Lokakuun alussa ensi-iltaan tuli kauan odotettu elokuva Joker, jossa Joaquin Phoenix näytteli velmua nimikkohahmoa, jolle ihmishengen riistäminen tuntuu olevan marjan poimimiseen verrattava teko. Jo ennen rainan julkaisupäivää keskusteltiin siitä, kuinka elokuvat, sarjat, musiikki ja videopelit provosoivat ihmisiä satuttamaan toisiaan.

Väite jakaa ihmiset tiukasti kahtia. Löytyy niitä, jotka uskovat rajun viihteen olevan syypää ihmisten hirvittäviin tekoihin ja väkivaltaan. Toinen puoli taas näkee asian täysin eri vinkkelistä. He uskovat, että erilaiset viihdepläjäykset voivat olla terapeuttisia ja ehkä jopa kansan aggressioita turvallisesti purkavia.

Itse lukeudun jälkimmäiseen ihmisryhmään. Argumenttina käytän sitä, että olen lähes koko elämäni viettänyt väkivaltaisia leffoja katsellen ja räiskintäpelejä pelaillen rajun musiikin kuuntelusta puhumattakaan. Mielessäni ei ole ikinä käynyt kenenkään fyysinen satuttaminen.

Tietenkään kaikki eivät ole yhtä tervejärkisiä, ja mätiä yksilöitä löytyy aina. En kuitenkaan usko, että viihde on heidänkään tapauksessaan syyllinen tragedioihin. Esimerkiksi vuonna 2012 Coloradossa Batman-elokuvan ensi-illassa tapahtuneen 12 henkeä ja 70 loukkaantunutta vaatineen ammuskelun jälkeen monet kiinnittivät huomionsa ampujan videopelaamiseen ja jättivät vuosia kestäneen syrjäytymisen ja skitsofrenian toisarvoiseksi. 

Ihmiset pitävät videopelaajia psykoosin vallassa viruvina sekopäinä, jotka haluavat nähdä ruudullaan verta ja suolenpätkiä ja raivoavat näppäimistöä hakaten siinä epäonnistuessaan. Pelaamisessa on kuitenkin kilpailullinen puoli, joka jää usein huomiotta. En usko, että kovinkaan moni pelaa saadakseen virtuaalisia uhreja, vaan koska he haluavat saada enemmän pisteitä kuin vastustaja ja ovat pettyneitä, jos häviävät. Sama pätee kaikkiin urheilulajeihin.

Elokuvissa ilmiö on sama. Monet kriitikot missaavat sen, mistä teoksessa on todella kysymys. Edellä mainittu Joker-elokuva järkytti vastustajiaan, jotka näkivät sen väkivaltaa ja kaaosta ihannoivasta näkökulmasta. Minun mielestäni elokuva näytti pysäyttävän kuvauksen siitä, mihin yhteiskunnan eriarvoistuminen ja vähäosaisten huomiotta jättäminen voivat pahimmillaan johtaa.

Myös rock- ja metallimuusikot ovat saaneet oman osansa syntipukin taakasta jo vuosikymmenten ajan. Yksi tunnetuimmista tapauksista lienee Columbine High Schoolin verilöyly vuonna 1999, jonka tekijät paljastuivat rokkari Marilyn Mansonin musiikin ystäviksi. Syyttävä sormi oli siis helppo kohdistaa herraan jo ennen kuin uhrien ruumiit olivat ehtineet kylmetä. 

Marilyn Manson on saanut osansa ihmisten vihasta. (KUVA: Alex Const)

Myöhemmin Michael Mooren tekemässä ammuskelua käsittelevässä dokumentissa Manson sai suunvuoron ja kertoi oman mielipiteensä siitä, miten ihmiset poissulkevat tragedioiden mahdolliseksi aiheuttajaksi jatkuvasti hektisemmän yhteiskunnan paineet. Monet kohdistavat syytöksensä niihin, jotka näyttävät pelottavilta, mutta pyrkivät helpottamaan nuorten elämää luomallaan taiteella.

Mooren kysyessä haastattelun lopussa, mitä Manson olisi mahdollisesti sanonut Columbinen ammuskelijoille ennen heidän tekoaan, rokkari vastasi tyhjentävästi: ”En mitään. Olisin kuunnellut, mitä heillä oli sanottavana. Sitä kukaan ei tehnyt”.