On huolestuttavaa, että loukkaantunut joutuu pohdiskelemaan auttajansa perimmäisiä tavoitteita. (Kuva: Pixabay)

Olen itse kokenut paljon kolhuja elämässäni viallisten jalkojeni vuoksi. Saavun kouluun vähän väliä nilkuttaen ja silloin tällöin keppien kanssa. Pahimmissa tilanteissa joudun saapumaan kouluun Invataksilla. 

Ymmärrän täysin, että ihminen on utelias olento ja ihmisten arki on yleensä hyvin toistuvaa ja usein myös tylsää. Tämän vuoksi, kun näkee toiselle ihmiselle sattuneen jotakin, herää automaattinen vaisto kysyä mitä on tapahtunut, missä, miksi, milloin ja kaikki muut ylimääräiset ja tarkentavat kysymykset, jotka vain sillä hetkellä sattuvat mieleen pamahtamaan.

Joka kerta, kun joudun noihin kysymyksiin vastaamaan, joudun samalla myös kertaamaan ikävät ja usein kivuliaat kokemukset jälleen päässäni uudelleen ja uudelleen. Joskus vain toivoisi, että ihm

iset voisivat vain avata oven minulle ja antaa minun jatkaa matkaani. Usein minulle sattuessa jotain ikävää yritän koko ajan työntää tapahtumaa pois mielestäni, jotta pääsisin kyseisen koulupäivän loppuun ja voisin sitten käsitellä asiaa itsekseni omassa kodissani omassa rauhassa. 

Usein tulee miettineeksi, että kuinka moni kysyy näitä kysymyksiä vain tavan vuoksi? Saapuessani kouluun jälleen nilkuttaen ja kymmenennen ihmisen kysyessä nuo samat kysymyksen, joihin olen jo yhdeksän kertaa vastannut, sitä rupeaa itsekin kyseenalaistamaan ihmisten tarkoitusperiä.

On ihmisiä, jotka ovat todellisesti huolissaan. Arvostan heitä suunnattomasti. On ihmisiä, jotka ovat vain yksinkertaisesti uteliaita. Ymmärrän heitä. On ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä vain näyttääkseen hyvältä muiden silmissä. Olen tavannut elämässäni paljon ihmisiä, jotka eivät kiinnitä minuun mitään huomiota normaalisti, mutta kun tulen kepit käsissä kouluun he ovat koko ajan seuraamassa minua aukoen ovia ja varmistaen, että kaikki on varmasti hyvin. Toipumiseni jälkeen he unohtavat minut ja eivät edes tervehdi takaisin tervehtiessäni heitä. Tällaisia ihmisiä kohtaan minulta ei löydy yhtään ymmärrystä. Muiden ongelmien hyväksi käyttäminen näkyvyyden saavuttamiseen on hirveä teko. Olivat ongelmat sitten mitä tahansa. Tämän kaltaisille ihmisille pitäisi olla helvetissä aivan oma huone. 

Useasti loukkaantuneen ihmisen näkökulmasta voin antaa kaikille yleisen neuvon. Kun tapaatte ihmisiä, joille on sattunut jokin tapaturma, ensimmäiseksi tätä ihmistä ei kannata alkaa pommittamaan kysymyksillä tapahtuneesta ja pakottaa häntä kertaamaan kaikkea ikävää taas mielessään. Jos haluatte loukkaantunutta henkilöä lähestyä, yrittäkää lukea tilannetta ensin. Jos loukkaantunut henkilö vaikuttaa iloiselta ja energiseltä hän voikin jaksaa kertoa tapahtuneestaan. Toisaalta, jos henkilö näyttää valmiiksi vaivaantuneelta ja surulliselta, kannattaa keskustelu aloittaa jostain toisesta aiheesta, eikä hänen ongelmistaan. Voin kokemuksesta kertoa, että kun olet saman itsellesi hankalan tarinan kertonut yhdeksälle ihmiselle putkeen, kymmenennen ihmisen lähestyessä sinua alkaa jo suututtaa, eikä kukaan aina jaksa olla iloinen ja hymyillä.

Riku Kaurama