Kansakuntamme rakastetuin ankkalehti on ehtinyt jo 70 vuoden arvostettavaan ikään. Kattivaaran margariinitehtaalta saatu eläke ei varmasti päivänsankarin mieltä lämmitä, mutta juhlaan on silti aihetta. Vuodesta 1951 ilmestyneet Aku Ankka-tarinat ovat saaneet arvoisensa näyttelyn kunniakkaan etappinsa juhlistamiseksi. Näyttely sulkee ovensa 24.10., joten jos kansallemme rakkaan sarjakuvan historia kiinnostaa, laita räpylät vinkumaan ja kiirehdi Päivälehden Museolle.
-Rakkaat ankkalehteni varastettiin ollessani nuori. Syylliseksi epäillään edelleen naapurissani asunuttua ketaletta, mutta todisteita ei ole näyttää. Nimeäkään en viitsi tähän sanoa, vaikka se saisi kenties rosvon tunnistamaan piston sydämessään. Aikoinaan olisin vetänyt turpaan, mutta se ei kuulu tapoihini, kertoo Reijo Vihonen, arvokkaan oloinen herrasmies näyttelyn keskeltä.
Aku Ankka on todellinen instituutio Suomessa, ja sen todistavat Reijon muistelmat lehden alkuajoilta.
– Ne vanhat kertomukset olivat loistavia. Käytetty kieli oli nokkelaa ja sanaleikkejä riitti rutkasti. Lehden nykysuuntaukset ovat minulle vieraita.
Rakkaita muisteloita löytyy myös kouluajoilta:
– Silloisella äidinkielenopettajallamme, Mirjam Polkusella, oli tapana pyytää luettavaksi kaksi tunneilla kirjoitettua ainetta. Toinen niistä oli aina minun tuotokseni. Tämä punastutti kovasti nuorta poikaa, ylpeydestä johtuen tietenkin. Mielikuvitukseni oli loistava, ja tästä on kiittäminen Aku Ankkaa ja sen rikasta kieltä, sekä mahtavia tarinoita.
Tunnelma näyttelyn tiloissa on erittäin nostalginen ja lämminhenkinen. Ovista astuttaessa kävijä pääsee hetkeksi poikkeamaan toiseen kotiinsa, Ankkalinnaan. Historia säteilee vahvana, ja sen voimaan on mukava langeta. Aika kuluu kuin siivillä tutkien lehden mielenkiintoista taustaa. Aku Ankalla on erittäin vahva kulttuuriperintö maassamme, ja se näyttää yhdistävän kokonaisia sukupolvia tarinoillaan.
Aulassa odottaa itse näyttelyn tuottaja, Päivi Lehtovirta. Kysyttäessä Akun merkityksestä hänen elämässään, nousevat lapsuuden kokemukset taas esille.
– Lapsuudessahan se oli hirveän tärkeä lehti. Tilaukset alkoivat jo 50-luvulla, ja jatkuivat pitkään, sisarusten innostuttua siitä. Veljen kanssa sai kyllä tapella lukuhetkistä, muistelee Päivi historiaansa lehden kanssa.
Haastattelun ohessa selviää, että moni nykyajan lapsistakin on edelleen lehden vannoutuneita ystäviä.
– Tässä kävi taannoin ryhmä kahdeksanvuotiaita näyttelyvieraita, ja heistä kymmenen tunnusti lukevansa lehteä. Nykyisen viihteen ylitarjonnan keskellä luku lämmitti mieltä.
Tulevaisuus nähdään kirkkaana:
– Toivon, että lehti jatkuisi vielä pitkään. Jos kieli ja kerronta pysyy rikkaana, ja aiheet kiinni ajassa, en näe tälle estettä, toteaa Lehtovirta lämmöllä.
Aluksi Ankkalinnan kadut kumisevat tyhjyyttään. Käynnissä oleva poikkeustila on selvästi verottanut kävijöiden määrää. Samassa tilassa järjestettävä, maamme toisen suositun julkaisun, Helsingin Sanomien, historiasta kertova näyttely vie osan vieraista pois ankkojen luota. Hesari yrittää vääntää, mutta Aku ei taivu. Kohta Pelle Pelottoman pajan vieressä parveileekin jo nuorempaa väkeä.
– Lapsuudesta tuttu, toteaa Karmen Paukku.
Samat syyt saapumiselle ilmoittaa myös Karmenin seuralainen, Sannamari Alasaari.
– Omille lapsilleni olen sitä myös lukenut, lisää Sannamari kaihoisasti.
Sukupolvelta toiselle siirtyvä kulttuuriperintö elää vahvana. Tiloissa voi tuntea kunnioituksen ja arvostuksen nidettä kohtaan, joka on opettanut vanhemmat, sekä heidän jälkikasvunsa lukemisen kunniakkaalle tielle.
Räpylät selviävät kierroksesta kuitenkin rakoitta, sillä kokoluokallaan näyttely ei kävijäänsä häikäise. Tilasta on silti onnistuttu ottamaan kaikki hyöty irti, ja mielenkiintoista knoppitietoa lehden historiasta on ripoteltu nerokkaasti lattialle. Nämä triviapallukat toimivat samalla seurattavana polkuna perheen pienimmille, jotka pääsevät näyttelyssä avustamaan Pikku Apulaista Akun syntymäpäivälahjan etsinnässä. Pieniä salapoliiseja tosin saapuu paikalle vasta reportaasin loppupuolella, ja missiota enemmän heitä kiinnostavat ympärille ripotellut pienet aktiviteetit.
Tämänkaltaiseen näyttelyyn voisi kuvitella valtavaa ryntäystä nuorison puolelta, mutta mitä vielä. Senioriväestä koostuva kansa valtaa pian tilat välittömyydellään. Tällä lehdellä on suurempi merkitys, mitä äkkiseltään saattaisi luulla.
– Kolme lastani lukivat jo 70-luvulla sitä. Kauan saatiin tilata. Nykyiset lapsen lapsenikin ovat tutustuneet Aku Ankan maailmaan. Kyllä tällä opeteltiin lukemaan, pitkät perineet, uppoutuu Kirsi Pasanen muisteloihinsa.
Ankkalinnan kotoisa atmosfääri on aika jättää taakse. Ihmiset poistuvat Päivälehden museon ovista mukanaan jotain, mitä ei rahalla pysty hankkimaan: lämmittävä nostalgian tunne, yhdistettynä kokemukseen ykseydestä yli sukupolvien, kulkevat mukana varmasti läpi koko päivän. Toivoa vain sopii, että lehdellä olisi vielä pitkä ja valoisa tulevaisuus edessään.
Poliisimestari Sisun sireenit loittonevat taustalla.
On aika vaihtaa maisemaa.
Olo on haikea.
Mutta takaisin pääsee aina.
Vaikka sitten lehden muodossa.
