Elämme maailmassa, jossa tasa-arvo ei ole itsestäänselvyys vielä tänä päivänäkään. Välillä täytyisi havahtua siihen, mitä juuri nyt tapahtuu ja miten voimme lisätä siitä tietoisuutta kaikille. Tasa-arvon edistäminen tuntuu välillä olevan maailmalla vain väline kansan tyytyväisenä pitämiseen.
Edelleen tänä päivänä saa lukea päivittäin uutisista, kuinka naisten oikeuksia rikotaan ympäri maailmaa. Itselleni oli viimeinen niitti, kun luin Irakin uudesta lakimuutoksesta, joka hyväksyy jopa 9-vuotiaiden tyttöjen avioliiton aikuisten miesten kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakkoavioliittojen määrä ja nuorten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä väkivalta lisääntyy.
Viime syksynä Afganistanissa ääri-islamilainen järjestö Taleban teki kymmeniä lakimuutoksia, jotka kieltävät esimerkiksi naisia puhumasta julkisella paikalla ja käymästä ulkona ilman miespuolista läheistä. Heistä pyritään tekemään ”kasvottomia ja äänettömiä varjoja”, Helsingin Sanomat kirjoittaa.
Nämä ovat vain murto-osa tapauksista, joissa naisten oikeuksia ollaan rikottu radikaalilla tasolla. Yhdysvalloissa on viime vuosina ollut kovat taistelut aborttioikeuden puolesta. Yhdeksäntoista osavaltiota on ottanut käyttöön aborttioikeutta kieltäviä lakeja. Samaa suuntaa arvioidaan noin puolille kaikista Yhdysvaltojen osavaltioista.
Moni meistä törmää sosiaalisessa mediassa näihin tapauksiin säännöllisesti. Itselleni se on aina yhtä musertavaa. Mietin, kuinka voimme katsoa vain hiljaa vierestä, kun ihmisoikeuksia rikotaan. Vakavat ihmisoikeusrikokset saavat paljon näkyvyyttä, mutta asioille ei tehdä mitään, tai niihin ei puututa tarpeeksi vakavasti. Tuntuu, ettei päättäjiä oikeasti kiinnosta ja kansalaiset äänestävät tyhjää. Naisten asemaa heikentävien ilmiöiden yleistyessä tilanteet normalisoituvat ja pian saatamme jopa unohtaa asian ongelmallisuuden.
Olen seurannut läpi elämäni, kuinka itselleni läheisiä ihmisiä ollaan murrettu, ja nämä henkilöt ovat aina olleet naisia. Miespuoliset henkilöt ovat huutaneet seksuaalisia kommentteja kaduilla ja olen kokenut naisia pidettävän vähemmän pätevinä.
Lukioajoiltani muistan, kuinka piti aina todistella omaa viisautta ja oli vaikea kysyä apua esimerkiksi matematiikan ja fysiikan tunneilla. Pelkäsin tyhmäksi leimaantumisen tunnetta ja tämä heijastuu edelleen elämässäni. Koen myös pelon vaikuttaneen arvosanoihini, sillä en vain viitsinyt pyytää apua, joka on nyt ajatellen typerää.
Vastaavat tuntemukset ovat yleisiä myös teknologia-aloilla, joissa on tuttu ilmaisu ”yhdeksän insinööriä ja yksi nainen”, tutkimuspäällikkö Susanna Bairoh kirjoittaa. Monet tutkimukset osoittavat, että naisten on miehiä vaikeampi todistaa pätevyytensä. Lähivuosina naisten määrä on noussut alalla, mutta edelleen voi huomata epätasa-arvoisuutta tekniikan alan yirtyksissä.
YK:n Naisten oikeuksien sopimus hyväksyttiin vuonna 1979, jotta voitaisiin vähentää muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja epätasa-arvoisuutta työpaikoilla. Vaikka 188 valtiota on allekirjoittanut sopimuksen, näiden kohtien toteutuksesta ei olla tarpeeksi pidetty huolta.
Iranissa uusi presidentti Masud Pezeškian on luvannut uudistuksia vanhoillisten mallien tilalle. Iranilaiset pääsevät muun muassa Whatsappiin, hijab-huivin käyttöön kohdistuvat tiukat lakivalmistelut ovat jäissä, hallinto vapauttaa toimittajia ja poliittisia henkilöitä vankiloista. Syy tälle kuitenkaan ei ole tasa-arvon edistäminen itsearvoisesti, vaan kansan tyytyväisenä pitäminen heikossa taloustilanteessa. Kun talous on kuralla, edistetään edes tasa-arvoa, ettei kansa ala kapinoimaan.
Äänioikeus ei ole ollut aina itsestäänselvyys esimerkiksi Iso-Britanniassa. 1900-luvun alussa äänioikeutta vaatineet naisaktivistit joutuivat ottamaan rajut keinot käyttöön ajaessaan naisten äänioikeusasiaa. He kahlitsivat itsensä julkisille paikoille ja protestoivat hajottamalla rakennuksia. Ensimmäinen maailmansota pakotti aktivistit tauolle, mutta heti sodan loputtua hyväksyttiin äänioikeus, joskin tuolloin vain yli 30-vuotiaille naisille. Näin saatiin yhteiskunta taas pyörimään.
Tarvitaanko tasa-arvon edistämiseen aina jokin ulkopuolinen motiivi?
Teksti: Sofie Satta
Kuva: Senni Kujanpää
