Masennuksesta selviytyminen on kiipeämistä vuoren rinnettä ylös kohti valoa. Kuvapankki Pixapay.

Tulee aamu, kun ei jaksa nousta sängystä. Vartalo on painautunut pesemättömiin lakanoihin ja hengitys vinkuu keuhkoissa. Jokaisen hermosolu huutaa kivusta, suussa maistuu veri. Hiljaisuus on kaoottinen vankila, äänekäs tila todellisuuden ja haavemaailman välillä.

Tulee aamu, kun vuorelle kiipeäminen alkaa. Pohjoisnavalta puhaltava tuuli ei anna armoa. Jäiset kiteet vuolevat naarmuja kasvoihin, käsiin, jalkoihin – ihon sileisiin poimuihin. Lumimyrskyssä suunnistaminen toivotonta ja suunnan kadottaa monta kertaa. Pelko valtaa mielen, levottomuuden ja ahdistuksen asettuessa asumaan sieluun. Selviytyminen, henkiinjääminen kyseenalaistetaan. Mikään ei ole enää varmaa, koko maailma on muuttunut absurdiksi käsitteeksi, jonka käsittäminen ei mahdu pienen ihmisen elämään.

Masennus. Valtava viitta laskeutuu päällesi haudaten kaiken alleen. Masennus. Synkät sävyt valtaavat mielen ja hermoradat. Masennus. Sairaus, joka etenee kavalalla tavalla, poistaen ihmisyyden kehosta. Jäljelle jää vain ruumis, joka sinnittelee – kunnes tulee hetki valloittaa Mount Everest.

Q-teatterin uusin näytelmä Mount Everest sai ensi-iltansa syyskuun 15. päivänä. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastannut Antti Hietala on onnistunut luomaan teatterin tavalla empaattisen kuvaelman masennuksen kauhuista. Minna Haapkylä tekee loistavan roolisuorituksen keskenmenon ja pettämisen traumoista toipuvana naisena.

Ihminen pyrkii toisen luo, vaikka vastassa oli maailman korkein vuori – näin teoksen synopsissa kuvataan. Se on totta. Masennuksen ja ahdistuksen keskellä kaipuu läheisyyteen ei katoa. Mielen eristäytyminen maailmasta ei erota ihmisyyteen kuuluvaa rakkauden kaipuuta, vaan se koteloituu alitajuntaan.

Masennus ei ole tunteettomuutta. Se on mielialan vaihtelua tylsien aistien ja väkevien tunteiden välillä. Viha, pelko ja kauhu kohdistuvat välillä muihin, välillä omaan mieleen ja kehoon. Mikään ei tunnu ensin miltään. Sitten tunteiden hyökyaalto vavisuttaakin kehoa. Mikään asento tai lause ei tunnu omalta, hyvältä. Kaikki on sumuista tai liian kirkasta.

Mount Everest –näytelmä onnistuu harvinaislaatuisesti vangitsemaan ihmisen kokeman tuskan – juuri Haapkylän ansiosta. Epätoivossa ei ole mitään taiteellista hienoutta, ei melankolian sävyttämää kauneutta. Näytelmä ei esitä masennusta kevyenä mielentilana, vaan todenmukaisena kärsimyksenä, josta ulospääseminen on jokaisen omalla vastuulla. Vierellä oleva ihminen voi olla valmis tekemään mitä tahansa, jotta elämä helpottuisi. Hän kuuntelee, lohduttaa ja koittaa pyörittää tavallista arkea tajuamatta, että hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin olla läsnä. Istua hiljaa vierellä ja sanoa: minä ymmärrän sinua.

Ihminen ei ole kone, joka voidaan pakottaa prosessoimaan tunteitaan. Mieli itsevaltaisesti kontrolloi toipumista välittämättä seurauksista. Ihminen parantuu, kun sen aika on – joskus se vaatii vuorelle kiipeämistä, toisinaan vuodelepoa. Kukaan ei kuitenkaan voi parantaa masennusta toisen puolesta, siihen tuskaan ei voi samaistua, sitä tuskaa ei voi ymmärtää.

Kaamoksen edetessä mielet alkavat synkkenemään. Niiden keiden on vaikea jaksaa yrittää pitää yllä kulisseja, olisi korkea aika antaa niiden hajota maanpinnalle. Masennus ei parane kaappiin sulkeutumisella, vaan tunteidensa kohtaamiselle. Joskus haavat on revittävä auki, jotta ne voisivat parantua lopullisesti. Joskus on mentävä kauppaan, ostettava patikointivälineet ja suunnattava Nepaliin. Vuoren rinne on vaarallinen ja koitunut usean kohtaloksi, mutta sen huipulla odottaa kirkkaus. Hammasta purren on suunnattava ylös kohti valoa.

Margit Marjokivi