Televisiosta tuli pari viikkoa sitten brittitoimittaja Stacey Dooleyn dokumentti Totuus halpamuodista, jossa hän tutustuu vaatealan nurjaan puoleen, eli muodin ympäristövaikutuksiin. Muodin ympäristövaikutukset eivät tunnu ainakaan dokumentin perusteella olevan kaikkien tiedossa, eivätkä ne täysin olleet minullakaan. Vaateteollisuus on dokumentin mukaan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala hiiliperäisen energiatuotannon jälkeen, ja vaatteiden tuotanto on koko ajan kasvussa.

Vaatealalla on moni asia pielessä. Vaatteiden kuljetukseen kuluu paljon energiaa ja vaatekappaleen matka puuvillapellolta tehtaaseen ja sieltä edelleen maailman toiselle puolelle kuluttajan vaatekaappiin on todella pitkä. Vettä vaateteollisuus tarvitsee puuvillan kasvatukseen, vaatteiden värjäykseen ja pesuun suunnattomat määrät. Myrkyt ja kemikaalit, joilla vaatteita käsitellään, kuormittavat ympäristöä. Tämä on ongelma varsinkin kehittyvissä maissa, sillä tehtaat usein vähät välittävät ympäristöstä ja laskevat jätevetensä suoraan viereiseen jokeen. Myös vaatetehtaiden työntekijöiden olot ovat monin paikoin kyseenalaiset, minkä takia ihmisten terveys on usein vaakalaudalla.

Kuluttamisen kertakäyttökulttuuri

Vaateala on muuttunut viime vuosina massiivisesti. Dooleyn dokumentista ja erilaisista verkkolähteistä käy ilmi huolestuttavia lukuja vaateteollisuuten liittyen. Kun ennen vanhaan mallistoja oli vuodessa kaksi tai neljä erilaista, on niitä nykyään jopa 52, eli joka viikolle luodaan uusi mallisto. Vaatteita myydään koko ajan enemmän ja niiden ostaminen on nettikaupan myötä entistä helpompaa. Vaatteita ostetaan ja sitä myöten tuotetaan enemmän, ja tämä kaikki pitää tehdä mahdollisimman halvalla. Sen takia vaatteiden valmistus tapahtuu nykyään suurimmaksi osaksi kehittyvissä maissa.

Vaatekappaleita valmistetaan vuodessa 150 miljardia kappaletta. Vielä neljä vuotta sitten uusien vaatteiden vuosittainen valmistusmäärä oli 80 miljardia kappaletta, eli valmistus on lähes tuplaantunut neljässä vuodessa. 150 miljardia vaatetta jaettuna maailman väestömäärällä tekee noin 20 uutta vaatekappaletta vuodessa jokaista ihmistä kohden. Tämä ei välttämättä kuulosta niin paljolta, mutta länsimaissa luku ei pysy 20:ssa. Esimerkiksi keskiverto amerikkalainen ostaa vuodessa 70 uutta vaatekappaletta, joka tarkoittaa uutta vaatetta neljän – viiden päivän välein.

Vaatteita myös tuotetaan aivan liikaa, sillä läheskään kaikki tekstiilit eivät edes ehdi päätyä käyttöön. Tekstiilijätettä syntyy vuodessa 92,8 tonnia, eli 12,8 kiloa jokaista maapallon asukasta kohti. Pahimmillaan kuluttajat ostavat vaatteita, joita he saattavat käyttää pari kertaa ja sitten ne hautautuvat vaatekaapin pohjalle. Noin 30 prosenttia vaatteista menee jopa suoraan roskiin, ennen kuin kukaan ehtii vetää niitä päälle, ja peräti 50 prosenttia kaikista vaatteista heitetään pois ensimmäisen käyttövuoden jälkeen.

Kertakäyttömuotia myydään halvalla (Kuva: clarencealford, pixabay)

Vaatetuotannossa tarvitaan vettä

Vaateala kuormittaa ympäristöä erityisesti käyttämällä suuret määrät vettä. Vuodessa kuluu 79 miljardia kuutiometriä vettä, joka vastaa noin kahta prosenttia koko maapallon makean veden varannoista. Pelkästään yhden vaatekappaleen valmistuksen käytetty vesimäärä on jo huomattava. Esimerkiksi yhden T-paidan valmistukseen kuluu 2700 litraa vettä. Sillä määrällä juomavettä ihminen pärjää 900 päivää, eli lähes kolme vuotta. Farkkuihin käytettävä puuvilla tuotetaan noin 15 000 vesilitralla, joka vastaa keskivertosuomalaisen sadan päivän vedenkulutusta, kun lasketaan mukaan juominen, peseytyminen, astian- ja pyykinpesut ja niin edelleen.

Yksi rajuin vaateteollisuuden aikaansaannos näkyy entisen Neuvostoliiton alueella. Araljärvi sijaitsee Uzbekistanin ja Kazakstanin rajalla, ja se oli aikanaan hyvin elinvoimainen. Ennen maailman neljänneksi suurin järvi on nykyään kooltaan vain murto-osa entisestä, sillä lähes kaikki sinne laskeva vesi ohjataan Uzbekistanin puolella puuvillan kasteluun. Aikanaan noin Irlannin kokoinen vesialue on nykyään vain pieni muisto suuruutensa päivistä, ja vesi peittää enää vaivaiset 10 prosenttia sen alkuperäisestä koosta.

Araljärvi kuvattuna ilmasta kolmekymmentä vuotta sitten ja tänä vuonna. (Kuva: NASA)

Myrkyt vaateteollisuudessa

Pysäyttävin pätkä Dooleyn dokumentissa oli, kun kuvausryhmä oli kuvaamassa vaatetehtaiden ympäristössä Indonesiassa. Kuvamateriaalissa näkyy selkeästi, että useat tehtaan laskevat likavesiään suoraan Citarum-jokeen, jonka varrella sijaitsee yli 800 vaatetehdasta. Joen väri muuttuu eri poistoputkien kohdalla ruskeasta pikimustaksi ja välillä violetiksi. Silti joen varrella asuvilla indonesialaisilla ei ole mahdollisuutta kuin käyttää sitä vettä, mikä joessa on iät ja ajat virranut, ja toivoa, että karmean hajuinen vesi ei ole liian myrkyllistä.

Joki, jota ihmiset käyttävät päivittäisiin toimiinsa, kuten peseytymiseen, ruuanlaittoon ja ravinnonhankintaan on niin saastunutta, että 60 prosenttia kalakannasta on kuollut. Vedestä on mitattu raskasmetalleja moninkertaisia määriä yli turvalliseksi määrättyjen rajojen. Raskasmetallit, kuten lyijy, elohopea ja kadmium on luokiteltu todella haitallisiksi, ja ne voivat aiheuttaa ihmiselle muun muassa kasvuhäiriöitä, syöpää ja pysyviä hermostovaurioita. Raskasmetallit voivat myöskin säilyä biologisessa kiertokulussa ikuisesti, joten ongelma ei ole vain meidän sukupolvemme asia.

Tästä kaikesta herää itselleni kysymys, että mitä voin kuluttajana tehdä, jotta tämä vaaterumba ei riistäydy aivan täysin käsistä? Mitä voi hyvällä omallatunnolla enää hankkia? Onko lakattava täysin ostamasta uusia vaatteita vai pitääkö tässä alkaa parsimaan kokoon vanhoja lumppuja ja käyttämään kaikki vaatekappaleet viimeiseen kankaanpalaan asti?

Vesistöt ovat usein koetuksella, ja myrkkyjen lisäksi niissä kelluu muutakin roskaa. (Kuva: yogendras31, pixabay)

Minimalismista mallia

Katsoin noin vuosi sitten myös toisen dokumentin, joka käsitteli minimalismia. Minimalismin idea on elää mahdollisimman vähällä materialla, sen kuitenkaan heikentämättä tai muuttamatta omaa elämänlaatua. Minimalismia käsittelevän dokumentin tekijöillä oli esimerkiksi vain muutama vaatekerta, joka kulki tarvittaessa heidän mukanaan pienessä laukussa. Omassa vaatekaapissani on sen sijaan ties kuinka monta vaatekertaa, joista suuri osa on lojunut hyllyllä käyttämättä vuosia. En kuitenkaan ole innokkain mahdollinen shoppailija, enkä osta seitsemääkymmentä uutta vaatekappaletta vuodessa. Välillä kuitenkin ostoksilla minutkin valtaa tunne, että jokin tietty vaatekappale on vain pakko saada. Itse arvioisin ostavani noin 20-40 uutta vaatekappaletta vuodessa. Keskiarvo on kuitenkin 70, joten keskiarvon toisella puolella on oltava  aivan megaluokan shoppailijoita, jotka suorastaan hamstraavat vaatteita.

En sano, että kaikkien pitäisi ryhtyä minimalisteiksi, enkä itsekään aio itsekään ryhtyä siihen. Jokainen voisi kuitenkin miettiä, kuinka paljon vaatteita oikeasti tarvitsee? Kuinka iso osa vaatekaapin sisällöstä piilottelee vaatekasojen alimmaisena ja kuinka isoa osaa oikeasti käyttää? Fakta kuitenkin on, että kuluttajan valinnat ovat suoraan yhteydessä vaatevalmistajiin. Jos emme osta vaatejättien tuotteita, jäävät vaatteet myymättä, ja pidemmän päälle tuotantoa pitää supistaa.

Mitä on tehtävissä

Viitisen vuotta sitten tein hyvin löyhän periaatepäätöksen ja päätin lopettaa halpojen vaatteiden ostamisen, vaikka en tiennytkään esimerkiksi veden kulutuksesta tai järkyttävistä ympäristörikkeistä, joita vaateteollisuudessa tapahtuu. Silloiseen päätökseeni vaikuttivat lähinnä kehittyvien maiden tehtaissa vallitsevat työntekijöiden surkeat olot ja lapsityövoiman käyttö, joihin en tässä tekstissä pahemmin lähtenyt puuttumaan. Lähtökohtaisesti ajattelin, että jos T-paita maksaa kolme euroa, ei vaatteen valmistus voi olla kestävällä pohjalla. Kuten sanoin, päätös oli melko löyhällä pohjalla ja olen huomannut lipsuneeni päätöksessäni. Olen ostanut vaatteita muun muassa espanjalaiselta vaatejätti Inditexiltä, joka omistaa merkkejä kuten Zara, Pull&Bear, Massimo Dutti ja Behrska ja valmistaa vaatteensa valtaosin Aasiassa. Sorruin myös ostamaan kesällä Tukholmassa ollessani Uniqlolta neljällä eurolla hienon Super Mario T-paidan.

Kaikkien vaatteiden alkuperää on vaikea lähteä tutkimaan. Kuka jaksaa ostopäätöstä tehdessään perehtyä tietyn vaatekappaleen taustoihin ja alkuperään vain todetakseen, että se on luultavasti valmistettu kyseenalaisissa olosuhteissa. Yleensä se ei edes ole mahdollista, vaikka vaatevalmistaja väittäisikin niin. Vaatejätit puhuvat ekologisista vaatteista ja mainostavat kestävästä kehityksestä isoon ääneen, mutta silti yksikään niistä Levis-yhtiötä lukuun ottamatta ei suostunut antamaan Dooleylle haastattelua. Ongelmiin ei haluta puuttua, sillä se tietäisi rahanmenoa. Vaateyhtiöt tietävät riistävänsä planeettaa, mutta eivät tyhjien lupausten lisäksi tee asian eteen selkeästi mitään.

Vastedes tulen miettimään, mitä vaatteita ja kuinka paljon niitä ostan. Tarvitsenko uuden T-paidan, neuleen, hupparin tai uudet farkut? Ja mitä vanhoille vaatteilleni tapahtuu, jos ostan uusia? Toki vaatteet kuluvat ja vaatekaappia pitää uudistaa, jottei tarvitse kulkea ympäriinsä Uuno Turhapuron näköisenä. Mutta kuinka usein ja kuinka paljon, sitä tulisi jokaisen ennen ostopäätöstä miettiä.

 

Lähteet

Suomalainen heittää vuodessa 13 kiloa tekstiilejä roskiin – näin hankit hyvän mielen vaatekaapin
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/12/12/suomalainen-heittaa-vuodessa-13-kiloa-tekstiileja-roskiin-nain-hankit-hyvan

Miksi Araljärvi on kutistunut
https://tieku.fi/luonto/ymparisto/miksi-araljarvi-on-kutistunut

The 2018 Apparel Industry Overproduction Report and Infographic
https://sharecloth.com/blog/reports/apparel-overproduction

Stacey Dooley: Totuus halpamuodista (Stacey Dooley Investigates – Fashion’s Dirty Secrets)
https://areena.yle.fi/1-4604650

Sosiaali- ja terveysalan nettiopiskelumateriali – Vedenkulutus
https://www.ymparistoosaava.fi/sosiaali-ja-terveysala/index.php?k=22672