Analyysi: Miksi rehellisyys on niin vaikeaa?

Arvostamme rehellisyyttä ja halveksimme valehtelua. Miksi sitten valehtelemme? Eihän rehellisyys vaadi kuin yhtä asiaa. Vastaus on: Juuri siksi.

Onko rehellinen hän, joka puhuu faktaa? Entä mikä on faktaa?

Kun Nikolaus Kopernikus esitteli aikoinaan aurinkokeskisen maailmankuvan, ei sitä oppineiden keskuudessa pidetty faktana. Faktaa tuolloin oli, että aurinko kiertää maata. Kopernikuksen esitys hylättiin. Tarvittiin sata vuotta ja Galileo Galilei, ennen kuin aurinkokeskinen maailmankuva lopulta hyväksyttiin. Käsityksemme siitä, mikä on faktaa, oli nyt muuttunut.

Rehellisyys on kakku, jonka raaka-aineena on pyrkimys totuuteen.

Joka tänä päivänä väittää, että aurinko kiertää maata, saanee valehtelijan leiman. Mutta jos omaa yhä maakeskisen maailmankuvan, silloinhan väite on rehellinen. Mielipiteessään voi olla rehellinen, mutta totuus ei ole alisteinen faktalle.

Rehellisyyttä voisikin havainnollistaa tämän yksinkertaisen, mutta herkullisen esimerkin kautta:

Rehellisyys on kakku, jonka raaka-aineena on pyrkimys totuuteen. Tätä kakkua meille tarjoilevat rohkeat, sillä he ovat ainoita, jotka siihen pystyvät.

Rehellisyys vaatii ainoastaan yhtä asiaa – rohkeutta – ja on siksi niin vaikeaa. Rehellisyys ei vaadi tilannetajua tai ihmistuntemusta, eikä sitä voi kompensoida nokkeluudellakaan. Näitä taitoja tarvitaan valehteluun. Rehellisyys vaatii ainoastaan rohkeutta. Rohkeutta sanoa niin kuin tuntee, kokee tai ajattelee. Se ei ole aina helppoa, sillä rehellisyydellä voi olla ikäviä seurauksia.

Kaipaamme rehellisyyttä, mutta myös pelkäämme sitä

Sosiaalisena lajina kaipaamme heimoamme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Valtaosa meistä on jossain määrin konformisteja, eli pyrimme mukautumaan sosiaalisiin normeihin. Tästä osoituksena Solomon Aschin vuonna 1950-luvulla tekemät, niin sanotut “janakokeet”.

Valehenkilöistä koostuneen avustajien enemmistön tehtävä oli väittää selvästi pidemmän viivan olevan samanmittainen, kuin vertailuviiva. Kun varsinaista koehenkilöä pyydettiin kertomaan oikea vastaus, yli kolmannes päätyi ryhmänpaineen alla mukailemaan enemmistön vastausta, vaikka se oli ilmiselvässä ristiriidassa heidän oman havaintonsa kanssa.

On siis ihmiselle luontaista pelätä ryhmän ulkopuolelle jäämistä, hulluksi leimaantumista tai epäsuosioon joutumista. Toisinaan pelkäämme myös konfliktia. Puolisolle syrjähypystä kertominen voisi aiheuttaa konfliktin, jätetyksi tulemisen ja sosiaaliseen ympäristöön kiirivän kelvottoman pettäjän maineen, joka saa ryhmän vihan niskaansa. Haluamme välttyä tältä ja päädymme valehtelemaan, sillä pelkäämme kertoa totuuden. Se on ymmärrettävää, mutta hyväksyntää sille voi sen sijaan olla vaikeaa hakea.

Tulisiko rehellisyyteen ylipäätään aina pyrkiä?

Valehtelun yksi huonoista puolista on se, että valehtelijan on pyrittävä muistamaan, mitä on valehdellut. Yhdestä asiasta valehtelu saattaa vielä vaatia kahdelle ihmiselle kaksi erilaista valhetta, ja valheen taakkaa pitää jaksaa kantaa mukana. Rehellisen askel on kepeämpi, mutta inhimillisistä seikoista johtuen, on tilanteita jolloin mölyt kannattaa pitää mahassa.

Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus kiteytti osuvasti: ”Emme sano neljäsosaakaan siitä mitä tiedämme. Jos sen tekisimme, kaikki luhistuisi. Sekin vähä minkä sanomme panee jo ihmiset ulvomaan.”

Niin paljon kuin arvostammekin rehellisyyttä, ei se aina ole kannattavin vaihtoehto. En itse tohtisi kehottaa ketään puhumaan aina totta. En myöskään uskaltaisi itse luvata olevani aina rehellinen. Tämä ei välttämättä tarkoita, että kehottaisin valehtelemaan. On kuitenkin kuviteltavissa tilanteita, joissa kaikkea ei kannata paljastaa. Esimerkiksi sopisivat asiat, jotka ovat yhtä aikaa merkityksettömiä, paljastuessaan haitallisia ja joiden paljastuminen on pelkästään pimittäjän itsensä käsissä.

Kannattaisiko ihastuksesta aina kertoa puolisolle? Rehellisyyden nimissä?

Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne:

Ihastut parisuhteen aikana työkaveriisi. Et voi tunteillesi mitään, ja tunne on vielä voimakas. Se on samaan aikaan kutkuttava, mutta kiusallinen, sillä ethän halua sen paljastuvan. Rakastat puolisoasi, etkä aio toimia ihastuksen vimmassa, lähentyäksesi työkaveriasi. Saatat puolisosi mielestä vaikuttaa kotona hieman hajamieliseltä, mutta vaikutukset jäävät siihen. Päätät odottaa, että tunteesi menevät ohi, sillä tiedät ihastumisen olevan luonteeltaan määräaikaista.

Käsillä on siis tilanne, joka on puolisosi kannalta merkityksetön, sillä ihastumisesi ei johda mihinkään. Puolison olisi silti erittäin vaikeaa olla olematta harmissaan ja mustasukkainen kuullessaan, että olet ihastunut johonkin toiseen. Ja olisihan sitä kohtuutonta vaatiakin. Kun kukaan muu ei voi tietoa paljastaa, et voisi jäädä myöskään kiinni tunteidesi pimittämisestä. Sen voit paljastaa ainoastaan sinä itse. Kannattaisiko ihastuksesta kertoa? Rehellisyyden nimissä?

Mitään hyvää siitä ei ainakaan seuraisi. Ihastuminen parisuhteen aikana on tabu, syystäkin.

Rehellisyyttä käytetään joskus myös keppihevosena, oikeuttamaan tökeröt kommentit. Puolustuskannalle joutuessa on helppo vedota rehellisyyteen. “Miksi purnaat? Minähän olin vain rehellinen?”

Ei rehellisyydestä itsestään usein moitetta saa, vaan sillä väärin oikeutetusta tökeryydestä. Tämä kertoo siitä, kuinka paljon rehellisyyttä arvostamme. Eikä suotta, sillä saadaan valtavasti hyvää aikaan. Sillä voi esimerkiksi ansaita kaikkein arvokkaimman lahjan, jonka voi toiselta ihmiselta saada, eli luottamuksen.

Voisinko saada lisää rehellisyyttä elämääni?

Rehellisyyteen tulee antaa mahdollisuuksia ja siihen voi myös kannustaa. Pyrkiä luomaan sille mahdollisimman otolliset olosuhteet. Epäotolliset olosuhteet saadaan aikaan arvaamattomalla käytöksellä. Jos totuuden sanomisesta seuraa suhteettoman voimakas tai uhkaava reaktio, valehteluun turvautuminen on ymmärrettävää. Uhriutumisella voi saada taas toisen liian varovaiseksi, jolloin valehtelu tuntuu hänelle niin ikään mielekkäämmältä ratkaisulta. Tunteitaan voi kiistatta olla vaikea hillitä kuultuaan epämukavan totuuden, mutta totuus on silti valhetta parempi. Ja väärintekijä ansaitsee kyllä rangaistuksensa vielä senkin jälkeen, kun tunnekuohusta on päästy.

Rehellisyyttä ei varsinaisesti saa mistään, vaan sitä tulee tilaisuus osoittaa. Silloin kysytään rohkeutta, joka taas vaatii kumppanikseen luottamusta. Luottamusta siihen, ettei rehellisyyden vuoksi jää tyhjän päälle, vaan on joku pelastava turvaverkko, johon putoamalla välttää henkilökohtaisen katastrofin. Luottamus vaatii jälleen rehellisyyttä, ja näin nämä kolme tekijää muodostavat toisiaan ruokkivan kehän.

Rehellisyys, rohkeus, luottamus – Niiden avulla elämää on hyvä rakentaa.

Teksti: Aleksanteri Siikjärvi
Etusivun kuva: Senni Kujanpää
Solomon Aschin kokeen kuvitus: Wikimedia commons, Fred the Oyster,  4.0 International, 3.0 Unported, 2.5 Generic, 2.0 Generic, 1.0 Generic.