Kesäkirja on rauhallisesti etenevä elokuva elämän kiertokulusta. Se pohjautuu Tove Janssonin vuonna 1972 kirjoittamaan Kesäkirjaan (Sommarboken). Kirjan tapaan myös elokuvassa seurataan nuoren tytön, Sophian sekä hänen isoäitinsä ja isänsä kesän viettoa Suomen kauniissa saaristossa. Itse tarkastelen elokuvaa ilman kirjan tuomia ennakko-oletuksia, sillä en ole sitä lukenut.
Elokuva tuli Suomen ensi-iltaan perjantaina 31. tammikuuta ja sen on ohjannut amerikkalais-brittiläinen Charles McDowell. Elokuvan tuotanto on muutenkin monikansallinen. Kansainvälinen tuotanto ja levitys välittyy heti jo siitä, että elokuva on englanninkielinen. Nuorta tyttöä Sophiaa näyttelee suomalainen Emily Matthews. Tunnettu yhdysvaltalainen Glenn Close näyttelee isoäitiä ja isän roolin tekee norjalainen näyttelijä Anders Danielsen Lie.
Tarinassa Sophian äiti on menehtynyt – suru kulkee ja muuttaa muotoaan tärkeänä teemana elokuvan läpi. Myös isoäidin ja Sophian ihmissuhde on tarinan kannalta merkityksellinen. He oppivat toisiltaan elämästä. Dialogit ovat rauhallisia ja lyhytsanaisia, hiljaisuutta käytetään tehokeinona. Puhumattomuus kipeistä asioista on läsnä. Päähenkilöt ymmärtävät toisiaan rivien välistä ja yksinkertaisilla sanoilla onkin syvempi merkitys. Tämä puree suomalaiseen kohdeyleisöön, koska se on edelleen hyvin läsnä kulttuurissamme.
Kieli on meille suomalaisille tärkeä, ja siksi elokuvan upea miljöö ja englannin kieli tuntuvat vaikealta yhdistelmältä rikkoen hahmojen uskottavuutta ja sekoittaen tarinan alkuperää. Hahmot eivät edes puhu ruotsia, jolla alkuperäisteos on kirjoitettu. Tämä saattaa aiheuttaa hämmennystä, mistä kolmikko on tullut viettämään kesää?
Isoäiti ja isä hoitavat kotiaskareita mökissä reippaasti, mikä viittaisi siihen, että he ovat talon asukkaita, eivät turisteja. Radiosta kuuluu suomalaista musiikkia, mikä antaa meille pilkahduksen kunnioituksesta tarinan alkuperää kohtaan.
Elokuvan tapahtumapaikkana toimii Suomen saaristo. Siellä asutaan, leikitään ja tutkitaan ympäristöä. Hahmot ovat toimivasti lähellä luontoa. Luonto puhuu puolestaan niin visuaalisesti kuin korostetun äänimaailman kautta. Äänimaailma on voimakas, tuuli kuuluu ja linnut laulavat. Elokuvassa kuvataan merta, kalliota, metsää ja kasvistoa niin läheltä kuin kaukaa. Luonto on tuotu niin kauniisti esille, että väkisinkin alkaa kaipaamaan Suomen ainutlaatuista kesää.
Katsojalle annetaan tilaa tulkita päähenkilöiden tunteita ja ajatuksia rauhallisen etenemistyylin myötä. Kun elokuva etenee hidastempoisesti, voi sen katsominen käydä jollekin paikoittain jopa tylsäksi. Elokuvassa ei saada suurta juonenkäännettä tai ratkaisua.
Elokuvan loppupuolella kolmikko saa poppelin kasvamaan, mikä voi symbolisoida esimerkiksi elämän jatkumoa. Teos jättää paljon katsojalle tilaa tulkitsemiseen. Elokuvassa on paljon yksinkertaisuutta, jolla voi olla syvempikin tarkoitus, jos katsoja haluaa näin itse ajatella. Kuten se, kuinka tuuli puhaltaa kovemmin eri kohtauksien taustalla. On siis katsojasta kiinni kuinka paljon irti elokuvasta saa.
Näytöksessä, jossa itse kävin, olivat katsojat pääasiassa keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, vaikka elokuva on suunnattu kaikenikäisille. Näytöksen jälkeen kävin keskustelua kahden vanhemman naisoletetun kanssa. Molemmat sanoivat elokuvan olleen hyvin kaunis nähdyn luonnon puolesta, ja siitä syntyi tyyni sekä väsynyt tunne katsomisen jälkeen. Myöskään he eivät olleet lukeneet kirjaa, johon elokuva pohjautuu.
Elokuva maadoittaa, mutta on turhan maltillinen. Toisaalta katselukokemus voi olla juuri oiva paikka meille nykyihmisille pysähtyä, olla läsnä ja antaa kerrankin aistiemme rauhassa seurata, kuunnella ja pohtia.
Teksti: Saaga Autio
Kuva: Roxana Reiss
