Moni lapsi jää yksin vaikeuksiensa kanssa. Kuva: Unsplash.fi

Pulassa ollaan. Velkaantumisaste kasvaa, eikä rahaa liikene uusiin menoihin. Toisaalta tuossa valossa resurssien saamisen ei luulisi tuottavan vaikeuksia – ongelmammehan eivät ole kasaantuneet yllättäen. Kysy vaikka lapsiltamme. 

Lasten ja nuorten oikeuksien puolesta paasataan jatkuvasti. Heitä ylistetään sen rajattoman potentiaalin lähteeksi, jota yhteiskuntamme kipeästi kaipaa tulevaisuudessa. ”Hyvinvointiin tulee satsata nimenomaan varhaisessa iässä, eikä silloin, kun joudutaan kuromaan umpeen jo vuotavia haavoja”, toistellaan.

Tyhjiä sanoja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tekemän selvityksen (Lastensuojelu 2020) mukaan lastensuojeluilmoitusten määrä kasvoi neljä prosenttia edellisestä vuodesta, mikä viittaa lisääntyneeseen lasten kaltoinkohteluun. Moni jää vaille tarvitsemaansa huolenpitoa, sillä avuntarvitsijoiden määrä kasvaa.  

Ongelmat eivät ole ilmestyneet yhtäkkiä. Niiden seurauksia tunnetaan aina Vilja Eerikan tapauksesta viime joulukuiseen Koskelan murhaan. Molemmat aiheuttivat järkytystä äärimmäisyydellään ja harvinaisuudellaan, joskin puutokset lastensuojelun resursseissa ovat olleet kroonistuneita jo kauan. Tapaukset huomioitiin laajalti, minkä vuoksi niihin täytyi reagoida. Lupauksia toisteltiin kaikuna. Kuka milloinkin oli valmis ottamaan niistä kunnian ja sanoi tekevänsä parhaansa, mutta kaikki jäi silkaksi sanahelinäksi.  

Kelle vastuu kuuluu?

Kykyä vastuunkantoon ei tunnu löytyvän keltään, vaan syyttävät sormet alkavat aina osoitella ristiin rastiin. Johtuuko kyvyttömyys siitä, että omantunnon kolkutus estää saamasta suun auki, vai byrokratiaviidakon sankkuudesta, jossa haahuilevat nekin, jotka tuntevat sen ainakin näennäisesti parhaiten? Syistä jälkimmäinen tuntuisi jokseenkin ymmärrettävältä, mutta ei hyväksyttävältä. Se on maksanut ihmishenkiä. 

Kaikki on kuulemma kiinni rahoituksesta. Lähdettä sille on etsitty tuloksetta vuosikaudet, joskin tietyin väliajoin tunnelin päässä näkyy valoa. ”Ratkaisut ovat meidän ulottuvimmillamme”, toistellaan. Sanat vedetään takaisin ääntenlaskun jälkeen. Miksipä niin ei tehtäisi, kun maton alla on tilaa tällekin epäkohdalle. Myöhemmin joku kenties väkivalloin kaivaa sen sieltä esiin, mutta aina se hautautuu laskeutuvan pölyn alle. Aikapommin tikitystä kieltäydytään kuulemasta. 

Pula resursseista on kiistaton, mutta surkuttelusta ja ei-oo:n tarjoamisesta ei ole hyötyä kellekään. Apua on löydyttävä. Jos satsauksiin lasten auttamiseksi ei olla valmiita, siitä ne säästötalkoot vasta alkavatkin. Myöhemmillekään sirkushuveille ei löydy maksajia, mikäli osa porukasta suljetaan yhteisen joukon ulkopuolelle. Oikeiden, konkreettisten toimien sijaan olankohautuksilla ja suruvalitteluilla vastaaminen merkitsee juuri sitä. Yhteistä kassaammehan ylläpidetään nimenomaan siksi, ettei kaunopuheisuutta tarvita vastaamaan kansan hätään. On syytä lykätä hävittäjähankintoja.

Lapsissa ja nuorissa asuu se voima, joten muiden ongelmiemme ratkaiseminen vaatii. Antakaamme heille se arvostus, joka heille kuuluu. Resurssit kyllä maksavat itsensä takaisin huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin koronavelkainen Suomi koskaan valtionvelkaansa lainanantajille – vieläpä moninkertaisena.