutta jostain syystä ne valloittaa titteleitä ja voittaa olympiakultaa, ja sitten me ollaan sijoilla ynnä muut.
Aivan kuten Ristomatti Hakolaakin, myös Petter Kukkosta motivoi omalla urheilu-urallaan halu itsensä kehittämiseen. Menestymisen mahdollisuus motivoi häntä vetämään monot jalkaansa kerta toisensa jälkeen. Hänen mukaansa menestyminen lajissa oli siihen aikaan merkityksellisempää tai sitä katsottiin vähän toisesta kulmasta kuin nykyisin.
Valmentajan vastuu
Kukkosen mukaan valmentajalla on vastuunsa huippu-urheilijan treenaamisessa, mutta jokaisen urheilijan on löydettävä itse sisäinen motivaationsa asiaa kohtaan. Lähtökohtaisesti urheilija itse etsii itselleen sopivan valmentajan ja vastaa omasta menestyksestään. Valmentaja, oli se sitten urheilijan henkilökohtainen sparraaja tai maajoukkueen käskijä, on kuitenkin ohjaamassa ratkaisumalleja ja tukena päätöksissä.
Omalla valmentajaurallaan Kukkonenkin on vaikuttanut valtavasti valmentamiensa urheilijoiden kasvuun, mielipiteiden muodostamiseen ja moniin valintoihin matkan varrella. Hän peräänkuuluttaa kuitenkin sitä, että valmentajan ääni ei kuuluisi liikaa urheilijoiden elämässä, vaan he oppisivat itse kiinnostumaan ja muodostamaan käsityksiä itselleen sopivista asioista.
Aivan kuten Suominen ja Urvikko mainitsevat tutkielmassaan, sisäisen motivaation vastakohta on ulkoinen motivaatio. Muun muassa palkinto tai valmentajan suusta kuultu kiitos ovat esimerkkejä ulkoisen motivaation yllykkeistä. Siinä missä palkinnot lähtökohtaisesti parantavat motivaatiota, väärinkäytettynä ne myös voivat vaikuttaa siihen negatiivisesti.
– Aiemmin, kun valmentajat olivat isoja auktoriteetteja, oli paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa vaikuttaa urheilijoiden valintoihin, Kukkonen sanoo. Toisinaan se oli jopa niin suoraviivaista, että urheilijoita hajotettiin sen vuoksi. Nykyisin se on kuitenkin haastava prosessi. Tekijöitä on enemmän ja asiat ovat monivivahteisempia, joten on vaikeampaa löytää toimiva balanssi urheilijan menestymisen ja hajottamisen välillä.
Tuen merkitys
Maajoukkueurheilijana Ristomatti Hakola kokee saavansa riittävästi tukea ja tarvitsemiaan palveluita sekä oman seuran että myös Hiihtoliiton suunnalta. Hän kuitenkin myöntää, että alemmilla sarjatasoilla tukea voisi olla enemmänkin tarjolla.
Samaa mieltä asiasta on myös Petter Kukkonen. Omalla urallaan 90-luvulla olosuhteet olivat toisenlaiset kuin tänä päivänä, mutta tuolloinkin maajoukkeleirityksiä oli paljon tarjolla. Valmennus oli hyvää ja asiansaosaavaa sen ajan mittareilla. Hiihtoliiton tarjoama tuki kattaa nykyisin paljon laajemman joukon asiantuntijoita kuin 30 vuotta sitten.
– Silloin asiantuntijapalvelut olivat enemmänkin tarvehakuisia tai projektiluonteisia, ja ne eivät kuuluneet siihen maailmanaikaan niin akuutisti, että niistä olisi ollut suurempaa hyötyä, Kukkonen toteaa.
Myös huippu-urheilijan lähipiirin tuella on suuri merkitys. Hakolan mukaan lähipiirin tuki ja kannustus auttavat puskemaan eteenpäin ja ne ovat merkittävä voimavara varsinkin vaikeampina hetkinä.
Petter Kukkonen on samoilla linjoilla.
– Vaikeampina aikoina urheilijan on hyvä palata turvalliseen ympäristöön, jossa ei vaadita mitään ylimääräistä, vaan hän saa olla juuri sellainen kuin on.
Hänen mukaansa lähipiirin tuki on myös lajiriippuvaista. Joissakin lajeissa lähipiiri kulkee tosi lähellä urheilijaa jopa uran loppuun saakka, toisissa lajeissa perheen rooli on merkittävässä asemassa juniorivuosina seuratasolla. Harjoituksiin kuskaamiset, talkoisiin osallistumiset ja rahalliset tukemiset mahdollistavat ylipäänsä tilanteen, josta ponnistaa kohti huippua. Maajoukkuetasolla tukea tarvitaan edelleen, mutta se voi muuttaa muotoaan, kun tukea tarvitaankin enemmän henkisellä puolella.
Teksti ja jutun kuvat: Emilia Pitkänen
Etusivun kuva: Pixabay
