Tungen itseni liukuportaisiin. Samalle kapealle portaikolle ahtautuu jonossa koko Helsinki.

Helsingin rautatieaseman asematunnelissa on ruuhkaa. Ihmiset kulkevat määrätietoisesti ristiin rastiin. Muovisen kauppakassin sangat venyvät, kun raahaan kädessäni ruokaostoksia. Nenääni tunkeutuu voimakas saippuan tuoksu. Joku soittaa kitaraa. Toinen myy lehtiä. Yksi ihan avoimesti kerjää. Yritän päästä nopeasti kohti junaraiteita. Asematunnelin katto on matalalla. Yli kaksimetrinen joutuisi kumarrellen kulkemaan. Hyvinvoinnin kerrokset näkyvät räikeän selvästi. Eikä vaasalainen sellaiseen ole tottunut.

Pienessä kulttuurikaupungissa kasvaneena ymmärrän, että erilaisuus on rikkaus. Onhan meillä suomenkieliset ja ruotsinkieliset. Leikittiin koulussakin samassa pihassa, tosin aina eri aikaan. Opin jo varhain hiukan taivastelemaan naapurin tekemisiä ja suurentelemaan omiani. Sellaisia pohjalaiset vaan on.

Tungen itseni liukuportaisiin. Samalle kapealle portaikolle ahtautuu jonossa koko Helsinki. Mistä näitä ihmisiä tulee? Tapiolasta ja Vuosaaresta tietysti. Uusi metro kuljettaa nykyisin ihmisiä lännestä itään. Globaali elämä Suomen metropoliassa alkaa olla mahdollista. Ja sen vaikutukset tulevat näkyviin kenties vuosien päästä. Takanani oleva yskii äänekkäästi. Eteenpäin en pääse, jono liukuportaissa kulkee omaa vauhtiaan.

Nousen ylös rautatieaseman kaikuisaan aulaan. Pohjalainen sisälläni huokaisee. Näen jo muutakin kuin edessäni menevän takin liepeet. Pitkän päivän jälkeen pelkkä mereltä puhaltava tuuli ei aina riitä. Avarat lakeudet olisivat muutaman tunnin ajomatkan takana.

Pää kenossa etsin sopivaa lähijunaa. Ruuhka ei vielä hellitä. Ihmiset tönivät ja tuuppivat, kun seison keskellä hallia. Tällä tavalla vaasalaisestakin tulee nöyrä. Oman pellon rajat pienentyvät, kun junassa on päästettävä toinen istumaan heti viereiselle penkille. Ja joskus on kestettävä jopa vastapäisen istujan katsetta.

Mutta mitä pohjalainen Helsingissä tekee?

Ihmiset täällä kulkevat päivittäin rautatieaseman liukuportaita ja katoavat tunneiksi asematunnelin käytäville opiskelemaan tai tekemään töitä. He omistavat elämänsä suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen, oman pienen kulttuurikaupunkinsa kustannuksella.

Muutin kerran tänne, kun opiskelemaan pääsin. Toisen kerran muutin, kun työtä oli tarjolla. Joka päivä istun yli kaksi tuntia Helsingin seudun liikennevälineissä. Avaran taivaan alla varttuneena on tullut opeteltua sietämään ruuhkaa, meteliä, kaikuisia tiloja, ahtaita junia, pitkiä välimatkoja ja kiireistä elämänrytmiä. Erilaisuudesta ja yhteiskunnan kerroksista ei enää joka päivä ahdistu, mutta ne erottaa yhä selvemmin. Pohjalainen täyrellisyyskin on saanut realistiset mittasuhteet.

Kiiruhdan ruuhka-aikaan poikki asematunnelin. Näen jokaisen kulkijan, jos haluan. Olen pohjalaisen rehellisyyden suurlähettiläs.

Sanna-Maija Rautakoski

Sanna-Maija Rautakoski