Hollantilaisen historiantutkijan Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia (2019) maalaa ihmislajista yllättävän kuvan.
Emme olekaan välttämättä psykologian ja evoluutiobiologian oppikirjojen esittämä verenhimoinen, itsekäs apinalaji, joka ajaa omaa etuaan kaikin keinoin. Bregmanin mukaan olemme empatiakykyinen ja voimakkaan yhteisöllinen kädellislaji, joka on yhteiskuntarakenteen myötä jäänyt kielteisen vinouman vangiksi.
Kielteisellä vinoumalla tarkoitetaan ihmisen luontaista epäluuloa kaikkea vierasta kohtaan. Savannilla kirmanneille esi-isillemme tämä oli äärettömän tärkeää. Jos ei osannut suhtautua epäluuloisesti vastaan jolkottelevaan tuntemattomaan petoeläimeen, niin saattoi tuota pikaa löytää itsensä sen ruokalistalta.
Siinä, missä kielteinen vinouma oli aikoinaan tarpeen uhkien havaitsemiseen, niin modernissa maailmassa siitä on tullut välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä ravitseva voima. Suhtaudumme kuin vanhasta muistista moneen vieraaseen asiaan perusteettoman vihamielisesti.
Bregman antaa synninpäästön monille ammattiryhmille, mutta joukossa on yksi merkittävä poikkeus: journalistit. Melkoinen osa journalistin työstä on kielteisen vinouman ruokkimista. Vaikka maailmassa tapahtuu monenlaista hyvää, niin sen uutisarvo on olematonta eikä siitä saa sorvattua näppärää klikkiotsikkoa.
Klikkaukset eivät kerro paremmasta maailmasta
Kaikkein kovinta huutia saavat katastrofien ja erilaisten maailmanloppujen maalailusta toimeentulonsa saavat digitaaliset uutisalustat. Hyvin harva uutisoi siitä, miten väkivaltaiset kuolemat ovat vähentyneet, miten äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on romahtanut tai miten koulua käymättömien tyttöjen osuus on pienentynyt dramaattisesti.
Asioiden meneminen parempaan suuntaan ei tietenkään tarkoita sitä, että epäkohdista tulisi vaieta. Ongelmana on kielteisen vinouman noidankehä. Mitä enemmän toitotamme asioiden huonoa tolaa, sitä kyynisemmin ja kylmemmin suhtaudumme maailmaan ja kaukaisiin kanssaihmisiin. Sen seurauksena meillä on entistä enemmän aiheita valittaa ja kauhistella etäisten lajitoverien pahuutta ja journalisteilla kirjoittaa juttuja, jotka ruokkivat kielteistä vinoumaamme.
Ei Bregman ole lähettämässä journalisteja leireille, sillä tiedon välittäminen maailman tilasta on tietenkin elintärkeää. On kuitenkin tärkeä tunnistaa, mikä informaatio on meille tarpeen ja mitä informaatiota kulutamme vain sen vuoksi, että sen lukeminen ruokkii perverssillä tavalla kielteistä vinoumaamme. Sosiaalisen median sijaan Bregman suosittelee hidasta journalismia.
Ehkä tämä kolumnikin osoittaa, että ajatus vinoumasta on oikea. Miksipä sitä kirjoittaisi maailman hyvistä asioista, jos voi kirjoittaa siitä, miten maailmaa tarkastellaan virheellisesti ja hyvät asiat unohdetaan järjestelmällisesti. Siinä pääsee sopivasti kutittelemaan lukijoiden kielteistä vinoumaa.
