Kuvittele itsesi 8-vuotiaana uudella luokalla uudessa koulussa. Olet hirmu sosiaalinen ja puhelias, yrität tutustua uusiin ihmisiin, mutta heti kun et ole enää se jännä uusi tyyppi, jäät täysin yksin. Et päässyt mihinkään porukkaan mukaan.
Näin minun kiusaamiseni alkoi. Tämän jälkeen kiusaaminen löysi minut aina uudelleen ja uudelleen kaikkialta missä olin. En enää ikinä kuulunut joukkoon, ja jopa ne joukot, joissa olin pienestä asti ollut saivat minut lopettamaan koripallon harrastamisen.
Kiusaamista on fyysistä tai psyykkistä. Kiusaamisella pyritään vahingoittamaan tai loukkaamaan toista. Siitä huolimatta moni tuntuu aliarvioivan psyykkista kiusaamista.
Olen kokenut 14 vuotta syrjimistä ja selän takana juoruilua. Olen kuullut, ettei syrjiminen olisi kiusaamista, koska eihän se voi fyysisesti sattua.
Sanotaan, että kiusaajat kiusaavat, koska heillä on paha olla, mutta miksi minä jouduin koulukuraattorille, mutta kiusaaja ei?
Olin rohkea ja toin kiusaamiseni kotona esiin, ja lopulta koulu yritti puuttua siihen. Tajusin nopeasti, ettei olisi kannattanut avata suutaani. Opettaja otti minut ja pari muuta luokan tyttöä keskustelemaan siitä, miten heidän pitäisi olla ystäviäni. Toinen tytöistä totesi opettajalle mielestäni todella hyvin: “Ei ketään voi pakottaa olemaan toisen kaveri.” Tämähän on ihan totta.
Syrjiminen jatkui, ja iän myötä mukaan tuli myös selän takana juoruilu ja huhujen levittäminen. Yläasteella olin koulussa, jossa koin, että kaikki muut olivat varakkaista perheistä, enkä löytänyt paikkaani. Koulussa ja tunneilla ängin itseni luokkani kympin tyttöjen porukkaan. Heidän kanssaan koin oloni usein ulkopuoliseksi ja huonoksi. Toisin kuin he, minä en pärjännyt koulussa.
Ammattikoulussa luulin kaiken olevan jo hyvin. Toisena vuonna, kun luokkani oli hajautettu eri suuntautumisvaihtoehtoihin, kuulin luokkalaiseltani, että toisessa ryhmässä olin ollut paljon puheenaiheena negatiivissävytteisesti. Tällöin uskoin, ettei kiusaamiseni päättyisi koskaan.
Suoritin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Päädyin sielläkin muutamien silmätikuksi. Tein sitten mitä tahansa, onnistuinko vai mokasinko, sain kuulla olevani huono ja toivoton tapaus. Intissä en ollut ainoa silmätikku, ja me kiusatut muodostimme oman porukan, josta saimme vertaistukea.
Aloitin intin jälkeen uuden koulun. Ekaa kertaa koin ympärilläni olevan samantyylisiä ihmisiä ja sain ystäviä. Minun ei tarvinnut enää olla yksin. Se tuntui lohdulliselta.
Kiusaamiseni alkoi 14 vuotta sitten, ja yhä edelleen elän jatkuvassa pelossa jäädä taas täysin yksin. Olen monta kertaa kuullut, että minun pitäisi oppia nauttimaan yksinolosta. Nautinkin silloin, kun tiedän, että minun ei tarvitse olla yksin ja voin itse valita sekä tehdä sen päätöksen.
Kiusaaminen jättää jäljen, jota uskon kantavani taakkana loppuikäni. Uskon, ettei kiusaaminen jatku ikuisesti ja totean usein, että aurinko paistaa aina myrskyn jälkeen. Tästä taakasta tulen selviämään.
Teksti: Jenny Yliselä
Kuva: Onerva Reinola
