Ultra on äärimmäinen jalkapallofani, se käy ilmi hänen nimestään. Ultra on myös kirjan motiivi: jokaisessa luvussa palataan kysymykseen, mikä on ultra. Kiinnostavaa on, että eri maissa, eri kulttuureista ja eri asemassa olevat henkilöt määrittelevät ”ultran” eri tavalla.
James Montague on brittiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on tehnyt useita artikkeleita ja teoksia jalkapallokulttuurista ja -ilmiöistä. Hän on kiertänyt ympäri maailmaa niiden perässä.
Kirjan perusteella ultra (tai “ultraus”) voidaan nähdä elämäntapana. Vuonna 2020 julkaistussa kirjassa kuvataan useita tapauksia, joissa kannattaminen on ryöpsähtänyt yli muihin yhteiskunnan osiin, jopa valtakunnanpolitiikkaan.
Tästä ilmiöstä on saatu elävä esimerkki hiljattain Romaniassa, jossa ultranationalistinen presidenttiehdokas George Simion voitti presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen saatuaan 41% kaikista äänistä: 20 prosenttiyksikköä enemmän kuin toiseksi suosituin ehdokas.
Simion on kahden Romanian maajoukkueen ultra-kannattajaryhmän perustaja, joka kampanjansa aikana on tehnyt vaikutuksen äänestäjiin Romanian yhdistäjänä. Simion on herättänyt keskustelua Moldovan ja Romanian yhdistämisestä. Liike on käynnistynyt vuonna 1989.
Jalkapallofanien vaikutusvalta on näkynyt myös Ukrainassa, jossa pahamaineiset Azov-joukot, jotka koostuvat äärioikeistolaisista aktivisteista ja jalkapallohuligaaneista, ovat olleet olennainen osapuoli Ukrainan puolustamisessa ja Venäjän invaasiota edeltävissä mellakoissa.
Montague vierailee kirjassaan pääasiassa Etelä-Amerikassa ja Euroopassa, mutta Pohjois-Afrikalle, Yhdysvalloille ja Indonesiallekin on annettu osuutensa. Kirja on jaettu lukuihin, jotka on jaettu kokonaisuuksiin maanosan mukaan. Kappaleiden alussa on historiakatsaus, jonka jälkeen Montague tapaa kirjan päähenkilöt eli ultra-kannattajien edustajat ja raportoi ottelutapahtumista.
Ensimmäiset luvut käsittelevät Etelä-Amerikkaa, mutta kirja aloittaa matkansa esipuheen jälkeen Kroatiasta. Tämä on olennaista koko kirjan kokonaisuutta ajatellen.
Kerronta on eläväistä mutta asiapitoista. Huligaanipomojen lainaukset on kirjoitettu sellaisenaan; luultavasti syynä tähän on haastattelujen arkaluontoisuus. Haastateltavat jalkapallofanit ovat yleensä tunnettuja ja vaikutusvaltaisia rikollisia kotimaassaan.
Brittitoimittajalle tyypilliseen tapaan Montague livauttaa mukaan suorastaan runollisia kielikuvia, jotka tekevät lukukokemuksesta jotain tietokirjan ja matkakertomuksen väliltä.
Jalkapallo-otteluiden tunnelmaa Montague kuvaa taitavasti. Visuaaliset performanssit, rumpujen pärinä, laulut ja huutomyrsky tulevat tekstistä kouriintuntuvasti. Jos lukija on käynyt jalkapallo-ottelussa, hän pystyy kuvittelemaan ainutlaatuisen tunnelman Boca Juniorsin La Bomboneralla tai Belgradissa sijaitsevalla “Marakanalla”.
Ultrien kertomuksissa toistuu negatiivissävytteisesti kaksi asiaa, jotka ovat merkittävästi muuttaneet ultrakannattajien toimintaa: sosiaalinen media, joka on murentanut kannattajien yksityisyyttä, ja kameravalvonta, joka on tehnyt kiinnijäämisestä lähes väistämätöntä. Kameroiden lisääntyminen selittää myös, miksi kannattajat käyttävät naaman peittäviä huiveja ja huppuja.
Tavallista ultrille on epäluuloisuus auktoriteetteja kohtaan. Tästä kertoo kirjan nimi: 1312 viittaa aakkosiin lyhenteessä ACAB, joka tulee sanoista All Cops Are Bastards, eli “kaikki poliisit ovat paskiaisia”.
Ultra-kannattajaryhmät eivät pelkää toimia lainvastaisesti. Monesti kannattajaryhmät onnistuvat houkuttelemaan uusia jäseniä, koska ne eivät valikoi jäseniään: liittymiseen riittää usein tunneside kannatettavan seuran välillä. Samalla periytyy viha kilpailijoita kohtaan.
Vihan rinnalla on solidaarisuutta: Montague kertoo esimerkin italialaisen joukkueen kannattajista, jotka osallistuivat kilpailijajoukkueen merkittävän henkilön hautajaisiin. Toisaalta kannattajaryhmät tekevät yhteistyötä muiden maiden ultrien kanssa osallistumalla väkivaltaisuuksiin heidän kilpailijoitaansa kohtaan.
Monella tapaa ultrana toimiminen on siis jalkapalloa suurempaa: se on elämäntapa, jossa veljeys ja jännitys tempaavat mukaansa.
Kannattajaryhmien toiminta vaatii rahaa, jota voidaan hankkia rikollisella toiminnalla. Kirjassa mainitaan huumekauppa, pikkurikokset ja puolisotilaallinen kansallisen rauhan turvaaminen vakiintuneina tapoina sekä rahoittaa toimintaa että saada uskottavuutta. Väkivalta ja murhatkaan eivät ole olleet poikkeuksellisia, vaan väkivalta on tapa vahvistaa omaa asemaansa yhteiskunnassa.
Ultrat ovat yhteiskunnan kuvastin. Ne toimivat sääntöjen ja normien rajamailla – toisinaan ulkopuolella – ja ilmentävät yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ultra-kannattajat ovat myös väylä pehmeän vallan käyttämiseen.
Kreikan jalkapallofaneja käsittelevässä luvussa esitellään venäläinen liikemies Ivan Savvidis, joka on kreikkalaisen PAOK Thessaloniki -jalkapalloseuran omistaja, liikemies ja Vladimir Putinin ystävä. Hän herätti kohun ryntäämällä kentälle pistoolin kanssa PAOK:in ja AEK Ateenan välisessä sarjaottelussa vuonna 2018.
Kreikka on ollut vuoden 2008 talouskriisin jäljiltä poliittisessa turbulenssissa, mikä oli omiaan pohjustamaan poliittisten ääriliikkeiden nousua. Savvidiksen muuttaessa Kreikkaan hän otti haltuunsa yrityksiä ja sai vaikutusvaltaa, jota käytti muun muassa äärioikeistolaisen SYRIZA-puolueen tukemiseen.
Jalkapallokannattajilla on vaikea suhde julkisuuteen. Tiettyjen lasien läpi katsottuna heidän toimintansa saattaa näyttäytyä positiivisena, jopa edistyksellisenä, mutta yhteenotot virkavallan, jalkapalloseuran tai muiden fanien kanssa takaavat sen, että mielikuva väkivaltaisista jännityksen hakijoista ei tule muuttumaan. Eivätkä ultrat sitä välttämättä tavoittele.
Kirjassa esitellään jännittävä kavalkadi henkilöitä ja tapauksia, siis mitä jalkapallokannattaminen on äärimmillään. Se sopii erityisesti lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita joko jalkapallokulttuurista tai rikostarinoista.
Teksti: Vertti Värekoski
Kirjan kansikuva: Penguin Books Ltd
