Monesti idylliseen urheilijaan liitetään nöyryys, puolueettomuus, hyvät käytöstavat ja päihteettömyys. Heidät muistetaan vain silloin, jos he olivat ylivoimaisesti parempia kuin muut. Historiaa katsoessa joka lajin kohdalla normista poikkeavat väriläiskät nousevat aina esille ja he ovat elintärkeitä lajille ja sen näkyvyydelle.
Nyrkkeily eli kultaisinta aikaansa 1930- ja 40-luvuilla. Korruptio kuitenkin pilasi lajin maineen 50-luvulla, mutta 1960 luvun alussa ihmisten tietoisuuteen tuli uusi nimi Cassius Clay. Rääväsuista, uskonnollista ja ylimielistä Clayta vihattiin ja halveksittiin menestyksestään huolimatta, koska hän ei sopinut perinteisen urheilijan muottiin. Vasta uransa lopussa häntä alettiin arvostamaan urheilijana, joka uskalsi sanoa, mitä ajattelee. Clay eli Muhammad Ali oli ensimmäisiä vahvoja persoonia urheilussa. 1980- ja 90-luvuilla samalla kaavalla F1- kuski Ayrton Senna, koripalloilija Michael Jordan sekä nyrkkeilijä Mike Tyson muistetaan menestyksen lisäksi värikkäistä persoonistaan. Jalkapalloilija Diego Maradonan tulista luonnetta ihailtiin ja vihattiin ympäri maailman. Esimerkkejä löytyy tämän päivänkin urheilijoista. Vapaaottelija Conor Mcgregor on käytännössä yksin vastuussa vapaaottelu organisaatio UFC:n nopeasta noususta koko maailman tietoisuuteen. Kaikki tämä johtuu vain Mcgregorin häikäilettömästä tyylistä tuoda itseään esille.
Suomalaisessa urheilussa värikkäät persoonat ovat vähissä. Jos Kimi Räikkönen ei olisi ollut menestyksekäs F1-kuljettaja niin hän ei kenenkään mielestä olisi ollut kiinnostava ihminen. Hänet silti tullaan muistamaan pitkään vain koska hän erottui muista olemalla oman tiensä kulkija, joka vain ajoi ja jätti puhumisen muille. Jos hän ei olisi voittanut MM-kultaa, olisi Kimi mennyt historiaan vain hassuna persoonana. Tämä “tylsä” asenne johtuu suomalaisten liian nöyrästä asenteesta ja tämän vuoksi emme pärjää esimerkiksi kamppailulajeissa läheskään yhtä hyvin kuin vaikka ruotsalaiset. Heitä ei ole opetettu nöyristelemään ja kumartelemaan joka paikassa, koska se ei ole tarpeen. Jo hiekkalaatikolla me suomalaiset on opetettu vähättelemään omia saavutuksiaan ja vaalimaan “kaikki pelaa” -mentaliteettia aivan liian pitkään, josta on vain haittaa lapsen kasvaessa. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että tämä sama periaate ei pädekään elämässä samalla lailla kuin junnujen futistreeneissä. Surullisen usein tällöin on jo liian myöhäistä ja muut lapset, jotka tajusivat tämän aikaisemmin, ovat henkisesti vahvempia jo nyt. Myös itsekehu ja arvostus omaan tekemiseen meiltä suomalaisilta puuttuu lähes kokonaan. Jos voittaa ja menestyy niin ajatellaan, että “noh hyviä oli muutkin”.
Meidät suomalaiset tunnetaan maailmalla urheilijoina, jotka vain tekevät tarvittavan työn niin hyvin kuin mahdollista. Vaikka menestystä tulisikin niin meidät unohdetaan nopeasti. Suomalaisilta puuttuu se sopiva ylimielisyys, jota etenkin tänä päivänä tarvitaan urheilun huipulle pyrkiessä.
Kalle Helminen
kallematias99@gmail.com
