Elämme yhteiskunnassa, jossa suorittamalla pärjää. Suorittajat ovat usein ihailtuja, tehokkaita työkavereita. Suorittajalla on täydellinen koti suoraan sisustuskuvastosta, suorittaja urheilee, harrastaa, hoitaa kodin ja perheen, sekä omat ja usein muidenkin työt tunnollisesti. Suorittaja pärjää opinnoissa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
Miksi suorittaja suorittaa?
Syitä on varmasti monia; ulkoapäin tulevat odotukset, henkilön itsensä asettamat vaatimukset, sosiaalisen median asettama kuva täydellisyydestä. Ainaisella suorittamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Pihlajalinnan psykologi Anna Lemmetyinen toteaa Anna-lehden artikkelissa ainaisen suorittamisen johtavan helposti väsymiseen ja uupumiseen. “On ihan hyvä, jos ihminen saa asioita aikaiseksi ja nauttii tekemisestä. Jos ihminen kuitenkin jatkuvasti ajattelee, että täytyy saada aikaan vielä enemmän tai tehdä koko ajan paremmin, voi ongelmia alkaa ilmetä.”
Ainaisesta suorittamisesta voi opetella eroon, mutta helppoa se ei ole. Suorittaja nähdään ahkerana ja aikaansaavana, ehkä jopa ihailtuna henkilönä, kunnes tapahtuu romahdus. “Ihmisen uupuessa usein ei riitä, että henkilö lepää. On löydettävä uusia toimintatapoja ja toisinaan haettava apua myös ulkopuolisilta”, Lemmetyinen toteaa.
Itse suorittajana havahduin vasta, kun tilanne oli päässyt liian pitkälle. Olen aina ollut tunnollinen, suorittanut opinnot, työn ja elämääkin sen mukaan, kuten muut ovat odottaneet minun tekevän. Paloin loppuun, oli pakko herätä ja tarkastella, miten voisin toimia toisin?
Ei ole helppoa opetella eroon toimintatavoista, jotka ovat vuosia hallinneet elämää. Itselläni kaikki lähti arjen pienistä teoista, aloin tietoisesti rikkomaan muodostamiani rutiineja, minun ei tarvitse lukea kirjaa illalla, jos en halua, pyykit voivat olla kuivumassa, vaikka tulisi vieraita kylään ja tärkeimpänä oli pakko opetella sanomaan “ei”.
Mielestäni yhteiskuntamme asettaa meille kohtuuttomia paineita. Työntekijöiden kuormitus etenkin Sote-alalla on valtavaa ja viime vuosina meno on mennyt vain hurjemmaksi. Ahkeria ja tunnollisia ihaillaan. Olen usein kuullut lauseen “Hei, voitko tehdä tämänkin, kun sinulta se käy niin helposti”. Kun sama kaava toistuu päivästä toiseen, edessä on vääjäämättä uupuminen. Työuupumusta hoidetaan lepäämällä, eikä se kahden viikon sairausloma mitään auta. Suorittaja kyllä suorittaa senkin ohjeiden mukaan ja tekee niin kuin lääkäri on määrännyt.
Suorittaminen ja uupuminen ovat koronatilanteen myötä vain korostuneet. Olisi aika suuremmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle, uupumus ja sen syyt pitää oppia tunnistamaan ja niitä on opittava hoitamaan oikein. Työyhteisöjen esihenkilöt hukkuvat itsekin työtaakan alle, eivät heidän resurssit ja osaaminen riitä yksittäisten työntekijöiden auttamiselle. Työtaakkaa helpotetaan ja työn keventämisestä puhutaan, mutta kaikki unohtuu kahdessa viikossa. On tavoitteet, joihin on päästävä, työt on tehtävä. Suorittajan on itse jaksettava hakea apua, itse opeteltava eroon liian kuormittavista toimintamalleista, itse opeteltava sanomaan ei.
Karoliina Roihu
