– Kyllä ne lapset pitää tehdä, sä oot ne sun puolisollesi velkaa, kommentoi vihaisesti entinen työkaverini.
Vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan vaiettu aihe Suomessa. Minusta tuntuu, että minua painostetaan hankkimaan lapsia jonkun muun takia kuin itseni. Se on väärin.
Olen ehjä aikuinen ihminen, joka ei vain koskaan ole halunnut tulla äidiksi. Siihen ei liity mitään lapsuuden traumoja tai kamalaa äiti-tytär -suhdetta. En juurikaan pidä lapsista. Minulla on muutama kummilapsi, jotka ovat hauskoja tyyppejä, joita uskon rakastavani, kai?
Lapsen hankkimisen pakosta minulle on toitotettu jo vuosien ajan.
”Kuka sua sitten tulee vanhainkotiin katsomaan, jos et lapsia hanki? Kyllä se on ihmisen pohjimmainen tarkoitus hankkia lapsia.” Kiitos näistä sanoista kaikki ahdasmieliset vanhemmat naiset.
Saatan olla itsekäs, mutta olen sitä mieltä, että maapallolla on aivan liian paljon ihmisiä ja tällä hetkellä se tuhoaa itseään koronan voimin. En täten tunne omasta päätöksestäni lainkaan huonoa omaatuntoa.
Sosiaalinen media ja muu julkisuus kannattavat ajatusta perheestä. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei saa kannatusta.
Minua on viety duunimatkalla Turun eri lapsettomuusklinikoiden ohi, jotta pystyisin hakemaan apua, mikäli en pysty saamaan lapsia luomuna. Mitä vittua?
Minua on myös haukuttu, painostettu ja ahdisteltu vauva-asioilla. Syliin on työnnetty vauva ihan vain siksi että, voisin nuuhkia sitä, muuttaa mieleni ja lähteä vauvantekohommiin.
Minun kroppani, ajatusmaailmani ja tulevaisuuteni eivät kuulu pätkän vertaa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toki, myös puolisoille, joille olen päätöksestäni aina kertonut jo hyvissä ajoin ennen vakavamman suhteen aloittamista.
Miten joku muu ihminen voi tuntea pahaa oloa siitä, että joku toinen ei halua lisääntyä?
Itse en osaa kysymykseen vastata, mutta tiedän, että tätä ihmetellään jatkuvalla syötöllä. Joudun ihmettelemään myös raskauskyselyitä, jos vatsa jonain päivänä pömpöttää hieman enemmän.
Välillä kaikkien eri kysymysten jälkeen tekisi mieli olla kusipää ja sanoa että, en voi saada lapsia. Uskon, että vain se lopettaisi kyselemisen. En halua kuitenkaan sanoa niin, sillä Suomessa on paljon pareja, jotka kärsivät lapsettomuudesta vasten omaa tahtoaan.
Koitan olla myös realisti ja ajatella, etten välttämättä ole tavannut sitä ihmistä, jonka kanssa perheen perustaminen olisi otollista. Never say never, mutta näin 31-vuotiaana en tunne edelleenkään halua tulla äidiksi.
Uskon että olen paras kummitäti ystävieni muksuille. Heidän naurunsa raikaa aina minut nähdessään, ja jaksan temmeltää heidän kanssaan sen ajan, kun olen kyläilemässä.
Lapsivihaa en siis tunne ja toivon että, sellaiset parit, jotka lapsia oikeasti haluavat, saavat lapset hankittua. Se ei aina ole itsestäänselvyys.
-Kyllä se äidinvaisto sieltä vielä tulee, ootappa vaan, vinkkailevat vanhemmat naiset työpaikan röökipaikalla.
Näille kaikille edellä mainituille tyypeille pyrin vain hymyilemään nätisti ja mumisemaan jotain, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa ääneen.
