Yleisradion uutisankkuri Matti Rönkä on toiminut nykyisessä tehtävässään liki parikymmentä vuotta. ”Puoli ysissä” tiedonvälitys on järkähtämätöntä keskellä kriisejäkin. Ne tosin saisivat hänen puolestaan jo riittää.
Mediatalon käytävillä liki kaikuu. Pandemian vaikutusta, toteaa Matti Rönkä. Suuri osa yleläisistä kun tekee työnsä tätä nykyä kotoa käsin.
”Höpötys ja sivusta kuuleminen ovat jääneet vähemmälle. Itse olen ollut henkilökohtaisesti tyytyväinen, että olen saanut tulla olemaan työryhmässä ainakin jossain määrin”, hän toteaa istuessaan kokoushuoneen sohvalla.
Keskustelemme tänään toimittaja-kirjailijan urasta, kriiseistä ja niistä uutisoimisesta. Kansa on tapittanut ”puoli ysiä” silmät suurina uutisankkurin tiedottaessa yhteiskunnallisesta koettelemuksesta, jolle ei hakemallakaan ole tahdottu löytää vertailukohtaa.
”Ääneni on luonnostaan sopiva sähköisiin välineisiin”
On kuitenkin aloitettava itäsuomalaisuudesta. Perustasta, jonka Rönkä kokee keskeiseksi osaksi oman itsensä määrittelyä.
Lapsuudenkoti Outokummussa oli kunnollinen, joskin vaatimaton. Jälleenrakennussukupolven kasvattia kannustettiin opiskeluun, vaikka se merkitsi mittavaa taloudellista satsausta perheelle. Vuosittain oppikoulumaksut nielivät isältä kuukauden tilin.
Kasvuympäristönä Outokumpu oli varsin ”urbaani paikka”, jota maaseutu ympäröi. Maailman Rönkä tiesi avautuvan vasta muualla, Tampereella tai Helsingissä. Tie toi jälkimmäiseen ja valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Jo lukioaikana opettaja oli todennut, että Röngän lahjakkuus piili selittämisen taidossa.
Toisena Helsinki-kesänään hän pääsi kesäkuvatoimittajaksi Sanoman omistamaan Lehtikuva Oy:hyn. Hän arvelee, että siellä tehtiin jonkinlainen ”kypsyysarvio”. Sen mukaan Rönkä oli kehityskelpoinen, ja hänet kannatti kouluttaa Sanoman tarpeisiin.
Kirjoittavan toimittajan uraa tavoitellut Rönkä pohti Sanoman toimittajakoulussa yhä enemmän oman lahjakkuutensa olemusta.
”En ajatellut, että olenpa näppärä kirjoittaja, koska samalla kurssilla oli Jari Tervo, joka oli tuohon aikaan julkaissut jo kaksi runoteosta”, häntä huvittaa.
”Jossain vaiheessa tajusin myös sen, että – kiitos vanhempien genetiikan – ääneni on tietyllä tapaa luonnostaan sähköisiin välineisiin sopiva.”
Aluksi Rönkä käytti ääntään työvälineenä paikallisradiossa. Ensimmäinen kosketus uutisankkurin työhön tapahtui ”nuorena, helvetin vakavana miehenä” Maikkarin Kymppiuutisissa paikkaaja-ankkurina.
Rönkä työskenteli myöhemmin Ylellä uutispäällikkönä. Aikanaan häntä edeltäneen sukupolven uutisankkurit alkoivat eläköityä. Se oli hyvä sauma vaihtaa ammattia. Hän toteaa pilke silmäkulmassa, että ”sopivan harmaantuneet hiukset” mahdollistivat siirtymän.
Nyt ura puoli yhdeksän uutisissa on kestänyt parisenkymmentä vuotta.
”Groteski tai bisarri nautinto suruviestin viemisestä”
Kasvu koko valtakunnan ruutukasvoksi on käynyt hiljalleen. Ikäkin on tuonut oman uskottavuutensa. Röngän mukaan on ”yleinen harha”, että nuoret tahtovat kuulla toisen nuoren lukevan uutisia. Usein ankkurin odotetaan olevan ennemmin jonkinlainen vanhempi- tai isovanhempihahmo, kuten Arvi Lind aikanaan.
Se pätee kenties erityisesti niin sanottuun kriisiuutisointiin. Sitä on riittänyt koronapandemian vuoksi. Ehkäpä hädän hetkellä rauhoittaa paitsi tuttu uutiskasvo, myös perinteinen media itsessään.
”Se on vankistanut entisestään roolia, mikä meillä on. Korona-aikana tv:n katselu on näyttäytynyt erittäin korkeana riippuen kriisin vaiheista – mitä vakavampi tilanne, sitä korkeampi katselu”, Rönkä toteaa kysyttäessä pandemian vaikutuksia konserniin.
Kriisit saisivat jo riittää. Kummasti työhön vain kuitenkin liittyy sellainen ”hassuus”, että se tuntuu arvokkaimmalta uutisoidessa kaikkein pahimmista tapahtumista.
”Se on vähän kuin groteski tai bisarri nautinto suruviestin viemisestä – sitä ajattelee, että meidän toimintomme tekee tämän kaikkein tyylikkäimmin ja parhaiten.”
Toimituksissakin sulatellaan ja tehdään surutyötä
Kriisitilanteet hätkähdyttävät kotisohvien lisäksi toimituksissakin. Ensimmäisenä mieleen nousee muisto Estoniasta. Vapaapäivänsä aamuna Rönkä heräsi yllättäen puhelimen soittoon. Kävi käsky tulla tuuraamaan uutispäällikköä, joka oli hätyytetty toisiin tehtäviin.
Kun hän sitten saapui paikalle, toimituksen tunnelma poikkesi totutusta. Yleensä soitettiin musiikkia, tupakoitiin ja pidettiin meteliä, mutta nyt oli hiirenhiljaista. Alaiset lähestyivät Rönkää liki kuiskaten: ”Anna mulle joku homma.”
”Se oli surutyön tekemistä, koska kaikki pystyivät asemoitumaan tilanteeseen.”
Jotta voisi astella ”puoli ysiin” itseäänkin koskettavan kriisinkin hetkellä, tulee ”ammatillinen haalari” vetää ylle. On jäsenneltävä tapahtumaa, hankittava tietoa ja materiaalia, kerrottava ja kerrattava, Rönkä sanoo.
”Tietyllä tapaa katsoja odottaa, että ankkuri pysyy ryhdissään. Jollain tapaa on osoitettava, että tajuaa asian mittasuhteet tai koskettavuuden, mutta on vaikea sanoa keinoja, että näinhän se tehdään.”
Sodan käsittely kaunokirjallisuudessa – terapiaako?
Viime aikoina Ukrainasta on kantautunut huolestuttavia uutisia. Maan rajalla kuohuu, kun sodan uhka on kasvanut mittavasti.
Jälleenrakennussukupolvelle sota on ollut oma kriisinsä, vaikkeivat he olekaan todistaneet sen kauhuja omin silmin. Itänaapurista johtuen Rönkä toteaa kasvaneensa ”valheen aikana”.
”Neuvostoliitto oli olemassa romanttisena oliona ja virallisten puheiden ystävänä. Samalla kuitenkin sedät, enot ja isäni olivat olleet sodassa. Käsitys siitä, mikä Neuvostoliitto oli pahimmillaan valtiollisena oliona, oli selvä”, hän toteaa.
Kirjailijanuraansa koskevissa haastatteluissa Rönkä on todennut, että ”kaiken sitä kirjoittaa itsestään vaikkei kirjoita itsestään”. Hänen teoksissaan sota on ollut näkyvä ja toistuva teema. Rönkä ei allekirjoita väitettä siitä, että tämän kriisin käsittely ja siitä uutisoiminen tapahtuisi televisioruudun sijaan nyt romaaneissa.
”Ei kirjoittaminen mitään terapiaa ole. Olen kuitenkin havainnut, että ihmisillä on sukupolvensa mukana yhteisiä kokemuksia häkellyttävän voimakkaasti. Sota-aika vaikuttaa toiseen ja kolmanteen sukupolveen. Jokaisella sukupolvella on sitten omat kokemuksensa.”
Hänen mukaansa sama koskee koronapandemiaa. Se on nykyisen ajan ja sukupolven voimakkaimpia yhteisiä kriisejä. Rönkä toteaa, ettei poikkeusajan vaikutuksia voida vielä edes arvella etukäteen – jotenkin ne kuitenkin tulevat myöhemmin väistämättä näkyviin.
Lahjakkuusmassat tulisi saada käyttöön kokonaisuudessaan
Pandemiakriisi on puhuttanut uutisissa niin, että Röngän luulisi väsyneen sanan lausumiseen ääneen. Vaihtelua kaipaa yleisökin. On kiinnostavaa kuulla, mitä asiauutisoinnin pääankkuri tuumii, mikäli viihde ohittaa kiinnostavuudessa kriisien kyllästämän asiauutisoinnin.
Rönkä syventyy pohtimaan.
”Silloin kun minä opiskelin, Postman – huvitammeko itsemme hengiltä, oli vahva slogan. Kyllähän niin voi käydä, ja siitä saa ja pitää olla huolissaan”, hän sitten toteaa.
”Enemmän se murhe on tuo yleisö, nuo ihmiset, tuo kansa, joka on väärässä. Tietysti korona-aikana ja jos tulee sota Ukrainassa, suurin osa (ihmisistä) vakavoituu ja miettii, että ei helvetti.”
On oltava rehellinen. Rönkä nostaa esille esimerkiksi sen, kuinka suoratoistopalvelut valtaavat alaa kirjojen lukemiselta. Sen kaltaiset muutokset ovat väistämättömiä. Tilanne muuttuu huolestuttavaksi ja saa kriisin ainekset, mikäli tämä ilmiö alkaa jakaa ihmisryhmiä.
”Jos meillä on merkittävä joukko ihmisiä, jotka eivät oikein kykene lukemaan, he eivät kykene abstraktiin ajatteluun. Nämä ihmiset kokevat vakavat asiat vaikeiksi, eivät äänestä. He tarvitsisivat todennäköisesti yhteiskuntaa kaikkein eniten, mutta sulkeutuvat sieltä ulos.”
Rönkä painottaa, että ihmisten ”lahjakkuusmassat” tulisi saada käyttöön kokonaisuudessaan. Mozartit kyllä pärjäävät. Hänen kouluvuosistaan poiketen peruskoulujärjestelmä tuo sivistyksen kaikkien ulottuville. Se mahdollistaa ”Nokian kaltaiset ihmeet”.
”Mitä suurempia joukkoja syrjäytyy, joutuu sivuun sivistyksestä, koulutuksesta, mahdollisuuksista, se on huolestuttavaa. Se korreloi lopulta yleisen kiinnostuksen kanssa.”
Miten tuollainen kehitys pysäytetään, jottei kriisi saa enempää vettä myllyynsä – siihen Rönkä vastaa aluksi, ettei tiedä. Pohtiessaan ääneen hän kuitenkin painottaa, että kirjoittamisen ja lukemisen oppiminen ovat aivan ensisijaisen tärkeitä. Ne kun antavat niin paljon työkaluja ajatteluun ja yleiseen elämän hallintaan.
Puoli ysi edellyttää paineensietokykyä ja rohkeutta
Pitkän linjan ammattilaisen kanssa keskusteltavaa riittäisi, mutta aikaa ei. Rönkä vilkuilee kelloa, ja jo vain kiire uhkaa.
Kriisiuutisointia luvassa tänään tai ei, suorassa lähetyksessä toimiminen sujuu tutun kaavan mukaisesti. Paineensietokykyä ja rohkeutta vaaditaan. Rönkä itse toteaa, että tilanteessa joko pärjää tai ei, eikä siitä ole syyttäminen ketään.
”Kun suun avaa, tietää, että sieltä tulee kokonainen lause. Ei mieti koko ajan, että miltähän näytän. Luottaa siihen, että kyllä mä olen tässä ihan Tohtori Sykerönä”, Rönkä summaa totuttuun tapaan pilke silmäkulmassa.
Hän on eittämättä jättänyt vahvan jälkensä valtakunnalliseen mediamaailmaan. Ennen lähtöä on vielä esitettävä kysymys siitä, millainen hän itse toivoisi jäljen olevan. Se saa Röngän ilmeisen huvittuneeksi.
”Se on muiden määriteltävä”, kuuluu naurun lomasta.
Laskeudumme kiireen vilkkaa portaat alas. Rönkä hyvästelee. Hän ei jatka matkaansa vastaanottoaulaan, vaan säntää puolijuoksua maskeerattavaksi astuakseen jälleen uutisiin kaiken kansan eteen.
