Keväällä 2020 talojen ikkunoihin alkoi ilmestyä pehmoleluja. (KUVA: piqsels)

Lähes tarkalleen vuosi sitten koronaviruspandemia pysäytti koko Suomen. Maaliskuussa 2020 siirryttiin ‘’kahden viikon etätöihin’’ ja naureskeltiin, että johan se Kiinasta levinnyt virus meidätkin saavutti. Todellisuudessa vuosi sitten kellään ei ollut käsitystä, eikä kukaan varmaan edes uskaltanut epäillä, millaisiin mittasuhteisiin pandemia tulisi vielä kasvamaan. Kukaan ei varmasti uskonut, että vielä maaliskuussa 2021 opiskelisimme etänä, harrastustoiminta olisi suurimmalta osalta keskeytetty ja yksi suurimmista kysymyksistä olisi se, tuleeko Suomeen ulkonaliikkumiskielto. 

Maaliskuussa 2020 kauppojen hyllyt tyhjenivät vessapapereista ja ihmiset hamstrasivat kaapit täyteen ruokaa kuin sodan varalle. Elimme epätiedossa, kukaan ei tiennyt, miten tilanteeseen olisi pitänyt suhtautua, joten panikoimme. Eikä siitä voi ketään syyttää. Vielä pandemian alkumetreillä suhtauduimme karanteenielämään tietyllä tavalla humoristisesti; pysytään pari viikkoa kotona ja vähennetään kontakteja niin kyllä tämä parissa kuukaudessa menee ohi. Ihmiset alkoivat askartelemaan ikkunoihin tsemppiviestejä ja ikkunalaudoille laitettiin pehmoleluja, joita lapset voivat bongailla.

Pari kuukautta vaihtui vuodeksi ja pehmolelut ja tsemppiviestit ovat talojen ikkunoissa edelleen. 

Siihen nähden, että koronavirus pysäytti koko maailman, se myös aktivoi ihmisiä täysin uudella tavalla. Keväällä ja alkukesästä suurta huutoa oli hapanjuurileipä, TikTok-sovellus, kotitreenit ja uusien taitojen opettelu. Syksyn ja talven lähestyessä ihmiset innostuivat neulomaan ja lopulta tuntui, että joka toisella ihmisellä, kehen törmäsi oli päässään samanlainen pipo. Jäimme jumiin koteihimme ja jouduimme kehittämään itsellemme tekemistä aivan uudella tavalla. Tekemistä on ollut, mutta kuinka kauan tätä voi jaksaa?

Olemme eläneet enemmän tai vähemmän poikkeusoloissa vuoden päivät. Selvää on se, että loputtomiin kukaan ei jaksa leipoa leipää, neuloa pipoja tai keksiä väkisin uusia taitoja, joita voi opetella. Eli mitä kummaa me keksimme seuraavaksi? Itseni kohdalla olen huomannut sen, että vuoden takainen epätieto ja ahdistus on muuttunut puhtaaksi ärsytykseksi ja epätoivoksi. Vuosi sitten elättelin toiveita siitä, että kesään mennessä pääsisimme palaamaan takaisin normaaliin elämään ja juhannusjuomia kilistellessä voisimme nauraa ajatukselle koko koronasta. Nyt huomaan jatkuvasti valmistuvani henkisesti siihen, etten tule koko kouluaikani aikana näkemään opiskelukavereideni kasvoja kokonaan. Tottakai etäopiskelussa on hyvätkin puolensa; pienetkin tauot voi käyttää siihen, että lepuuttaa silmiä mukavasti omassa sängyssä peiton alla ja koulumatka kestää tasan sen ajan, kun siirtyy sängystä tietokoneen ääreen. Mutta silti, varsinkin näin vasta opiskelut aloittaneena, ihmisiä olisi mukava kohdata kasvokkain eikä Zoomissa. 

Tietyllä tavalla sitä kaipaa vuoden takaista aikaa, kun tilanne oli niin uusi ja pelottava, että se aiheutti lähinnä ahdistusta. Nyt se aiheuttaa vaan sen ajatuksen, että enää ei jaksa, vaikka pakkohan meidän on. 

(Kansikuva: pixabay)