Monella meistä on jokin mielipide pettämisestä. Osalla on omakohtaista kokemusta pettämisestä tai petetyksi tulemisesta. Jokaisella on myös oma mielipide siitä, missä menee pettämisen raja.
Pettämisen rajan voi ylittää sekä henkisellä että fyysisellä puolella. Henkisellä puolella joku voi kokea, että jos kumppani kokee romanttisia tunteita toista henkilöä kohtaan, tämä on pettänyt. Yleisempää kuitenkin on puhua fyysisestä rajasta. Pettämiskeskustelussa tulee useimmiten esille, että raja on rikottu kun kumppani on päätynyt harrastamaan seksiä toisen henkilön kanssa.
Nykyään suhteessa arvostetaan uskollisuutta entistä enemmän. Vielä 1970-luvulla joka kolmas henkilö oli valmis hyväksymään pettämisen, kun taas nykypäivänä ikäryhmästä ja sukupuolesta riippuen vain 5-15 prosenttia, ovat valmiita hyväksymään pettämisen.
Petetyksi tuleminen satuttaa ja romuttaa henkilön itsetunnon ja luottamuksen ihmisiin. Se saa ajattelemaan miten henkilö, joka välitti niin paljon ja rakasti, pystyy loukkaamaan ja satuttamaan näin radikaalisti.
Petäjä kokee todennäköisesti myös kipua. Hän saattaa kokea syyllisyyttä ja surua teostaan, mikä on osoitus katumuksesta. Sarjapettäjät eivät kuitenkaan tunnu kokevan syyllisyyttä tai surua, sillä he toistavat teon useasti saman tai eri kumppanin kanssa.
Tunnen monia petettyjä ja pettäjiä, ja olen itse kokenut molemmat “roolit”. Oman kokemukseni ja keskustelujen kautta olen oppinut, että useimmiten pettäjää pettäminen satuttaa lopulta enemmän. Uskon, että leimautuminen pettäjäksi on yhteiskuntamme karu tapa muistuttaa virheestä.
Jokainen pettäjä on varmasti saanut joskus kuulla: “Kerran pettäjä, aina pettäjä”. Tämä leima tulee yhden virheen takia. Minusta tässä lausahduksessa ei ole järkeä. Jos kerran teet jonkun pikku rikoksen kuten näpistät kaupasta, sinua ei leimata rikolliseksi. Miksis sitten yhden virheen takia leimaamme pettäjäksi?
Kun pettäjä kuulee tuon edellä mainitun lausahduksen, alkaa helposti ajatella, ettei enää koskaan kukaan voisi luottaa häneen ja joutuu ikuisesti olemaan yksin. Keskusteltuani monien kanssa aiheesta huomasin usein kuulevani lauseen: “Kyllä sinä vielä jonkun löydät, joka luottaa ja rakastaa, mutta en minä kyllä sinun kaltaiseesi pystyisi luottamaan.” Ymmärtäisin täysin jos jokainen tämän sanonut olisi tullut edes kerran petetyksi, mutta en ymmärrä miten moni on sitä mieltä ettei voisi oppia virheestään. Miten minä tulen löytämään jonkun, jos sinä et voi olla se joku minun kaltaiselleni? En vain käsitä.
Ymmärtäisin, jos en olisi virhettä kertaakaan katunut tai hairahtaisin toistamaan virheen jatkuvasti, mutta miten yksi virhe voi leimata ihmisen muiden silmissä niin radikaalisti?
Uskon, että virheet opettavat, ja kasvamme ihmisinä kun opimme virheistämme. Meidän kannattaa arvostaa ja painottaa avoimuutta sekä itsetutkiskelua. Eikä meidän kannattaisi tehdä liian isoja olettamuksia ja olla ennakkoluuloisia virheiden vuoksi.
Teksti: Jenny Yliselä
Kuva: Onerva Reinola
