Kun muutin Helsinkiin tammikuussa 2020, Mikonkadun On the Rocks oli minulle tavallaan toinen olohuone. Pandemian aiheuttaman pitkän keikattoman jakson jälkeen livemusiikki palaa hiljalleen tämänkin katon alle, mikä on mahtavaa, sillä tällaiset pienemmän kokoluokan paikat alkavat olla kortilla pääkaupunkiseudulla. Viime lauantaina minut vallitsi taas sama fiilis, etten haluaisi olla missään muualla juuri nyt.
Illan avasi St. Aurora, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa ikinä. En olisi mitenkään voinut kuvitella tätä debyyttikeikaksi, jos en olisi tiennyt! Bändi veti aivan mahtavan, yltiöpäisen energisen show’n, ja huomattavan naisvaltainen yleisö oli revetä liitoksistaan jo ensimmäisten biisien aikana. Kaverini totesi, että nämä tyypit kun saisi Euroviisuistakin tutun Måneskinin kanssa samalle kiertueelle, menestys olisi taattu! Näissä bändeissä on ehdottomasti samanlaista räväkkyyttä ja räjähtävää fiilistä.
Punk- ja alternative rockia musiikissaan yhdistelevä yhtye on julkaissut vasta viiden biisin EP:n. Sitä suuremmalla syyllä ihmetytti, että porukka kokoontui odottamaan bändin vetoa jo reilusti ennen soittoaikaa. Mistä tämä suosio kumpuaa, sitä bändi ei osannut sanoa itsekään! Jätkät vaikuttivat hämmentyneiltä mutta iloisilta saamastaan lämpimästä vastaanotosta. Spektaakkeli ei todellakaan jättänyt kylmäksi, eli ei yhtään huonompi suoritus ensimmäiseksi keikaksi!
Italialaisen Frontiersin listoille hiljattain kiinnitetty Temple Balls myi Rocksin täyteen jo viikko ennen keikkapäivää. Vallitsevat rajoitukset puolittavat baarin kapasiteetin yhä vain 175 asiakaspaikkaan, mutta kyllähän tuo tupa aika täydeltä näytti!
Oululainen pörröpäiden lauma rantautui Helsinkiin lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Yhtye veti sopivan sekoituksen vanhoja ja uusia biisejä, ja huhtikuussa ilmestynyt Pyromide oli ansaitusti hyvin edustettuna. Vajaan puolitoistatuntisen aikana ei ollut yhtään tylsää hetkeä, eikä yleisöäkään tarvinnut kahdesti pyytää taputtamaan tai puimaan nyrkkiä biisien tahdissa.
Olen nähnyt kolmisenkymmentä keikkaa tänä vuonna, mutta tämä ilta oli ensimmäinen, joka tuntui samalta kuin ”ennen vanhaan”. Vaikkei varsinaista tungosta syntynytkään, yleisö oli tiiviisti lähekkäin ja riehui kuin huomista ei olisi. Jos keikan aikana tulee niin kuuma, että tekisi mieli lähteä ulos tuulettumaan, on bändi onnistunut tunnelmannostattajan tehtävässään.
Whole Lotta Rosie oli selkeästi yleisön toivebiisi, ja se kuultiinkin illan viimeisenä encorena. Vaikka Templen versioinnissa ei ollut valittamista, olisiko AC/DC-coverin sijasta voitu vetää vaikkapa lisää uuden levyn matskua? Toisaalta Pyromiden yhdestätoista kappaleesta kuultiin peräti seitsemän, ja settiin oli valikoitu levyltä myös sellaisia biisejä, joita en odottanut kuulevani. Jäin kaipaamaan ainoastaan Long Ways, Long Liesia, jonka puuttuminen suorastaan yllätti. Kovempien menobiisien ystävänä olin kuitenkin onnellinen, ettei illan aikana pysähdytty fiilistelemään minkään sortin balladinomaisia lurituksia, vaan toimitettiin täyttä asiaa.
Vaikka Temple Balls kumartaa vahvasti 1980-luvun tukkahevin, ja ylipäänsä heviyhtyeiden suuntaan, bändi on luonut oman juttunsa. Se on ehkä yhtyeen suurin etu, sillä kaiken maailman mötleycrüejen ja twistedsisterien kopioita on nähty enemmän kuin tarpeeksi. Ennen kaikkea on ihailtava jätkien maanläheistä asennetta. Bändillä oli aikaa moikata faneja keikan jälkeen aina pilkkuun saakka, ja kävin itsekin jututtamassa miehiä. Kenestäkään ei huokunut yltiörokkitähtimäistä egoilua, vaan aitoa nöyryyttä ja iloa siitä, että oltiin saatu tupa täyteen, ja vedettiin helvetin hieno keikka. Tämä oli allekirjoittaneen toinen kerta Templen yleisössä, eikä taatusti viimeinen!
Aina tasaisin väliajoin joku Gene Simmons ilmoittaa rock’n’rollin kuolleen, mutta Temple Ballsin kaltaiset aktit todistavat elähtäneen legendan väitökset pelkäksi sananhelinäksi. Toivon onnea ja pitkää ikää tälle kenties Suomen aidoimmalle ja energisimmälle rokkipumpulle!
Katso koko kuvagalleria täältä:
Teksti ja kuvat: Elli Muurikainen
