Koko ajan pitää olla elämänsä parhaimmassa kunnossa. Jännitä keskivartalo, ja pidä kädet ylhäällä. Pidä katse tarkkana, mutta muista hymyillä. Ole vahva, mutta pehmeä, ja muista nauttia. Niinpä, nauttia.
Nämä ovat muistoni kilpatanssista. Rakkaasta lajista, joka vei kymmenen vuoden ajan vuosi vuodelta yhä enemmän vapaa-ajastani, kunnes vapaa-aika oli vieras käsite.
Perheeni rahaa ja aikaa paloi kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, mutta tytärtä ei näkynyt kotona. Jalat olivat rakkuloilla, ja kehoa kramppasi öiden läpi. Laji oli elämäni rakkaus, kunnes ei ollutkaan. En voinut hyväksyä sitä, että asia, jota olin varjellut sydämessäni niin hartaasti, ei enää saanutkaan minua nousemaan aamulla sängystä ylös.
Moni nuori lopettaa harrastuksensa yläasteikäisenä, juuri silloin, kun omaa elämän suuntaa alkaa pohtia. Nuorten harrastuspiireissä usein puhutellaan kuin päämäärä olisi selkeä: käyt treeneissä ja sinusta tulee ammattiurheilija.
Eikä sekään riitä. Pitää kiinnittää huomiota myös siihen, mitä syö kotona, mitä tekee vapaa-ajalla ja miten saa nukuttua tarpeeksi, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Tässä kohtaa alkavat ristiriitaiset ajatukset siitä, onko tämä se, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä.
Kun tein päätöksen lopettaa kilpaurheilun oloni oli haikea ja tyhjä, mutta myös vapaa. Tämän jälkeen huono omatunto alkoi kolkuttaa, ja tunne muuttui ylitsepääsemättömäksi.
Kyse ei ollutkaan enää oman elämän suunnan muuttumisesta – piti oppia kävelemään uudestaan. Myös vastuu perheen rahallisesta panostuksesta sekä huolenpidosta tuntui hankalalta palalta puraista. Oloni oli kuin kiittämättömällä kakaralla, joka ei tykännytkään monen tonnin arvoisesta joululahjasta. Olin käyttänyt vuosia elämästäni lajin parissa, mikä ei johtanutkaan mihinkään. Kaikki käytetty raha oli kuin suoraan viemäristä alas vedetty.
Tämän jälkeen alkoi myös mentaalinen kamppailu motivaation sekä ajankäytön kanssa. Urheilulukion oppitunneilla usein puhuttiin koulutuksen tärkeydestä urheilun ohella. Ikään kuin jo valmisteltiin siihen, että mitä tulee tapahtumaan, kun ammattiurheilijan ura hiipuu pois.
Mentaalinen valmennus urheilu-uran loppumisesta jäi kuitenkin vähäiselle. Mitä minun pitäisi nyt sitten tehdä, kun ei olekaan enää mitään tekemistä?
Muutokset olivat brutaaleja. Sen lisäksi, että ulkoiset tekijät painoivat päälle, minun piti myös hyväksyä valtavat muutokset, joita urheilun pois jääminen toi mukanaan. Unen laatuni huononi, aineenvaihduntani hidastui ja kuntoni heikkeni. Jatkuva syöksykierre fyysisten sekä mentaalisten hankaluuksien takia vaikeutti tilanteesta yli pääsyä.
Nyt, melkein neljä vuotta lajin lopettamisen jälkeen, osaan jo pohtia tapahtunutta objektiivisesti. Harrastukset ovat tärkeässä osassa nuorten sosiaalisuutta sekä terveyttä, ja kilpaurheilu toki antaa myös elämään avaimia. Ymmärrän itsekuria, teorian ja tekniikan sekä voiton ja häviön. Ymmärrän, mitä vaatii päästä huipulle. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, mikä johtaa harrastusten lopettamiseen, ja millä tavoin siitä johtuvia sivuvaikutuksia voitaisiin ehkäistä.
15-vuotiaat nuoret osaavat kuitenkin harvoin omilla eväillään käsitellä näitä tuntemuksia, ennen kuin lanka palaa puhki. Yritetään vain purra hammasta ja pitää kyyneleet kurissa.
Teksti: Tua Ferchen
Kuva: PIXABAY
