Joku rakastaa, toinen ei ymmärrä koko ideaa – mutta jotain niissä on, mikä vuodesta toiseen saa miljoonat ihmiset eri puolilta maailmaa ruudun ääreen. Euroviisut ovat monelle kevään kohokohta – kun erilaisuus ei erottele, vaan rikastuttaa. Euroviisut toimivat silloin parhaimmillaan, kun ne pääsevät lumoamaan sillä, miten vahvasti musiikki voi yhdistää.
Tänä vuonna keskustelun ytimessä on Israelin osallistuminen. Israelin sotatoimet Gazassa ja palestiinalaisten siviilien jatkuva kärsimys ovat nostaneet esiin vakavia kysymyksiä siitä, voiko maa esiintyä kansainvälisellä viihdelavalla ilman, että sitä pidetään hyväksyntänä Israelin toimille.
Moni vetoaa siihen, että ”Euroviisut eivät ole poliittiset”. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa – ei ole koskaan pitänyt. Jo vuodesta 1956 alkaen kilpailu on ollut osa laajempaa eurooppalaista tarinaa: jälleenrakennusta, yhteyksien luomista ja toisaalta myös konfliktien, murrosten ja kannanottojen kenttää. Kreikan ja Turkin väliset jännitteet, Jugoslavian hajoaminen, Ukrainan ja Venäjän välinen sotilaallinen konflikti – nämä kaikki ovat heijastuneet tavalla tai toisella Euroviisuihin.
Vuonna 2022 Venäjä suljettiin kilpailusta Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen vuoksi. EBU perusteli päätöstä sillä, että Venäjän mukanaolo ”vahingoittaisi kilpailun mainetta”. Tänäkin keväänä Gazan humanitaarinen kriisi on syvä, eikä tämä linja tunnu enää johdonmukaiselta. Miksi yksi valtio suljetaan ulos ja toinen ei?
EBU väittää, ettei se ota poliittista kantaa, mutta tosiasia on, että sen tekemät päätökset ovat poliittisia – tai vähintään niiden seuraukset ovat. Kun Israel saa lavan ja miljoonayleisön aikana, jolloin se on kansainvälisen yhteisön hampaissa vakavista ihmisoikeusloukkauksista, kyse ei ole neutraalista valinnasta.
Ei ole kyse siitä, että israelilaiset artistit olisivat vastuussa hallituksensa toimista. Ei tietenkään. Mutta samaa voisi sanoa venäläisistä artisteista vuonna 2022. EBU:n toiminnassa ei ole kyse yksittäisten osallistujien oikeudenmukaisesta kohtelusta vaan poliittisesta laskelmoinnista, joka pyrkii maksimoimaan näkyvyyden ja minimoimaan kohut – ja epäonnistuu molemmissa.
Ymmärrys siitä, että musiikki ja politiikka kietoutuvat yhteen, ei ole uusi ilmiö. Musiikki heijastaa aina aikansa arvoja, jännitteitä ja keskusteluja. Euroviisuissa on nähty protestikappaleita, LGBTQ+-oikeuksien korostamista, ja aiempina vuosina mukana on ollut maita, jotka eivät edes maantieteellisesti kuulu Eurooppaan – kuten Australia, joka osallistuu kutsusta. Siksi kysymys ei ole vain siitä, saako Israel osallistua – vaan siitä, kenelle EBU antaa lavan ja millaisen yhteisön Euroviisut haluavat luoda.
Moni kokee, että osallistuminen on palkinto. Euroviisuihin pääsy tarkoittaa hyväksyntää ja näkyvyyttä kansainvälisesti. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä kilpailuun kutsutaan. Tämä ei tarkoita, että musiikkikilpailu voisi ratkaista poliittisia kriisejä – mutta se voi lähettää viestin. Hiljaisuus on sekin kannanotto.
Euroviisut voivat olla ihmeellinen juhla. Ne voivat nostaa esiin tarinoita, yhdistää eri kulttuureja, ja näyttää miten musiikilla on voimaa rakentaa siltoja. Mutta ne eivät voi tehdä sitä uskottavasti, jos samalla ohittavat sodan, sortamisen ja väkivallan silloinkin, kun ne tapahtuvat suorassa näköpiirissä. Silloin silta ei yhdistä – se vain peittää kuilun, jota emme halua katsoa.
Minulle Euroviisut ovat tärkeitä. Juuri siksi toivon, että niissä olisi myös moraalinen selkäranka. Ja juuri siksi toivon, ettei Israel olisi tänä vuonna mukana.
Teksti: Liinu Vepsäläinen
Kuva: Senni Kujanpää
